Aloitin uuden harrastuksen

jormas: Minulla on keräilyharrastus, jota toteutan sekä Thaimaassa että Suomessa. Kyseiseen harrastukseen en tarvitse kaveria eikä alalla juurikaan ole harrastuspohjaista kilpailua. Toki moni on tehnyt siitä itselleen ammatin, jossa sitten esiintyä kilpailua ja toimintaa myös hyvinkin epärehellisin keinoin. Ihmiset eivät myöskään arvosta harrastustani, ainakaan tyypillisellä tavalla. Joitakin poikkeuksia on, päiviskin yksi, jolla onkin sama harrastus.

Mielenkiintoista on, että ihmiset silti arvostavat harrastustamme, sillä kirjoittaessamme siitä sosiaalisessa mediassa tai joku näkee meidät sen parissa, saamme usein peukutuksia. Thaimaassa viime reissulla taisi joku lapsikin innostua touhusta. Mutta lähes kaikki ihmiset kokevat asian itselleen oudoksi ja kai vähän pitkin nenänvarttakin katsottavaksi, että eivät alalle hevin itse uhraa aikaansa, vaikka se veisi päivittäin vain 10 sekuntia. Alalle toivoisi paljon enemmän harrastajia, sillä se olisi koko luomakunnan etu.

Vaan mistähän tässä nyt sitten on kysymys? Kysymys on roskien keräilystä. "Pidä maailma siistinä, nosta roska päivässä enemmän kuin heität pois." Jos et heitä yhtään roskaa sille kuulumattomaan paikkaan, nostat kuitenkin yhden, sillä juuri se on se yksi enemmän. Yksinkertainen ja simppeli vapaaehtoistyön muoto, jota kutsun yhteiskuntavastuuksi. Jos Suomen väestöstä yksi sadasta nostaisi vuoden jokaisena päivänä yhden roskan tienvierestä, kadulta tai luonnosta sille kuuluvaan paikkaan, olisi se 20 miljoonaa roskaa vähemmän. Se ei ole vähän.

Eilen päätin ottaa itselleni uuden keräilyharrastuksen. Alan keräämään kavereita. Niitä joihin minulla on joskus ollut yhteys ja ehkä mukavia hetkiä tai peräti pitempikin jakso. Aloitan niistä, jotka vuodesta toiseen pulpahtavat silloin tällöin mieleeni. Että mitähän mahtanee kuuluu sille tai sille? Missähän lienee ja lieneekö elossakaan? Kerään niitä, joilta odotan enemmän tai vähemmän alitajuntaisesti yhteydenottoa, kortilla, sähköpostille, tekstiviestillä, puhelinsoitolla ja niin edelleen. Mutta jota ei koskaan tule. Mutta miksi minun pitäisi vain odottaa valmista pöytää? Miksen itse voisi tehdä asialle jotain, kun se kerran mieltäni kutkuttaa? Niitä voi etsiä netistäkin ja pyytää vaikka Face-kaveriksi.

Eilen sitten aloitin ja kaivoin esiin Hoechst Fennican ajoilta entisen työkaverini Harjun Ranen 45 vuoden takaa. Höösti  oli muuten ensimmäinen työpaikka, josta sain juomisen vuoksi lopputilin. Kun Ranelle soitin, sanoin, että jos arvaat laakista oikein kuka soittaa ilman mitään asiaa, tarjoan kahvit tai muun virvokkeen. Ei arvannut mies, sanoi asian tulleen niin äkkiä. Mies menneisyydestäni vaikutti aidosti kovin ilahtuneelta, joten uuden harrastukseni ensi vaikutelma kannustaa jatkamaan. Nyt tiedän missä Rane asuu. Sanoi asuvansa Tuusulan kunnan kunnon asunnossa tyytyväisen oloisena, joten menen joskus käymään ja veikkaan, että ensi kesänä saunotaan yhdessä ja muistellaan menneitä ja rakennetaan tulevaa.

On mielenkiintoista Sudokun numeroiden ja kuvaristikon sanojen lisäksi tai sijaan pyöritellä korvien välissä ihmisiä omasta menneisyydestä ja pohtia, että kenet tai kenen kohtalon kaivan seuraavana esiin ja millä välineillä ja millä tavoin sen teen. Nimiä aion kirjoitella myös blogiini ja Face-sivuillemme, sillä se saattaa olla yksi tapa löytää joku.

Jo lähes kuusikymmentä vuotta sitten oli luokka- ja muunakin kaverinani Vesa Tuominen, jonka kanssa en muista riidelleeni koskaan. Joten hän on yksi seuraavista saaliista, joita tavoittelen. Hänen isänsä, Veikko Tuominen oli melkoisen hyvässä asemassa silloisella Amer-Tupakalla. Autona oli useampikin kaksitahti-Saab, joilla hän vaimonsa kanssa huristi Tuusulan Yhteiskoulun johtokunnan kokouksiin. Sekä toi Hilkka tytärtään aamuisin kouluun, joka soitti kerran koulun pianolla juhlissa Harry Lime Themen. Mutta mitä kuuluu Vesalle, tietääkö joku?