Harrastuksena ja osana elämän sisältöä kirjoittaminen

Eilen nukuin päiväunet. Niiden ansiosta kesken yötä Nukkumatti etsi unisemmat silmät mihin parkkeerata loppuyöksi. Siispä valvoin ja kuuntelin hiljaisuuta, jonka lomassa tein mielen matkoja menneeseen aikaan.

Pimeän syksy-yön kolkutellessa Merikonttikodin ovipieliin hyräilin mielessäni Topi Kärjen ja Reino Helismaan, Lasse Mårtensonin laulamaa biisiä "Kaikessa soi blues..... Kun syksyn lehti maahan ehti, siinäkin soi blues....."

Sen myötä mieleni kiiti Hoechst Fennican henkilökunnan pikkujouluihin vuonna 1968, joissa hän tämänkin laulun esitti. Seuraavana vuonna esiintyi Viktor Klimenko ja seuraavana Eija Merilä, jonka vein yöllä taksilla hänen kotiinsa Hyrylään. Taisin olla takaisin taksikopille ajaessani, jos en aivan, niin ainakin vähän ihastunut häneen.

Mutta eniten ajattelin yöllä kirjoittamista, johon olen käyttänyt valtavasti aikaa. Jos lasken kaikki tunnit yhteen, olen 40 vuodessa kirjoittanut yli kolme vuotta yötä päivää. Luulen sen olevan omaksi iloksi ja ajanvietteeksi kirjoittavalle aika paljon.

Ensimmäisen kirjoitukset, joissa on ollut joku tavoite tai ainakin juoni, olivat Tuusulan yhteiskoulun ainekirjoitukset. Harmi, että yksikään ainekirjoitusvihko ei ole seurannut mukanani näihin päiviin, enkä muista edes ainuttakaan aihetta.

Kun olin Jyväskylän Katulähetyksen bossina ja vastaavissa tehtävissä Sininauhasäätiössä, pidin yhtäaikaisesti useampaakin työpäiväkirjaa, johon "pakotin" koko henkilökunnan. Osa muistelee hyvällä, osa pahalla ja osa ei lainkaan. Siitä kuitenkin lähes kaikki olivat ja ovat varsinkin jälkikäteen yhtä mieltä, että se sitoi viikottaisten, koko väen yhteisen palaverin kanssa henkilökunnan ainutlaatuisella tavalla yhteen ja puhaltamaan samaan hiileen. Myös nämä kirjoitukset ovat kadonneet bittiavaruuteen. Sekin on harmillista, sillä niissä oli löpinöiden ohessa pitkät pätkät kyseisten järjestöjen historiaa. 

Tallessa sen sijaan on Päiviksen ja minun paperille kirjoittamia tarinoita veneilystä ja matkailuautoilusta. Nekin lienevät matkalla ikuiseen unholaan, sillä ketä kiinnostaisi kahden pienen ihmisen askelmerkit? Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, sillä itselleni olisi äärimmäisen arvokasta, jos tallessa olisi edes yksi äitini, isäni, siskoni tai veljeni kirje tai mikä tahansa kirjoitus.

Usean vuoden kirjoitin Päiviksen kanssa myös vuoropäivin Elämän tähden päiväkirjanomaisia blogeja. Sitä olen jatkanut yksin avioeromme jälkeen. Näihin saatan palata huomenna. 

Myöhemmin tapasin Filippiineillä Melanien, jonka kanssa minulla oli story, sillä hän lupasi tehdä kanssani lapsen. Kun olin jo lähtenyt maasta, viestitti hän perääni olevansa raskaana. Silloin päätin kirjoittaa yhden vuoden joka päivä vain yhtä lukijaa, tulevaa lasta ajatellen ja hänelle. Sen kaiken ilon ja odotuksen jaoin blogeissani.

Sitten sain ensimmäisen ultraäänikuvan ja olin pakahtua onnesta, vaikka pieni kello soittikin sisälläni. Sillä lääkärin arviossa raskauden alusta oli muutaman päivän heitto. Pian 'Little" Jorma Goza Soinin synnnyttyä, DNA kertoi ja sinetöi pettymykseni, enkä ollut lapsen isä 😥, Silti hän sai nimeni ja syntymätodistukseen isyyteni. Senkin jaoin kaikille, sillä jos kykenin jakamaan riemuni, oli pystyttävä jakamaan myös sydämeni syvin tuska. Olin otettu myötunnosta ja vähemmän otettu jonkun käsinkosketeltavasta vahingonilosta. 

Siitä suosta en ollut päästä mitenkään takaisin kantavalle maalle. Minut nosti punatukkainen lapsuuden ystäväni, jolle en kykene riittävästi osoittamaan kiitollisuutta. Murheen myötä katosi kuitenkin, ennen kuin oli kunnolla elämääni tullutkaan, ainut, pienen pieni ihminen, jolle kirjoitin 365 päivää.

Tuskin koskaan tulen näkemään pikku Jormaa, vaikka rakastankin häntä, kuten kaikkia lapsia. Sillä olin jo aiemmin ilman Jorma Goza Soiniakin juridisesti isä, vaikken ole sitä biologisesti tai tietääkseni. Mutta elämä ja vanhempani ovat opettaneet, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa heitä ilman vastarakkauttakin.