Aamun marmatus

"Työnantaja ei ole velvollinen maksamaan työntekijälle sairausajan palkkaa, jos työntekijä oli aikaansaanut sairauden tai tapaturman tahallisesti, rikollisella toiminnallaan, kevytmielisellä elämällään tai muulla törkeällä tuottamuksella." 

Pääsääntö on, että palkanmaksu kuuluu työnantajan velvollisuuksiin, vaikka sairastunut työntekijä olisi työkyvytön. Lain mukaan sairausajalta maksetaan täysi palkka sairastumispäiväksi osuneelta työpäivältä ja sitä seuraavilta yhdeksältä arkipäivältä.

Useissa työehtosopimuksissa on lisäksi sovittu lakia pidemmästä palkanmaksusta työntekijän sairastuessa. Lain asettamasta minimivaatimuksesta on voitu poiketa työntekijän hyväksi myös työsopimuksella.

En tarkistanut, mutta minulla on kutina, että osan tästä lystistä maksaa valtio ja Kela minunkin maksamista veroista sekä muista suorituksista. Niiden kanssa ja vuoksi on nykyisinkin eläkkeestäni kadonnut muihin kirstuihin neljäsosa ennen kuin loppu päätyy minulle.

Jos muuttaisin pysyvästi ulkomaille, enkä rasittaisi synnyinmaatani millään tavoin, jatkuu rahastus hautaan saakka. Silti valtion Kela lopettaisi puolen vuoden jälkeen muun muassa lääkekorvaukseni. Osaltani maksajana asia kuuluu siis mitä suuremmassa määrin myös minulle. Mutta vaikka vatini menisi kuinka nurin, en voi valtionkaan epäoikeudenmukaiselle ahneudelle mitään.

Eläkeläisellä ei ole nimittäin työntekijöiden mahtavia ammattiliittoja eikä lakkoasettakaan käytössä. Eikä niitä taida kyllä olla keikkatyöntekijöilläkään, jos olisin eläkkeellä oleva muuttofirman pianonkantaja. Luulen, että jos yritys palkkaa yhdelle keikalle muuttomiehet, joista yksi pudottaa portaissa pianon varpailleen, maksaa työnantaja tai sen ottama vakuutus lääkäri- ja ehkä lääkekulut sekä hajonneen pianon. Mutta siinä kaikki, vaikka kantajalta menisi työkyky määräajaksi tai loppuiäksi.

Kun olin työelämässä ja läträsin viinan kanssa eräänkin kerran siihen malliin, että maanantaiaamuna ei työ maittanut. Joten pidin rokulipäivän, josta työnantaja maksoi täyden palkan, vaikka työkyvyttömyys johtuikin kevytmielisestä elämästä. Kun taas menin kännissä töihin, seurasi siitä lopputili. Nykyään kai pitää ohjata alkoholismin hoitolaitokseen. Tuttuja olivat myös työtovereiden lausahduksen ilman kohmeloakin milloin mistäkin syystä, että "pitäisköhän hakea saikkua?" Koko homman kustansi joka tapauksessa aina palkanmaksaja. 

Tästä pääsen mihin pitikin eli demokratian vääristymään. Ensin valitsemme yhdessä Arkadianmäelle 200 asioittemme hoitajaa. Jotka tuumaavat, ettei ole oikein, kun lain mukaan työnantaja maksaa edelleen jokaikisestä sairauslomasta palkan ensimmäisestä päivästä lähtien. Päättäjämme ovat sitä mieltä, että maksakoon joku muu työntekijän vapaa-ajalla tapahtuneista ja johtuvista poissaoloista ensimmäisen päivän liksan. Jättäen silti mahdollisuuden sopia käytännöistä keskenään entiseen tapaan.

Tästä ja muistakin syistä ammattiyhdistysväki nyt terottaa sapeleitaan ja edessä voi olla kaikkien aikojen työtaistelu. Vaikka sopan ovat saaneet aikaan heidänkin demokraattisesti valitsemat asioiden hoitajat eikä työnantaja.

Toistakymmentä vuotta kirkkaana ollut eläkeläisikkunani antaa nyt leppoistajana uuden maiseman. Sitä katsellessani en tiedä onko ahneuden määrä suurin työntekijöillä, työnantajilla vai meidän kaikkien yhdessä muodostamilla kunnilla ja valtiolla. Tiedän vain sen, että kaikki ovat olleet kukkarollani. 

Senkin tiedän, että joillakin työmailla tuli liian ahdasta, jos ei liittynyt ammattiliittoon, joten vapaaehtoista ja vapaaehtoista. Senkin tiedän, että osan palkastani väkisin perimistä suorituksista valtio palauttaa eläkkeen muodossa. Mutta vaikkei ammattiyhdistysliike ole minulle koskaan kolikkoakaan maksanut, eikä puolestani lakkoillut, ei se palauta latiakaan sinne maksamistani markoista ja euroista, jotka nekin otettiin suoraan palkasta.