Vaaka sen kuin huononee

Eilen sanoin uutta vaakaa huonoksi, sillä se näytti 104,5 kiloa, vaikka joku vuosi sitten parikin 7-Elevenin vaakaa näyttivät molemmat 90 kiloa ja allekin. Kun hankittu vaaka huilasi yön, se näytti vielä huonommalta. Nimittäin aamulla oli mittarissa 900 grammaa enemmän. Paino oli täsmälleen sama saadessani infarktin 15-16 vuotta sitten.

Enemmän taikauskoisena menisin nyt valmiiksi sairaalaan odottamaan sydänkohtausta. Vaikkei siitä taitaisi apua juuri olla, sillä kyseessä olisi vanhan vaivan uusiminen eikä valuutukseni korvaa silloin kuin akuutin hoidon. Oma rahapussikaan ei ehkä pystyisi kustantamaan sydänoperaatiota, vaikka myisin kaiken omistamani.

Kertynyt ja vuodesta toiseen säilynyt ylipaino on kertakaikkiaan kaikessa yksinkertaisuudessaan merkillinen asia. Minulla siinä on keinot ja vitsit vähissä, vaikka leikkiäkin olen yrittänyt laskea. Puhunut langanlaihoista, jotka sanovat olevansa painonvartijoita, vaikkei heillä ole mitään vartioitavaa. Ja jatkanut, että alle sataa kiloa ei kannata edes vahtia. Kun ahkeralla ja lihottavalla syömisellä olen lopulta taas kerran kerännyt silmieni eteen navan ympärille riittävästi, enkä juuri näe omia vehkeitä kuin peilistä, on siinä oikeasti leikki kaukana.

Vaikka järjellä ajatellen kyse on yhdestä maailman yksinkeraisemmista asioista. Pitäisi ainoastaan syödä vähemmän kuin kuluttaa. Tähän saakka täällä olen syönyt perinteisen thaiaamiaisen kahdeksan maissa, päiväruuan puolelta päivin ja iltaruuan viiden maissa. Vielä sängyssäkin on usein jotain mutusteltu. Kaikkinensa kuitenkin syön vähemmän kuin Tata, mutta lihon molempien edestä. Nyt yritän jättää päiväruuan pois, jos saan teipattua selkärankaa sen verran kasaan, että siihen pystyn. Kuukauden päästä katson ja tiedän mihin suuntaan olen menossa.

Vaikka noin 5000 paljasjalka-askeleen lenkki tällä kunnolla ja massalla sekä vuosirenkailla liki 30 asteen aamuauringossa ottaa koville, on se hieno kokonaisuus. Näköpiirissä ei ole, ettenkö lenkkeilisi joka päivä, kun olen Phatthalungissa.

Ihmisten ystävällisyys ja tervehtimiset joka paikassa ovat fiilistä kohottavia asioita. Että näin on, johtuu kyllä osin siitä, että itse tavan aloitin. Joka tapauksessa koen olevani thaimaalaisille farangi-kummajainen, joka kuuluu kalustoon.

Tällä hetkellä samanmittaisia lenkkivaihtoehtoja minulla on kaksi. Toinen afalttiteitä, pitkin joen rantoja ja toinen metsien ja riisipeltojen ympäröimiä, kapeita hiekka- ja saviteitä, pitkin joen rantoja sekin. Jotenkin tuntuu, että jopa haikarat ovat tottuneet minuun, karjasta, kanoista ja koirista puhumattakaan. 

Kun aloitin, kirjoitin että lasken näkemäni käärmeet. Siitä joutunen luopumaan, sillä en ole nähnyt ainuttakaan kävelylenkeilläni. Sen sijaan kakkosthaikotini pihassa oli eilen pikkuvaskitsan kokoinen ja yhtä harmittoman näköinen liero. Mikä sitten lienikään.