Kuka haluaa olla normaali?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan Suomessa vauvojen keskimääräinen syntymäpaino on laskenut hiukan pitkällä aikavälillä. Vuonna 2014, siis liki kymmenen vuotta sitten se oli 3 488 grammaa. Tuolloin 2,3 prosenttia lapsista painoi syntyessään 4 500 grammaa tai enemmän. Poikien syntymäpituus oli keskimäärin 50,4 ja tyttöjen 49,6 senttimetriä. Saman laitoksen proffa sanoi silloin sen johtuvan siitä, että Suomessa synnytys käynnistetään määrätyn ajanjakson jälkeen. Pohjoismaita lukuunottamatta länsimaissa lasten syntymäpaino onkin noussut. Ehkä Pohjolassa ei saa syntyäkään normaaliin aikaan. 

Ihmisen tarve säätää toisten elämiä on ylivertainen, joka alkaa jo ennen syntymää ja jatkuu elämänkaaren toisessakin päässä. Joku voi pysyä koomassa, mutta elossa letkujen ja koneiden varassa vuosikymmeniä. Sanon tai oikeastaan kirjoitan tämän varoen, sillä en tiedä mikä on oikein. Sen tiedän, että tähän saakka on loppupelissä joka kerta kuolema kuitenkin vetänyt ennemmin tai myöhemmin pitemmän korren.

Normaalin määritelmä on myös mielenkiintoinen. Moni meistä ajattelee ajattelematta haluavansa olla mahdollisimman normaali. Kun kysyn aivanko totta ja olenko väärässä, jos sanon normaalin tarkoittavan kaikin tavoin keskivertoa? Sen jälkeen ei kukaan tahdokaan olla normaali, vaan ainakin jollakin lailla ainutlaatuinen ja -kertainen. 

Mutta kyllä minä haluaisin ainakin elopainoltani olla kaikin tavoin keskiverto eli normaali. Tätä työstän nyt hilliten syömisiäni ja kävellen sekä punniten itseäni sadan bahtin eli vajaan kolmen euron digivaa'alla, joka olikin yön aikana parantanut tapojaan. Neljän päivän ennätys syntyi aamulla ja on nyt 103, 8. Iloitsen ainakin yhden päivän 1,6 kilon katoamisesta, vaikka kirjanoppineet sanovat sen mahtuvan reippaasti painon heittelyihin eikä vaa'alla pidä edes rampata päivittäin.

Ihmisellä voi löytyä muutakin ylikuormaa kuin kiloja napansa ympärillä. Henkinen taakka saattaa olla elämää painavampi kannettava. Liikakilojen vuoksi en tiedäkään kenenkään päättäneen päiviään. Sen sijaan sielun, sydämen ja korvien välin kantamukset ovat näännyttäneet monet kesken taipaleen. Ehkä onkin hyvä olla jollain lailla tai laillani hieman yksinkertainen, jotta voi löytää elämisen mielekkyyden myös taakoitettuna. 

Tätä kirjoittaessani muistan yhteiskoulusta minua muutaman vuoden vanhemman pojan, joka sanoi tappavansa itsensä mieluummin kuin menee armeijaan. Kun intin aika tuli, löytyi nuorimies hiekkakuopan uimalampeen hukkuneena tai hukuttautuneena.

Myös sinä siskoni Irmeli elät sydämessäni Rauli Somerjoen laulun sanoin ja sävelin:

"Saapunut luokseni yö on, silmäni luon taivaaseen

Tumma se katto, tähtinä tuikkii

On katseensa tutkimaton

Suunnaton tähtien määrä, häipyen kaukaisuuteen

Niin pientä rataa, maapallo makaa

Omaansa ain' uudelleen

Tähdet, tähdet

Luoksenne tahtoisin pois

Tähdet, tähdet

Silloin mun helpompi ois

Tähdet, Tähdet

Enkö jo tulla mä saa?

Tähdet, tähdet

Ikuisuuksiin ajan taa

Turha on toiveita kantaa, turha on haaveiden tie

Jos jotain antaa, tai lemmen rantaa

Käy santaan suoraan vain vie

Aamun yön tähdet vaipuu, idässä pian ruskottaa

Karvas jää kaipuu, pää alas taipuu

Päivä käy uus, koittamaan......