Paluu Tuusulan metsään

päivis: Suomeen palattuamme on tuntunut, että täällä on paljon enemmän luonnon keskellä kuin Thaimaassa. Mistähän johtuukaan? Ehkä vaikka siitä, että asumme metsän keskellä. Lyhyt pyrähdys Laukaaseen tarkoitti sekin, että välillä ei kuulunut muita kuin Nurminen järvellä jäiden sulamista odottavien joutsenten ääniä.

Jokilaaksoon palattuamme emme ole nähneet pihapiirissä ainuttakaan kania. Se on vähän surettanut meitä. Mutta tänään Jorma ja Niilo näkivät yhden. Jospa niitä ilmestyisi vielä lisääkin. Meillä on joskus pihassa ollut vähän turhankin suuri kanipopulaatio. Nyt siis jaksamme iloita yhdestäkin töpähännästä. Toivottavasti sillä olisi edes yksi kaveri.

Myllykylän kuntopolku eli luontopolku tuli tänään taas kierrettyä kertaalleen Niilon kanssa. Näkymät ovat edelleen melko karut, sillä maa on enimmäkseen viime syksynä pudonneiden lehtien peitossa. Mutta tässäkin pätee sama, että joskus pitää mennä lähelle nähdäkseen. Koivun oksaa peittävä jäkälä näytti tosi kauniilta.

Lumet ovat kuitenkin jo polulta sulaneet. Ja pikkuhiljaa vihreää alkaa nousta sieltä täältä.

Yritin ottaa Niilosta virallisen koiranpäivä-kuvan leskenlehtien kanssa, mutta jostain syystä se ei Niiloa innostanut.

Ensimmäiset nokkosen lehdet näin myös tänään. Olivat tosin vielä pienen pieniä, mutta ne kasvavat nopeasti. Minulla on keväisin into poimia nokkosia, jotka ryöppään ja ylimääräiset pakastan. Joka vuosi käy myös, että osa niistä unohtuu pakastimeen. Nyt sentään taisi unohtuneita olla vain yksi pieni rasia, josta saisi vaikka lisäväriä leipäkoneleipään. Sen aika voisi olla vaikka huomenna.

Kävin vähän halaamassa puutakin. Haapaa. En kyllä mikään puun halaaja ole. Vain kerran muistan halanneeni kauan sitten puuta silloisen kotitaloni pihassa. Silloin uskoin, että sieltä en muuta koskaan mihinkään. Enpä osannut arvata, että joku päivä olen vielä helsinkiläinen, tuusulalainenkin tai että vietän kuukausi kaupalla leppoistajan elämää Thaimaassa.


Näiden haapojen lähistöllä on kuulemma nähty liito-oravia. Melkein joka kerta näiden mahtavien puiden ohi kulkiessani yritän tarkkailla, näkisinkö edes yhden liito-oravan. Toistaiseksi ei ole tärpännyt kertaakaan.