Vuosi sitten elämäni tärkein asia oli toisin

Jormas: Vuosi sitten katsoin Päiviksen kanssa yhdessä yhteiseen tulevaisuuteen vanhuuden kodiksemme tehdyssä Merikonttikodissa Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa.

Vaan toisin kävi, meistä ei ollut ikuisesti kulkemaan toistemme rinnalla käsi kädessä. Vaan aina toinen edellä ja toinen perässä. Usein riidellen.

Itselleni se on surullista. Ehkä surullisinta on silti oma riittämättömyys, joka ei ole koskaan riittänyt toisen rinnalla loppuun saakka.

Mutta melkoisen surullista on myös kokea ja nähdä, kun ikuiseksi tarkoitettu rakkaus kuolee.

Oikeasti en rakkauden kuolemiseen silti usko. Usein sen huomaa vasta vuosien kuluttua sittenkin säilyneen, vaikka on luullut ja uskotellut itselleen menettäneensä sen kaikin tavoin ainiaaksi.

Usein muistojen tulviessa, havaitsen ja koen, että jokaisella, varsinkin rakkaalla ihmisellä on oma soppensa sydämessäni. Joissa vierailen halutessani ja joskus muulloinkin. Rakkaus on siellä. Sydämessäni.

En enää vuosikymmeniin ole käyttänyt päihteitä suruun, en kaipaukseen, enkä mihinkään muuhunkaan. Sen tilalla on itku ja itken usein. Ainakin luulen, että paljon. Ennen itkin yksin ja nyt Niilo-koiran kanssa.

Viime yönä, iltasaunan ja poreammeen jälkeen sattui silmiini ja sydämeen Keski-Uusimaan juttu yhteisestä elostamme Duokodissa. Itkin taas. Ja muistelin mitä äitini sanoi joskus eläessään riideltyään puolisonsa, isäni kanssa: "Tule tänne syyparka, täällä niitä on muitakin."
 https://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/669413-suomen-ensimmainen-merikonttikoti-sai-jo-toisen-rakennusluvan-tuusulalaispari