Seitsemän veljeksen vaellusreitti, osa 10

Eilisen pitkän kävelyn jälkeen oli väsähtänyt olo, mutta tänään päivä alkoi taas uudella mielellä ja mielenkiinnolla. Ajoimme Matkakodin Hyvinkäälle kohtaan, joka oli noin puolivälissä lopputaipaleesta. Huomiselle jäi siis alle 15 kilometriä patikoitavaa. Ja sadettakin on luvassa. Mutta se on huomisen murhe. Tänään kävelimme toiseksi pisimmän päivämatkan Rajamäellä odottavalle Suzuki-autollemme.

Poikkesimme Kytäjäntieltä reitin suuntaan, mutta peltojen rajaamien hiekkateiden varrelta ei ollutkaan ihan helppo löytää paikkaa, johon olisimme voineet parkkeerata Matkakodin huomiseen asti. Mutta kun avaa suunsa, apu on lähellä. Tietä pitkin käveli mies kahden pienen koiran kanssa ja hän lupasi höylisti, että voimme ajaa heidän pihaansa ja olla siinä. Otimme ystävällisen tarjouksen vastaan. Talosta tuli hetken päästä lisää koiria ja myöhemmin illalla tapasimme myös lauman vapaita kanoja, ankkoja, kalkkunoita, ponin ja hevosen. Talon emäntä kuului harrastavan myös käärmeitä. Osalla rotukanoista oli pitkät höyhenet. Hauska näky. Harmi kun kuva jäi ottamatta.

Jos Nurmijärven Seitsemän veljeksen reitti on hyvin merkitty, niin Hyvinkään puolella se on jopa hieman paremmin löydettävissä. Karttaa ei juuri tarvittu. Ainut hankala paikka tuli eteen Hyvinkään ja Nurmijärven rajalla. Siellä opasteet joko päättyivät kesken tai omaa hölmöyttämme kadotimme ne. Kun Nurmijärvenkään puolelta reitin viittoja ei heti löytynyt, kävelimme aikamme oikeaan suuntaan, mutta väärästä kohdasta. Jossain Herustenjärvien luona löysimme taas itsemme kartalta. Järvet olisivat jääneet näkemättä, jos emme olisi tehneet pientä harharetkeä. Eksymisestä oli siis jotain hyötyäkin.

Hyvinkäällä oli pitkän matkaa tarjolla pitkospuita, sillä reitti kulki valtavan Petkelsuon reunaa pitkin. Itse en pystyisi pitkospuita pitkin ajamaan fillarilla, mutta joiltakin Seitsemän veljeksen reitin vaeltajilta sekin näyttää onnistuvan. Kovin montaa kulkijaa emme tosin ole niiden kuuden päivän aikana kohdanneet, jotka olemme vaellusreitillä viettäneet.


Nurmijärven puolella kulku kohti Rajamäkeä oli enimmäkseen helppoa, sillä reitti kulkee hiihtoladun linjaa pitkin. Koska latu, näin kuulimme, on tarkoitettu luisteluhiihtoon, sillä oli myös reilusti leveyttä.

Vaelluksemme ensimmäisenä päivänä saimme turhaan etsiä kahvipaikkaa reitin varrelta, vaikka kuljimmekin muun muassa koko Keskuspuiston halki Helsingistä Vantaalle. Tuusulassakin olisimme saaneet kulkea kuivin suin, ellemme olisi tienneet poiketa reitiltä Lahelan kyläkauppaan. Nurmijärven Rajamäki poikkeaa siinä suhteessa edukseen. Reitti kulkee halki kylän, jossa on useampikin ravintola ja kahvila, kaupoista ja apteekista puhumattakaan. Uimahallin altaisiinkin reitin varrelta voi pulahtaa.

Ihan oma nähtävyytensä on arkkitehti Erkki Huttusen piirtämä, mahtava funkiskirkko 1930-luvun lopulta. Kirkon valtavan korkean tornin huipulla oleva risti ja viereisen rautatien ylikäytävän ristit mahtuivat hauskasti samaan kuvaan.

Rajamäki jäi mukavasti mieleen myös matonpesijöistä ja mäntysuovan tuoksusta. Kunnan matonpesupaikka sijaitsi aivan taajaman keskustan laitamilla.

Jo etukäteen googlettamalla löytyi tieto Pienestä Ravintolasta, jonne päätimme mennä syömään päästyämme Rajamäelle. Aikaa reitillä kului ehkä enemmän kuin olimme kuvitelleet, joten vähän pelkäsimme, onko paikka enää auki. Mutta olihan se, ja vaikka lounaslista oli jo ennättänyt lyhentyä, saimme eteemme hienot, täyttävät ja maukkaat annokset.

Pienen Ravintolan vuohenjuustosalaatti näytti ja maistui hyvälle.