Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 4. elokuuta 2016

"Köyhien" säälijät ovat syvältä

jormas: Taas jälleen kerran maailman parantajat ja surkuttelijat ovat löytäneet median palstoille mieleisen aiheen. Köyhien säälimisen. Mukana on nuorena sairastunutta, filosofian ja yhteiskuntatieteiden maisteria sekä diakoniatyöntekijää jne., jotka mielestään tietävät köyhän kurjuuden.

Monen alan maisteri Katri Talaskivi Hesarissa ihmettelee sokeaa pistettä, johon hän törmää aina kun hän "keskustelee ihmisten kanssa, jotka voivat tarkastella köyhien asemaa turvallisesti ylhäältä päin". Heihin, jotka ovat Katrin mukaan saaneet toisenlaiseen elämäntapaan yhtä vähän tuntumaa kuin samaisen lehden palstoilla Pia Mäkinen 1.8. Joukossa on myös nuorena sairastunutta, joka saa toimeentulotukea, eläkettä ja työstä korvausta, mutta rahat eivät silti riitä. Mukana keskustelussa on myös sinällään järkeviä puhuva Raija Salonen, joka sanoo, että "meidän hyväosaisten tulisi muistaa" sitä jos tätäkin.

Jotta Talaskivan ja Salosen kaltaiset saisivat itse tuntumaa omiin norsunluutorneihinsa mitä tarkoittaa toisten ihmisen erilaisen elämän ja hyvinvoinnin ymmärtäminen, pitäisi muiden seuraamisen ja voivottelun sijaan mennä jonnekin, missä opetettaisiin peiliin katsomisen taidon lisäksi omassa kuvastimessa kulloinkin näkyvän monipuolista ymmärtämistä.

Asialla on muitakin puolia, jotka eivät tunnu saavan tilaa palstoilla saati ihmisten mielissä. Sitä, että persaukisella voi olla oikein mukavaa ja kaikin tavoin mielestään laadukasta elämää. Sitä olen itsekin saanut maistaa vähintäänkin vuosikymmenen. Kesäaamuisin satuin silloinkin olemaan joskus hereillä, kun keskivertoihminen oli jo menossa päivän ansioihin saadakseen uudemman auton tai ensi talven etelänmatkan. Istuin tien pientareella tai puiston penkillä siemailemassa illan juomingeista jäänyttä viiniä tai huurteista keskiolutta ja ihmettelin, kun köyhä kansa meni töihin, vaikka itsellä ei ollut montaa lanttia, jos niitäkään taskun pohjalla.

Vielä monen  vuosikymmenen jälkeenkin minua jaksaa hauskuuttaa alan mies, joka soitti radiossa aamuisin kuuluneeseen, eräänlaiseen kansan radioon ja purki aamun tuntojaan. Hän sanoi Aroman, Nortin ja viinasten tummentamalla äänellä: "On tämä kurjaa, kun on näkökin mennyt niin huonoksi, ettei meinaa selvää päivää nähdä." Toimittajalla raksutti tovin ja niin varmasti kuulijoillakin. Joillakin ärsytykseen saakka.

Mutta oli kesä, oli juotavaa, oli kaltaisiani kavereita, niin mitäpä muuta sitä sen hetkiseen onneen tarvitsi. Oli itsestään selvyys hankkia päivän jonkun kilometrin hyötyliikunta tyhjiä pulloja keräämällä, joilla voisi sitten hankkia  jonkun olusen juotujen tilalle. Kummallista oli, että jos vei tyhjiä pulloja kauppaan saadakseen Jalostajan hernekeittopurkin, painoivat pullot paljon enemmän kuin, jos niitä oli vaihtamassa täysinäisiin. Mutta vaikka vei pulloja minne tahansa, tyhjänä ne painoivat  enemmän kuin täysinäisinä.

