Ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta kerron kuitenkin, osa 1

Nimittäin minkälainen oli tapaaminen sekä millainen on Morakotin ja vähän minunkin kotini siinä osassa Thaimaata, joka ei turismista elä eikä muukalaisia muutenkaan juuri näy. 

Mutta miten olen tähän joutunut tai päässyt? Jokunen vuosi sitten en osannut hyvin kuin riidellä ja vääjäämättömästi lähestyi päivä, jolloin kirjaimellisesti Muumimamma ei mahtunut enää tiskipöydän laatikkoon Muumipapan viereen. Pikku mutkien kautta mamma löysikin Jokelasta Päiviksen kanssa tyhjän mummonmökin, jossa toivon molempien viihtyvän. 

Siitä huolimatta Jokilaakson Merikonttikoti on meidän yhteinen unelmamme. Duokoti, jota asustan tällä erää yksin ja vähän Morakotinkin kanssa. Osaomistuskoira Niilokaan ei käy kuin harvakseltaan kylässä, vaikka osin Sinkkukodiksi muuttunut kotini onkin aina yksi sen ainakin neljän asunnon loukusta. 

Avioeron myötä vietin elämäni surullisimmat vuodet ja tunsin sieluni joka solulla, ettei minun ole hyvä elää yksin. Eikä tosin kenenkään kanssakaan hinnalla millä hyvänsä. Sen myötä tasattiin myös muita puntteja. Meni yhteinen matkakoti- ja meni yhteinen moottoripyöräharrastus, kuten jo muutenkin taakse jäänyt yhteinen kelkkailukin. Kuin pisteeksi iin päälle veivät varkaat viime kesänä kumiveneenkin. Sen onneksi korvasi vakuutus, minkä ansiosta hankimme ehkä jollan tai jotain tilalle, kun ensin keksimme sille turvasataman varkaiden varalle.

Joka tapauksessa viestittelyn ansiosta tupsahti elämääni ensin sähköisesti ja yli vuosi sitten livenä Siaminlahden toiselta puolen Morakot. Sillä viime syksynä sain puettua hänelle kirjaimiksi kysymyksen: "Tuletko käymään Pattayan Jomtienilla?" Ajattelin, että jos hän vastaa kyllä, niin jälleen kerran pidän orastavasta elämän kumppanuudesta kiinni kuten osaan, sellaisena kuin voin olla itsestäni luopumatta.

Joten tässä ollaan. Kuinka elävästi muistankaan, kun Tata alias Morakot astui lentokenttäbussista Jomtienin linja-autoasemalla kadulle ja minä taas kerran kysyin hiljaa itseltäni milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta? Mielessäni lupasin yrittää parhaani, vaikkei se ole loppuun saakka parisuhteissani milloinkaan riittänyt.

Alussa riideltiin viikottain ja taas kerran (ja useammankin) oli usko parisuhdehuomiseen mennä. Mutta vakka oli kantensa valinnut ja kivi kiveä hioi. Takana on nyt kahdeksan kuukautta yhteistä taivalta Thaimaassa, kolme Suomessa mustikkametsineen sekä kolme Tatan odotusta yksin Jokilaaksossa.

Elämä on lyhyt, mutta silti en muista milloin viimeksi olemme olleet edes sanasotasilla. Toivon sopivani hänen, kuten hänkin minun elämään kunnes kuolema meidät erottaa, sillä kukasta kukkaan lentelijäksi minusta ei ole koskaan Jokilaakson naapuriniityn mehiläisten lailla ollut.

Vaikka elämälläni ei suurta tai muuta merkityksellistä osaa ole, olen syvästi kiitollinen ja onnellinen siitä kaikesta mitä minulla on ja on ollut pitkin välillä rosoista ja yksinäistäkin taivalta. Tällä hetkellä matkassani on mitä tarvitsen enkä juuri kaipaa mitään. Jopa kotieläimenä on osin avonaisen keittokatoksen lattialla pahvilaatikossa asuva, sisäsiittoinen, mistä lie tullut häntävaivainen Black & White kissa.

Eniten iloa sekä elämänhalua ja -makua tuottaa kuitenkin Tata, sillä on kauan, kun olen jakanut katon ja muutakin sovussa toisen ihmisen kanssa.

Mutta miksi tämän sitten jaan muille blogini muodossa? Ehkä siksi, että ihmiset ovat tarkoitettu toisilleen tai ainakin toisiaan varten, vaikka monesti yksinkin on oikein hyvä olla ja elää. Lukijoiden joukossa on siis heitä, jotka toivovat tielleen elämänsä jakajaa. Haluan kertoa kannustukseksi, että juuri milloinkaan ei ole myöhäistä, sillä Tatan tapasin yli seitsemänkymppisenä. 

Kun tätä kirjoitan, olen hetki aiemmin avannut Morakotin kanssa joulukalenterin toisen luukun surullisena ajatellen jo kauan sitten ja liian aikaisin kuollutta äitiäni. Jolla olisi isäni kuoltua ollut kokonainen elämä edessä. Mutta hän ei löytänyt matkalleen enää muuta tarkoitusta kuin Elannosta keskioluen. Eikä minusta ollut silloin edes uuden polun näyttäjäksi, sillä olin samalla tiellä.