Elämäni puut, osa 1

Ensimmäisen puun, pienen pienen, itseni kokoisen koivuntaimen istutin pian 70 vuotta sitten leikkimökkimme taakse. En ollut vielä koulussakaan. Lapsena hain isäni kanssa myös juhannukseksi aikuisen ihmisen kokoisia koivuja piharakennuksen ja kotini ulkoportaiden reunamille. Sauna lämpeni ja ilmassa oli kesäisen juhannusyön taikaa.

Vuosia myöhemmin naapurin Vuokonpappa sanoi hevoselleen, että odota tässä, käyn Ihannon ja Annikin luona kahvilla. Odotellessaan polle talloi ja söi puutarhamme omenapuut. Korvaukseksi Vuokko toi villiintyneita puita, sanoi isä. Joten me istutimme niiden tilalle tammia, jotka kasvoivatkin vuosikymmenten aikana aika isoiksi.

Jossain vaiheessa naapurin Parkkoset halusivat tehdä kotiinsa kaavaan merkityn tien. Kun lisäksi Korpintie laajeni ja päällystettiin, oli puut kaadettava. En muista mitä istuttamalleni koivulle tapahtui. Ehkä se poltettiin pystyuuneissa tai keittiön hellassa, ehkä klapeilla lämmitettiin sauna. Mutta tammipuista osan pelastin, joista tein istuinpölkkyjä ja myllynkivipöydälleni jalat. Ne ovat yhä käytössä sekä rakkaina muistoina Merikonttikodissa.

Juhannuksen lisäksi puu liittyy toiseen vuoden päivään oleellisesti. Nimittäin jouluun. Isäni opetti minut ottamaan ilman lupaa muiden metsästä koivujen lisäksi joulukuusen, jonka kävimme monesti valitsemassa kesällä. Jo lapsena hän kuusi- ja koivuvarkauksin ymmärtämättään opetti, että on hyväksyttyjä sekä ei hyväksyttyjä varkauksia. Eikä portaiden eteen katkotuille havuillekaan mistään lupia kyselty. 

Kun ensimmäisen kerran hain yksin kesällä valitsemaani joulukuusta tarpoen lumisessa metsässä, huomasin Harsusen Väiskin sahaavan sitä aattona itselleen. Olin pitkään vihainen, kun hän vei kuuseni. En voinut joulupäivänä mennä edes katsomaan Harsusen lasten joululahjoja, kun tiesin keittiössä olevan minun joulupuuni.

Nykyisin minulla on kaksi tai muutama erityinen kuusi. Yksi on Carunan sähkölinjan alla, joten kovin korkeaksi se ei voi kasvaa ellei sähköfirma vie linjaansa muualle. Toinen, sisäkuusi elää 30 litran ruukussa istuttamieni alue vera -kasvien kanssa. Parina kesänä olen antanut niiden haistella ja maistella ulkoilmaa, mutta se on helposti kuolemaksi. Ruukussa on sateen jälkeen liian märkää ja ilman sadetta tai kastelua liian kuivaa sekä joskus kylmääkin.

Aikoinaan Kärkkäisen Hannu kasvatti tammenterhoista taimia, joita antoi minullekin. Osan olen hukannut Jokilaakson rehevän kasvillisuuden joukkoon, jonkun on saattanut syödä jänis tai countrykani, joku kuolla muista syistä, mutta kaksi erityistä silmäterää voi hyvin. Ehkä toinen on lähtenyt Hannun lahjaterhosta. Joka tapauksessa tultuaan isoiksi, niiden tarkoitus on antaa vaahteran kanssa suojaa Isolle kivelle, jonko juurelle toivon ripoteltavan osan tuhkastani. Ehkä sitä sen jälkeen vartioi Ison kiven juureen lentänyt lasten lorun leppäkerttu puuroa keittävine vanhempineen.