Somistaja ja muita ammatteja

päivis: Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, lukioon meno ei ollut ihan varma asia. Muistan lukion vaihtoehtona miettineeni somistajan ammattia. Sitä olisi voinut päästä opiskelemaan Jyväskylässä. Se oli ehkä suurin syy ajatuksiini. Toinen oli varmaan se, että uskoin somistajalta vaadittavan jossain määrin taiteellista lahjakkuutta. Oikeastihan jo noina vuosina haaveilin taiteilijan ammatista. Olin (lähes) vakuuttunut kyseisestä lahjakkuudesta. Valitsin lukion tai ehkä niukin naukin pääsin sinne, kun en sittenkään ollut varma tulevaisuudestani somistajana.

Opiskeluajatuksiani taisin kelailla mielessäni täysin yksikseni. Ainakaan siinä vaiheessa koulussa ei ollut tarjolla ammatinvalinnan ohjausta. Luulen. Äskettäin maahanmuuttajatytöt ryöpyttivät julkisuudessa lukion ammatinvalinnan ohjaajia, jotka eivät ole heidän mielestään tukeneet riittävästi tyttöjen halua hakeutua opiskelemaan lääkäriksi. Ohjaajat olivat sen sijaan neuvoneet hakeutumaan lähihoitajakoulutukseen. Tyttöjen mielestä maahanmuuttajina heitä ei tueta riittävästi pyrkimään korkeammalle. Tästäkin tehtiin siis vähän rasismilta haiskahtava asia. Ammatinvalinnan ohjaajat vastasivat toppuuttelevansa, jos näyttää, että nuoren kyvyt ja todistus eivät tue liian korkealle asetettuja tavoitteita.

Somistajan työstä tiesin sen verran, että he tekevät asetelmia näyteikkunoihin.
Stockmannin jouluikkuna on varmaan somistajien tunnetuin tuotos.
Näyteikkunoiden lisäksi somistajien työhön taitaa kuulua paljon muutakin.

Lukioaikana kävin tuollaisella ohjaajalla, joka teetätti jonkun testin. Muistan vielä kuvan rattaista, joiden pyörimissuunta piti ymmärtää. Kun yksi pyörii yhteen suuntaan, niin mihin muut sen jälkeen pyörivät. Taisin menestyä siinä, joten minulle ehdotettiin röntgenhoitajan opintoja. Siinä ilmeisesti olisi tarvittu hieman teknisiäkin hoksottimia. Ehkä olin myös höpissyt, että en verikammoisena voi ajatella sairaanhoitajan työtä. Siitä mahdollisesti ohjaajalle syntyi ajatus, että hoitoalalle tuo reppana pitää yrittää ohjata. Edelleen haaveilin kuitenkin taiteilijan urasta. Ihan tarkalleen ajattelin ryhtyä kuvanveistäjäksi. Tai näin ainakin muistan visioineeni yhdelle tutulle naapurin miehelle, jonka auton kyydissä istuin noin kuuden kilometrin mittaisen matkan. Kaikkea hassua sitä jääkin mieleen.

Ylioppilaaksi päästyäni pää olikin sekaisin ammattitoiveista. Ihan omaehtoisesti asetin itselleni riman aika matalalle tulevaisuuden haaveiden suhteen. Tai ei kai voi sanoa, että matalalle, mutta ei ainakaan kaikkein korkeimmalle. Ajattelin ryhtyväni puutarhuriksi, mutta se meni ohi. En myöskään haaveillut arkkitehdin ammatista, kuten usein tulen sanoneeksi. Sen sijaan kävin pyrkimässä rakennusarkkitehdin koulutukseen, johon en päässyt. Sitä ennen suoritin vuoden kestävän rakennuspiirtäjän koulutuksen, josta olisi saanut lisäpisteitä rakennusarkkitehtiopintoihin. Kun hankin vielä lisää pisteitä rakennusalalta ihan tavallisissa raksahommissa, olisin päässyt opiskelemaan rakennusmestariksi. Sellaiseen koulutukseen kai hain panikoidessani, että johonkin pitää päästä opiskelemaan, kun työt rakennuksilla olivat päättymässä.

Taiteilijan ura oli edelleen mielessä, mutta tietenkään en kuvitellut pääseväni Ateneumiin, kuten oppilaitosta ainakin tuolloin kutsuttiin. Tavoitetasoni oli Kankaanpään taidekoulu tai vaihtoehtoisesti vastaava paikka Limingassa. Kankaanpäätä varten jopa yritin piirrellä kuvia, joita kai oli tarkoitus lähettää kouluun, jotta joku raati olisi voinut tehdä oppilasvalinnan. Jotain ihmisprofiileja piirtelin, mutta jäivät kai lähettämättä, kun ainakin itselleni ja varmaan monelle muullekin täytenä yllätyksenä pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa. Vaikka minusta ei taidehistorioitsijaa tullutkaan, yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys myöhemmälle elämälle. Siitä varmaan kirjoitan joskus myöhemmin.