jormas: Olen ikäni ollut tekemisissä vuokralaisten ja vuokranantajan kanssa. Ja ollut itsekin niitä molempia. Myös työni vuoksi, sillä aikanani Sininauhasäätiö kasvoi yhdeksi valtakuntamme merkittävimmäksi päihdehuollon tuettujen asumispalvelujen tuottajaksi.
Mutta vaikka tiedänkin miten asunnottomuus on poistettavissa tai ainakin merkittävästi vähennettävissä, ei asemani ole koskaan ollut sellainen, jotta olisin päässyt hyödyntämään vuosikymmenten aikana hankittua osaamista ja kokemusta täysimittaisesti. Mutta sen jakamista jaksan edelleen harjoittaa, vaikka en enää rahaa ansaitakseni laita juuri tikkuakaan ristiin.
Asunnottomuus keskittyy pääosin kuntiin ja kaupunkeihin, jotka ovat kerrostalovoittoisia. Jos tarjolla on riittävästi pieniä, omakotitalotyyppisiä vuokra-asuntoja, on se merkittävä apu asunnontarvitsijoille esimerkiksi silloin, kun asumisen turvaamiseen ei riitä pelkkä asunto. Vaan tarvitaan asumisen tukipalveluja asumisneuvonnasta sosiaaliseen isännöintiin. Oikeastaan kysymys tukipalvelujen kokonaisuudessa ei ole vain asumisneuvonnasta, vaan elämisen neuvonnasta. Kuinka kunkin tulisi elää, jotta muun muassa asuminen onnistuisi.
Sosiaalisessa isännöinnissä tukiasumista turvaavilla työntekijöillä on neuvonnan lisäksi vuokranantajan valtuudet. Niitä tarvitaan silloin kun tuki ei riitä ja tarvitaan lisäksi asumisen raamittajia. Se voi tarkoittaa esimerkiksi päihdeongelmaisen kohdalla, että kun häiriökäyttäytymisestä annetut kirjalliset varoitukset eivät tuo toivottua tulosta, voidaan vuokrasopimus purkaa välittömästi. Mutta sen sijaan voidaan myös tarjota vuokralaiselle uutta sopimusta. Siinä hän hyväksyy, ettei hänellä esimerkiksi ole päihtyneenä päihtyneitä vieraita. Eikä tukiasunnossaan minkäänlaisia päihteitä.
Maaseudulla ei edelleenkään juuri asunnottomuutta ilmene, sillä siellä on riittävästi väljyyttä omaperäisillä tavoillakin asuville. Kansan suussa kulkeva sanonta, "meillä ovat aina olleet hullut keskuudessamme", pätee tähänkin. Jos kylän juoposta, joka asuu pellon reunassa pikku töllissään ei mitään kuulu muutamaan päivään tai torpan ikkunasta ei näy valoa, keräävät kylän miehet ja naiset porukan ja menevät katsomaan mitä mahtaa miekkoselle tai naikkoselle kuulua.
Vaan toisin on kerrostalossa. Siellä naapurit seuraavat talon häiriköksi syystä tai syyttä leimautunutta seinänaapuria tai viereisen portaan asukasta kuin kotimaista elokuvaa tai draamasarjaa parhaimmillaan. Yksi soittaa lastenvalvojalle, kun päihtynyt asukas on istunut leikkipaikan hiekkalaatikon reunalle jakaakseen viisauksiaan talon lapsille tai vaan yksinäisyyttään. Toinen soittaa poliisille, kolmas taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle, neljäs isännöitsijälle, viides kaupungin sosiaalitoimeen, kuudes vuokranantajalle ja niin edelleen. Tai yksi naapuri soittaa joka paikkaan.
Sitten seurataan verhojen raoista kuinka ressukan käy. Ja kun viimein hänen asumisensa saadaan päätökseen, laskeutuu pöly ja syvä harmonia talon väen keskuuteen. Kunnes hänen tilalleen joutuu joku toinen. Kun kerrostalojen sietokykyä tai erilaisten tapojen hyväksymistä emme juurikaan voi varsinkaan lyhyellä aikavälillä muuttaa, tämän "omituisen" asuntoa vailla olevan kohderyhmän ongelman poistamisen ratkaisu löytyy keskitetyistä tukiasumisyksiköistä sekä riittävästä määrästä niin sanottuja mummon mökkejä.
Ymmärrän kyllä erinomaisesti juovien päihdeongelmaisten tukiasumisyksikön tuomat häiriöt ja ongelmat naapurustolle. Mutta mitä ratkaisuksi, kun naapurikerrostalo ei kykene sietämään omassa talossaan edes yhtä ainutta tukiasumisyksikön asukasta?
