Eloni yhdet kasvot

Jäin osa-aikaeläkkeelle 58-vuotiaana. Siihen viimeinen kannustin oli Vantaan Ikeassa saatu sydäninfarkti. Tosin pohjustusta olin tehnyt jo pitkään käydessäni isää tapaamassa usein Kiljavan sairaalassa, joka ehkä vasta siellä havaitsi elämän rajallisuuden koskettavan lähiaikoina myös häntä. Monesti isäni Ihanto sanoi toivoneensa toisenlaisia eläkepäiviä, enkä halunnut itsekään kuolla sorvin ääreen. Ikäänkuin olisin kuullut Meilahden sydänvalvomossa ja teho-osastolla, elämä ohuen elämänlangan varassa äänen kuiskivan korvaani: "No niin Jorma, asiasi on esillä." 

Olin sen jälkeen viisi vuotta aina kuusi viikkoa tehtävistä luopuneena Sininauhasäätiön käytävillä tyhjänpanttina ja asuin sekä elin elämääni Päiviksen kanssa sosiaalisena talonmiehenä Pessi & Illusian yhteisössä. Opetellen olemaan täysin hyödytön ja tarpeeton. Aina "työjakson" jälkeen olin saman ajan vielä tarpeettomampi.

Näin jälkeenpäin ajatellen se oli kaltaiselleni työnarkomaanille henkisesti kova juttu. Paljon kovempi kuin kaikki palkkatyövuoteni yhteensä. Nyt olen ollut toistakymmentä vuotta kokoaikainen leppoistaja ja opettelen yhä tulemaan juttuun itseni sekä muiden kanssa. Eläkevuosien yhteiset suunnitelmat Päiviksen kanssa kesäisin Jokilaaksossa ja talvisin Espanjan Aurinkorannikolla yhteisessä Matkakodissamne menivät pirstaleiksi avioeron myötä.

Varsinkin ensimmäiset kuukaudet yksin Jokilaaksossa olivat hienoa aikaa, kun kukaan ei ollut säätämässä arkeani eikä pyhääni. Sain valutella mahlaa kuinka tykkäsin, piereskellä milloin pieretti, jättää tukan kampaamatta ja vuoteeni sijaamatta.

Mutta itsenäisyyden mukana tuli myös roppakaupalla ei toivottua yksinäisyyttä. Huomasin, ettei minun ole hyvä olla eikä elää yksin, vaikka eloni onkin vaivoineni mainiolla tolalla. Elämääni oli yksin Suomessa ja Thaimaassa tullut Päiviksen sanoja mukaillen hänen jälkeensä ihmisen mentävä aukko.

Jo jonkun vuoden olen ratsastanut kohti ilta-aurinkoa Morakotin kanssa, josta on tullut hyvin rakas ja tärkeä. Vaikka välillämme ei valtavasti yhteisiä sanoja olekaan, on minun hyvä olla hänen ja vähän minunkin thaikodissa Phatthalungissa ja missä tahansa. Uskon hänen kokevan samoin, myös suvi, kaksi sitten Suomessa kanssani Jokilaaksossa ja ilman minua mustikkametsässä.

Tällä hetkellä Jokilampiemme joutsenvanhemmat hiovat lastensa kanssa lentotaitoja. Me matkaamme yhtä aikaa ilmojen teitä lämpimään. Laulujoutsenet siirtyvät avoveden perässä Suomesta eteläiselle Itämerelle, Pohjanmerelle ja Saksaan lentäen parhaimmillaan lähes 1000 kilometrin etappeja. Ne osaavat nukkua ilmassa toisella aivopuoliskollaan ja suunnistaa tähtien, maanmuotojen ja magneettikenttien mukaan.

Lapsia heillä on tällä kertaa matkassa neljä tai viisi, jotka ovat jo hyvinkin lentotaitoisia. Niiden talvi sulassa vedessä on saman mittainen kanssani, joten joka kevät jännitän ja odotan miten vanhemmat ovat selvinneet Itämeren toisella puolella uuteen Suomen kesään. Oma nukkumapaikkani on mennen tullen Thaimaahan sinivalkoisten siipien karvalakkiosastolla. Eikä siellä liene joutsenen nukkumatapoja paremmat oltavat, vaikka matka on ajaltaan sama, mutta matkana kymmenkertainen.