jormas: Tämän päivän Hesarissa oli etsintäkuulutus, jossa peräänkuulutetaan ihmisiä, jotka ovat tehneet ratkaisun, joka on tehnyt heistä onnellisemman. Tartuin siihen ja osallistun tällä tarinalla:
Isäni oli etelä-pohjalaisen maalaistalon yksi puolesta kymmenestä pojasta. Joka lähti armeijaan vapaaehtoisena. Ehkä pakoon raskaita maalaistalon töitä, mutta myös arvatenkin onneaan etsimään. Hänen veljensä kertoivat myös rauhattomasta sielusta. Isäni Veino Ihanto ei niin raskasta työpäivää tehnyt, ettei hän sen päälle lähtenyt vielä Jurvan kylille.
Armeijasta isä siirtyi suoraan Suomen sotiin ja jäi niiden päätyttyä armeijan leipiin. Mutta senkään jälkeen hän ei malttanut jäädä eläkkeelle, vaan meni Amer-Tupakka Oy:n palvelukseen. Rintamalle jäi osa terveydestä ja isäni joutui suhteellisen pian aidosti eläkkeelle jäätyään Kiljavan sairaalaan. Mieleen jäi viimeinen hetkeni hänen vuoteensa vierellä, kun hän sanoi: "Olisin minä toivonut eläkepäivieni olevan toisenlaisia, koittakaa pärjätä."
Siinä päätin, että vaikka minulla ei olekaan mitään tietoa mikä on omalla kohdallani oikein, niin en tee samalla tavalla. En halunnut kuolla työni ääreen, sillä itsekkäästikin ajatellen, miksi silloin keräisin omia eläkerahojani koko aikuisikäni. Mutta läheltä piti, ettei käynyt kuin isälleni, sillä kymmenen vuotta sitten sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Laittoivat vielä pitkälleen kovalle puupenkille odottamaan sinivilkkuista kyytiä Meilahteen, vaikka talo oli täynnä toinen toistaan parempia vuoteita. Ehkä luulivat, että maallinen vaellukseni päättyy siihen ja suoli tyhjenee kalliille patjoille. Mutta näin ei käynyt ja selvisin sepelvaltimotaudilla ja parilla pallolaajennuksella.
Tapaus vauhditti Kiljavan sairaalassa isäni kuolinvuoteella tekemääni päätöstä ja jäin osa-aikaiselle eläkkeelle heti, kun ikäni sen salli. Sain oivan jaksotuksen, kuusi viikkoa töitä ja kuusi viikkoa eläkkeellä. Ensimmäisen kuusiviikkoisen vietin Kolumbian Bokotassa yli kolmenkymmenen katulapsen kanssa samassa isossa salissa. Kun he kokoontuivat vuoteeni viereen aikuisen ihmisen kaipuusta pomppimaan vatsani päällä ja nyppimään partakarvoistani, koin olevani suunnattoman tarpeellinen ja rakastettu tekemättä mitään. Aamuisin lapset kerääntyivät ympärilleni vertaamaan käsivarsiaan olisivatko ne tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani.
Toisella kuuden viikon eläkejaksolla makasin Siaminlahden rannalla Jomtien- Pattayalla aurinkovarjon alla ja yritin ajatella elämästä myös nurjalla mielellä. Sillä seuranani oli suhteellisen tyhjät taskut, koska osa-aikaeläkkeelle jääminen oli pienentänyt neljäsosalla kuukausiansioitani. Mutta vaikka yritin ajatella kuinka kielteisesti, en voinut sille mitään, että koin saaneeni vähintään roppakaupalla lisää elämänlaatua ohentuneen rahamassini tilalle.
Kokoaikaisella eläkkeellä olen nyt ollut kolme vuotta, vaikka olisin voinut jatkaa ilman eri sopimusta Sininauhasäätiön toimitusjohtajana vielä viisi vuotta. Näinä vuosina en ole oikeastaan harmitellut kuin yhtä asiaa. Sitä, että mikä voima ja mitkä markkinamiehet sekä -naiset olivat onnistuneet myymään minulle enemmän tai vähemmän rahanperässä juoksemisen vuosikymmeniksi.
Näin oli käynyt, vaikka minulla ole ollut elämäni aikana kuin kaksi intohimoa, joista kumpikaan ei ole raha eivätkä naiset. Vaan viina ja viinattomuus. Itselleni oli hilpeää elää melkoinen pätkä elämästä jatkuvassa sumussa. Mutta vielä hilpeäpää on ollut kokea elämä kaikkine suruineen ja iloineen niin, että ei ole tarvetta eikä halua muuttaa sitä keinotekoisesti mihinkään suuntaan. Puen sen joskus sanoiksi niin, että kun olen viimein oppinut itkemään päivätolkulla oman koiran haudalla selvin päin, niin sitä en päihteisiin vaihda.
Vaikka elämästä tähän ikään mennessä tiedän melko tavalla, vain kahdesta asiasta tiedän tarpeeksi voidakseni sanoa olevani ammattilainen. Aina sosiaalineuvoksen arvoon saakka. Mutta oppiarvoillani en tänä päivänä kelpaisi edes vaatimattomimmankaan tukiasumisyksikön yövalvojan apulaiseksi. Edelleen joku ottaa hihasta tai sosiaalisessa mediassa tai jollakin muulla tavalla kiinni, että etkö jeesaisi, kun minulla tai läheiselläni on vaikeuksia päihteiden kanssa. Ja että en minä ilmaiseksi pyydä, vaan maksan mielelläni. Tähän vastailen omaan tapaani, että sehän vain sopii. Mutta millä ajattelit maksaa, sillä minulle ei voi rahalla maksaa mitään, koska olen lopettanut rahan vuoksi tekemisen kokonaan? Välillä menee melkoinen tovi sopivan maksuvälineen löytymiseen. Joskus se voi olla pyytäjän ylimääräinen käynti vanhainkodissa, joskus kolikon tai parin antaminen niille, joilla ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen ja joskus se on yhteinen sauna- tai lounashetki. Mutta useimmin ei mitään.
Elämäni onnellisuuden kannalta parhaat ratkaisut ovat olleet päihteiden käytön lopettaminen, eläkkeelle jääminen ja etten tee mitään rahan vuoksi. En edes tätä kirjoitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti