Elämäni puut, osa 2

Eilisen blogin aloitin: "Ensimmäisen puun, pienen pienen, itseni kokoisen koivuntaimen istutin pian 70 vuotta sitten....."

70 vuotta syntymästäni, ystäväni oli syntymäpäivänäni Soiniityntien sillan rautaveräjän takana kädessään kuusenkerkkäjuomapullo ja toisessa kukkiva omenapuun taimi.

Muutamaa päivää myöhemmin hän toi vaimonsa kanssa, vakaumuksellisena laillistetun parisuhteen kannattajana yksinäiselle omanapuulle puolison, joka sekin availi ensinuppujaan.

Eri rotujakin olivat molemmat, joten kyllä ihminen voi kypsällä iälläkin olla tai peräti tulla suvaitsevaiseksi. Tosin joskus huomaamattaan 🤣. Silloin ajattelin minkävärisiä omenalapsia mahtaa syntyy tästä heimojen välisestä suhteesta. Nyt sen tiedän, mutten muista.

Kolmessa vuodessa puut ovat kasvaneet ja taitavat olla jo aikuisiän kynnyksellä. Viime kesänä ne eivät tehneet omenasatoa, jonka syytä en tiedä. Voisiko johtua puolisoiden erilaisuudesta pölytysaikoineen tai vaan välivuodesta? Voi kai se olla tahtojen taisteluakin, jos toinen haluaa olla hyvän ja toinen pahan tiedon puu. Joka tapauksessa puut ovat tällä erää viimeiset Suomessa istuttamani.

Mutta viimeisiä ne eivät ole, sillä yhtenä aamuna oli Phatthalungin Thaikotini pihalaatan nurkkaan ilmestynyt kaksi kookospähkinää. Niitä aamuisin katselin, kunnes toinen katosi jonnekin. Ehkä parempiin suihin, en tiedä. Toinen jäi elämään yksin ja työntämään vihreää vartta päivänvaloon.

Netistä luin että Suomikotien ruukuissa kasvavista jukkapalmuista poiketen, voi kookospalmu kasvaa peräti 40-metriseksi. Joten Morakotilta luvan saatuani istutin pähkinän. Ensin tökkäsin sen vaan maahan, sitten kaivoin puolet maan sisään ja lopuksi nettiohjeiden mukaan lähes kokonaan. Kotimainen kaukomaan tietäjä sanoi, että kolmasosa pitäisi jättää pinnalle ja sekin kyljelleen. Saapa nähdä miten kookospalmun käy. 

Kirjoittaessani, mielikuvituksen laukatessa elämäni puita löytyi muistin sopukoista yhä lisää. Kerran Jyväskylän Katulähetyksen puheenjohtaja Jaakko Koivunen lahjoitti Jämsästä hirsitalon, jos puran sen kokonaan ja vien pois. Tein työtä sovittua alan miesten kanssa tarkoituksena pystyttää se perheeni kesäpaikaksi Haapamäelle. Lopulta käsin vuollut hirret päätyivät pitkin Keski-Suomea reissattuaan Kalliomäen puolimatkankotini pihapiiriin savusaunaksi. Kun kävin autiona olevaa paikkaa katsomassa joku vuosi sitten, huomasin, että kuvan hirret oli numeroitu, joten yhdet elämäni puut olivat kai taas matkaamassa jonnekin.

Mutta ehkä eräällä tavalla merkityksellisimmät puut valitsin runko kerrallaan Liisan metsästä. Niistä veistettiin paikan päällä Syrjäntakanen, lähes 200-neliöinen hirsihuvila, jossa toivoin viettäväni elämäni ehtoon. Vaan toisin kävi. Viimeinen käyntini (ehkä 😉) maksoi oikeuden päätöksellä 5000 euroa.

Tätä kaikkea, kipeääkin on silti mukava muistella tänään, jolloin syntyi Jorma "Little" Goza Soini, jonka isä olen vain syntymätodistuksessa ja jolloin on hääpäiväni, vaikka olen puoliso enää vihkitodistuksessa. Monet muistoni pitävät sisällään syvää surua, mutta myös korvaamatonta ja haikeaa rakkautta.