Sadekaudet ja muitakin mielen kelejä

Olen viettänyt talvisin muutamasta viikosta kuuteen kuukauteen Thaimaassa viimeisen 15 vuoden aikana 20-30 jaksoa. Voisinkin sanoa sen olevan talvikotimaani. Ensimmäisen kerran lensin maahan ensimmäisellä lennolla Suomesta tsunamin jälkeen. Maanjäristys oli vedenalainen ilmiö, joka tapahtui Intian valtameressä 26. joulukuuta 2004. Se aiheutti valtavia hyökyaaltoja, jotka tuhosivat suuria alueita Kaakkois-Aasian rannikolla. Eniten kärsivät Indonesia (erityisesti Aceh), Sri Lanka, Intia ja Thaimaa. Kaiken kaikkiaan luonnonkatastrofin vaikutukset kohdistuivat 11 valtioon laajalla maantieteellisellä alueella. Siinä kuoli yii 200 000 ihmistä, myös suomalaisia.

Sen jälkeen oli thaimatkailussani vuosien tauko ja harrastin muun muassa Lapissa moottorikelkkailua käyden esimerkiksi Suomen, Norjan ja Ruotsin tuntureiden yli Altasssa uimassa Jäämerellä. Niiltä(kin) matkoilta on hienoja muistoja paljon.

Phuketin sijaan varsinaisesti Jomtien-Pattaya vei sydämeni, kuten Päiviksenkin. Jopa siinä määrin, että hän hankki thaikodin Seven Seasista, jonka ensimmäisen kerroksen parveketerassiltamme on rakennusten välissä puikkelehtivaan, yli kilometrin mittaiseen uima-altaaseen 4 metriä. Kun yöt saapuivat, monesti pulahdin veteen naturistina.

Sen sijaan sadekaudesta, siis sellaisesta, että vettä tulee päivätolkulla ympäri vuorokauden, en ole päässyt Siaminlahden rannalla nauttimaan kertaakaan. Siihen tarvittiin lahden toiselta puolen Phatthalungin maakunta. Sadekausi onkin pitkin Thaimaata kovin erilainen. 

Thaikotiin minäkin sijoitin hieman rahaa ja voin sitä käyttää, kun Päivis ei ole siellä. Se on siis vähän minunkin, kuten pienen pienestä Zoomer-X skootteristakin puolet. Tämä talvi onkin ensimmäinen, kun en ole näillä näkymin päivääkään Jomtienilla enkä ylipäätään juurikaan missään rantamaisemissa.

Avioeroni jälkeen vietin elämäni yksinäisimmät vuodet. Monesti ajattelin mieli täynnä alakuloa, että ehkä elän loppuelämäni yksin. Vaikka mieleni sopukoissa monesti unelmoin kulkuni jakamisesta jonkun kanssa. Toivoa antoi usein esittämäni kysymys: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastasin itse: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä."

Jotkut kokevat minut toisella tavalla, ehkä hankalanakin oman tien kulkijana. Läheisiä, tosi ystäviä on vähän, jos lainkaan. Monesti totesin, että ei ole minun hyväksi olla yksin, sillä se vie riemun ja nitistää elämääni. Voin sanoa, että ainut iloa tuottava oli somemaailma, joka oli henkireikäni. Olin pudonnut syvän erämaan suonsilmään. 

Kun viimein aloin yli 70-vuotiaana jälleen kerran kerätä maljani sirpaleita, tein paljon kompromisseja ja luovuin henkisesti kaikesta minkä voin tehdä itsestäni luopumatta. Siitä huolimatta jotkut sukulaiseni eivät halua tai voi olla kanssani tekemisissä. Sinällään hassunkurista, että itse tulen kaikkien kanssa juttuun, mutta kaikki eivät tule juttuun kanssani.

Paradokseilla onkin monet kasvot. Sellaisesta esimerkki on – mene ja tiedä – Tommy Hellstenin kirjan otsikko ”Saat sen mistä luovut”. Paradoksiksi voidaan myös sanoa yllättävän asian leikkisässä sävyssä paljastavaa toteamusta, kuten Matti Nykäsen ”tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.”