Joidenkin mielestä oli ja näköjään on edelleen säälittävää, jos joku keräsi pulloja saadakseen ruokaa, mutta ylevää, jos niitä kerättiin juotavan hankkimiseksi. Heidän, jotka pitävät hyvin- ja pahoinvoinnin mittarina lompakon paksuutta, kannattaisi pysähtyä pohtimaan miksi heitä säälittää, jos joku kerää pulloja tai kerjää rahaa saadakseen ruokaa, mutta ärsyttää jos joku tekee sitä samaa saadakseen juotavaa. Nimittäin sillä tarmolla, jolla pohtii köyhien kurjuutta, voisi myös pohtia oman "onnenmittarinsa" kapea-alaisuutta tai ainakin säätöjä. Hyviä paikkoja säätötoimenpiteille ovat yleisesti ottaen omien teittensä kulkijat. Ne tai he, jotka kulkevat jonkun muun kuin rahan viitoittamana.

Aikoinaan lähdin etsimään onneani uudesta suunnasta. Sen myötä silloin tällöin kävin tapaamassa Turussa, Aurajoen rannoilla aitoja rantojen miehiä, jotka asuivat itse kyhäämissä majoissaan ja koijissaan. Sanoivat talven olevan välillä kurjaa ja jopa yhtä helvettiä. "Mutta kun kevät ja kesä koittaa, Aurajoki luopuu jäistä, pääskyset tulevat ja Ruotsinlaivat seilaavat silmien edessä, niin on tämä hienoa, ehkä jopa kuin taivaassa." Tätä heidän itse arvostamaansa ja valitsemaansakin elämää ei osteta lompakon sisällöllä, vaan sen puutteella.

Käytän esimerkkinä näkäräisiä liikaa ottavia siksi, että tiedän mistä puhun. Sama lainalaisuus pätee moniin muihinkin, jotka eivät mittaa onneaan ja hyvinvointiaan sillä paljonko tilillä on tai sinne on tulossa rahaa. Itsessäni nyt eläkkeellä jaksan ihmetellä sitä aivojeni yksinkertaista lohkoa, joka sai minut vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän otsa hiessä uhraamaan aivan liian suuren määrän rajallisten päivieni rajallisista tunneista saadakseni enemmän rahaa.

Säälittävien kastiini sen sijaan kuuluvat ne tai he, jotka sanovat tekevänsä kutsumuksesta auttamistyötä suurella palkalla. Tilin tekemisessä itselle tai muille toisten ihmisten hädällä, on jotain, jota pidän enemmänkin säälittävänä kuin ylevänä ansaintakeinona.

Pidän kyllä itseänikin enemmän tai vähemmän huijarina tai feikkinä, joka en tiukan paikan tullen kykene pitämään kiinni arvoista, joista puhun. Koko ajan tavoittelen parempaa, sillä haluaisin olla enemmän sitä mitä puhun. Mutta olen kuin Pietari, joka tiukan paikan sanoi ennen kukon laulua, etten tunne koko miestä.

Silti olen omien polkujeni kulkija, joka en halua olla kuten muut tai edes normaali, sillä ylipäätään normaalin määritelmä on kaikin tavoin keskiverto. Arvostan ihmisiä, jotka elävät kuten puhuvat. Siksi Pentti Linkola ja Päijänteen saaressa neljäkymmentä vuotta erakkona asunut Toivo Pylvänäinen saavat arvostukseni. Samasta syystä arvostan Björn Wahlroosiakin. Mutta en arvostaisi, jos hän näyttelisi köyhää.

2 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Minä ymmärsin nuo "Talaskiven ja Salosen kaltaisten" kommentit Hesarin yleisönosastossa ennemminkin huomautuksena omia ideologioitaan totuuksina tyrkyttäville ihmisille kuin norsunluutornista tulevana totuuden julistuksena. Siis että tarkoittivat, että on moukkamaista ihmisen sanoa, että kun minä voin ostaa vähällä rahalla kaupasta juureksia, kauraryyniä ja rasvatonta maitoa ja poimia metsästä sieniä särpimeksi, niin köyhienkin pitää tehdä niin ja olla vaiti.

For life kirjoitti...

Kiitos Riikka palautteesta. Ehkä itselleni tärkein pointti on rahakeskeisen onnen etsintä lähes jokaisessa köyhyyttä käsittelevässä kirjoituksessa.