Varsin oivan linjauksen asialle on tehnyt aikoinaan korkein hallinto-oikeus. Se linjasi, että myös päihdeongelmaiset tulee asuttaa sinne missä muutkin asuvat. Kun olin perustamassa Sininauhasäätiön Ruusulankadun asumisyksikköä, nousi töölöläisessä naapurustossa aikamoinen parku. Lupasin silloin säätiön toimitusjohtajana moneen kertaan julkisesti, että juuri niin monta tukiasunnon tarvitsijaa kuin valittajat ottavat kerrostaloihinsa, yhtä monta paikkaa pienempi Ruusulankadun yksiköstä tehdään. En saanut ainuttakaan tarjousta.
On ollut ilo olla tekemässä hyvin monelle alan miehelle ja naiselle koteja keskitettyihin yksiköihin. Sillä jos ihmisen kohdalla ei ole päätetty, että hän kuuluu suljettuun laitokseen, dementiayksikköön, mielisairaalaan tai vankilaan jne., kuuluu hänen olla keskuudessamme. Vaikka keskitetty, samalla tavalla elämisen vaikeuksissa olevien ihmisten asuttaminen samaan paikkaan ei paras vaihtoehto lienekään, ei naapurusto kykene häntä häätämään sieltä omasta kodistaan niin helposti takaisin kadulle kuin kerrostalostaan. Kustannustehokkuuden lisäksi tämä seikka on noussut aivan liian harvoin esille, kun perustellaan mainittuja asuinyhteisöjä.
Yllä mainittu on kuitenkin vain osa, eikä ehkä edes suurin asunnottomien ryhmä. Jäljelle jää muun muassa iso kasa opiskelijoita ja nuoria, jotka eivät vaan saa asuntoa. Oma lukunsa ovat he, joiden luottotiedot eivät ole kunnossa. Jotta kyseiselle, suhteellisen suurelle joukolle löytyisi ratkaisu, tarvitaan luonnollisesti asuntoja, joiden olemassa oloa sinällään ei kukaan taida edes kiistää. Mutta miten saada ne käyttöön, kun monella asuntonsa vuokranneella on kovinkin kielteisiä kokemuksia?
En tiedä kuinka verottaja tällä hetkellä kohtelee yksityistä vuokranantajaa, mutta sen pitäisi olla niin, että varsinkin kunnan osoittamien vuokralaisten kohdalla, vuokratulo on aina verovapaata tuloa, joka ei vaikuta vuokranantajan mihinkään muuhun tuloon eikä edes veroprosenttiin.
Jokaisen kunnan osoittaman vuokralaisen kohdalla pitäisi myös olla niin, että vuokran maksaa aina kotikunta, jolle lainkin mukaan viime kädessä kuulu vastuu, että kukaan kuntalainen ei ole vailla kotia. Kunta vastaavasti perisi vuokran takaisin kunkin asukkaan tulojen puitteissa asukkaalta itseltään, sillä kunnalla on aivan toisenlainen keinovalikoima huolehtia siitä, että vähävaraisenkin vuokra tulee maksettua. Tai, että se toimeentulotuen osa, joka on tarkoitettu vuokranmaksuun, menee myös siihen.
Kun asunto vuokrataan kunnan osoittamalle vuokralaiselle, asunnon kunto dokumentoidaan ja tarkistetaan vuokrasuhteen päättyessä. Kunta sitoutuu kunnostamaan asunnon normaalia kulumista lukuun ottamatta sille tolalle kuin vuokra-asunto oli sitä vuokrattaessa.
Kunta tekee asunnonsaajan kanssa vuokranperinnän lisäksi myös toisen sopimuksen. Siinä asukas sitoutuu siihen, että osa hänen tuloistaan menee kunnan hallinnoimalle tilille säästöön niin pitkäksi aikaa kuin asuminen ko. asunnossa jatkuu. Säästöön kerättäisiin 2-4 kuukauden vuokran suuruinen takuuraha, jolla katetaan tarvittaessa asunnon siivous- ja kunnostustyöt. Jos niitä ei tarvita vuokrasuhteen päättyessä, raha tilitetään takaisin asukkaalle, jonka tuloista se on perittykin. Asukkaalle asunnon kunnossa pitämisen kannustimena on tilillä odottava summa, joka voi olla yksin asuvallakin 1000 - 3000 euroa. Se on merkittävä bonus huolehtia vuokranantajan omaisuudesta, joka on annettu vuokralaisen käyttöön.
Olisikin näin vuosikymmenten mesoamisen jälkeen oikein mukava viimein kuulla, miksi näin ei tosiaankaan tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti