jormas: Viikko, kaksi sitten huomasin, että Myllyhoitoyhdistys etsi itselleen toiminnanjohtajaa, jossa yhtenä ehdottomana vaatimuksena oli akateeminen loppututkinto. Koska kyseisen toimijan hoidon keskeisin sisältö on AA:n kaksitoista askelta, pidin asiaa ihmeellisenä, sillä oppiarvot eivätkä muutkaan loppututkinnot istu lainkaan aa-laiseen ajatusmaailmaan ja -malliin.
Joten kysyin Facebook-sivuillamme asiaa kyseisen yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Risto Kuismalta. Arvostukseni miestä kohtaan oli kiistaton ennen nyt käymäämme keskustelua, sillä moni on sanonut Riston arvostavan muun muassa kokemusosaamista ja -ammatillisuutta. Keskustelun myötä kävi selväksi, että eihän "niistä" ole kuitenkaan Myllyhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajaksi, jos ei ole akateemista loppututkintoa. Selityksetkin muuttuivat sitä mukaa kun kävimme julkista keskustelua. Ainut hyöty itselleni oli, että puheenjohtaja Kuisma putosi mielessäni raadollisten, itsetuntovaurioisten joukkoon.
Huomaan päihdehuollon tarvitsevan edelleen kaltaisiani kyseenalaistajia. Tottakai ymmärrän, että toiminnanjohtajan työhön kuuluu tai on vastuu kaikesta yhdistyksen toiminnasta. Silti ei ole oikein perustella toiminnanjohtajan muodollisen pätevyyden vaatimuksia jonkun kilpailutuksen ehdoilla tai millään muullakaan, joka ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Kukaan työnantaja ei myöskään edes yritä etsiä parasta mahdollista toiminnanjohtajaa, jos se etukäteen rajaa pois kaikki, joilla ei ole akateemista loppututkintoa.
Kun kyselin miksi pätevyysvaatimus oli tässä tapauksessa ehdoton, sain selittelyjä, mutta viimeisessä vastauksessa myös kelvollisen vastauksen. Muista pätevyysvaatimuksista ei edes keskusteltu. Siis samankaltaista lokeroitunutta ja ennakkoluuloista ajattelua kuin Sukevan sellissäkin.
Riston kaltaiset tekijät ovat silti helmiä päihdehuollolle. Miehellä on loistava koulutus, yhtä loistava omakohtainen kokemus päihteistä, mutta siinä ei ole kaikki. Hän on ollut merkittävä ammattiyhdistys ja poliittinen vaikuttaja, jonka mukana tulee kyky hahmottaa järjestäytyneen yhteiskunnan kokonaisuuksia ja toimintatapoja. Se on ylivertainen ansiolista kenelle tahansa yhteiskunnalliselle toimijalle.
Mutta oman erinomaisuuden myötä, vaikka kulkisi kuinka nöyrin mielin, lankeaa helposti oman totuutensa vangiksi eikä edes huomaa kadottaneensa kyvyn kyseenalaistaa olemassa olevaa.
En pidä Jyväskylän Katulähetystä enkä Sininauhakonsernia huonoina toimijoina enkä itseäni huonona toiminnan- ja toimitusjohtajana. Itse asiassa aikanani molemmat mainitut kasvoivat yksiksi valtakuntamme merkittävimmistä päihdehuollon palvelujen tuottajiksi. Ilman akateemista loppututkintoa tai muuta muodollista pätevyyttä.
Osin siitä työstä tasavaltamme presidentti myönsi minulle aikoinaan sosiaalineuvoksen arvon. Vierastin tätä pitkään ja suunnattomasti, sillä mielestäni se ei istunut siihen profiiliin, jota halusin olla ja jota pidin tärkeänä. Olin kuin raittiuteni ensi askelia ottava, joka liimasin Kirkon taskukalenterin päälle tarran "selvänä olet symppis", ettei vaan kukaan pidä minua uskovaisena.
Kun arvonimeä aikani sovitin, olen oppinut arvostamaan sitä ennen kaikkea kahdesta syystä. Sitä hakemassa ei ollut yksikään järjestö, vaan yksityiset henkilöt. Itse asiassa silloiset tai entiset työnantajani eivät edes tienneet asiasta mitään. Mutta eniten arvostan sitä, että sosiaalineuvoksen arvoa ei saa koulua käymällä eikä sen saamiseen riitä akateeminen eikä mikään muukaan loppututkinto.
Ehkä asian irvokkain puoli onkin, että näillä omilla ansioillani en pääsisi Myllyhoitoyhdistyksen vaatimattomimmankaan yksikön yövalvojaksi. Se luonnollisesti ei ole Riston syy, vaan muodollisten pätevyyksien vaatimuksissa, joissa meni lapsi ja vähän enemmänkin pesuveden mukana.
Olen aina arvostanut koulutusta, mutta ollessani edellä mainittujen toimijoiden operatiivinen johtaja tai Sininauhaliiton puheenjohtaja, määrätty koulutus katsottiin ansioksi, mutta koskaan hakijoita ei pudotettu etukäteen pois määrätyillä koulutusvaatimuksilla. Meillä henkilövalintoja tekevillä oli riittävästi rohkeutta ja osaamista katsoa kaikkien kortit. Tämä on monille alan miehille ja naisille tuttua edellä mainitusta toveriseurasta, jossa herrat, rouvat ja narrit ovat maailmanlaajuisesti samanarvoisia.
Monelle on tuttua sanonta, että juopolla on heikko tai peräti olematon itsetunto. Usein alkoholisti tai ikänsä linnoja kolunnut venkula ei elvistellessään muusta puhukaan kuin juoma- ja linnavuosista. Se on luonnollista ja ymmärrettävää, sillä vain siinä hän kokee olleensa hyvä tai peräti ainutlaatuinen.
Mutta voiko samoin olla itsetunnon kanssa kirjanoppineen laita, jonka lista pullistelee oppiarvoja ja loppututkintoja? Voiko hän on olla työntekijänä lähes kyvytön ja osaamaton, jolla oppiarvojen takana on vielä mitäänsanomattomampi elämä kuin vuosia juoneella tai vankilassa istuneella? Voiko esimerkiksi päihdetyössä olla niin, että oman kokemuksen kautta osaamisensa hankkinut työntekijä on suurin itsetunnon uhka kirjanoppineelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti