Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Vuoden vierivät

Jengiä oli Kalliomäen pihamaalla aika tavalla.
jormas: Eilen olin Jyväskylän Katulähetyksessä kutsuttuna vieraana, kun kaksi aikanani perustettua yksikköä täytti 20-vuotta. Ensiaskel ja Kalliomäki, jossa itsekin asuin vastuuta kantaen useamman vuoden. Se oli ja tuntui kodilta.

Jyväskylän Katulähetyksellä ja Sininauhasäätiöllä on kodinomaisuuden tekemisissä ja keinoissa eroa kuin yöllä ja päivällä. Molemmissa lienee hyvät puolensa. Katulähetys satsaa siihen, että yhdistys olisi työntekijälle muutakin kuin työpaikka ja että asunto olisi asunnottomalle muutakin kuin asunto. Tavoite on luonnollisesti silloin koti. Mutta juuri siinä on tekemisen vaikeus. Mitä pitäisi tehdä, että asunto alkaisi tuntumaan kodilta? Yksi parhaista lääkkeistä ovat yksiköissä asuvat sosiaaliset talonmiehet, joista usein tulee asuinyhteisön sydän ja sielu.

Kota on jälkeeni palanut kertaalleen.  
Sininauhassa satsataan nykyisin minuuttikirjanpitoineen siihen, että työpaikka tuntuisi vain työpaikalta eikä muulta. Siinä tuoksinassa on kadonnut muun muassa arvostus vertaistuellista kokemusosaajasta. Painotukset ovat muodollisessa petevyydessä ja koulujen penkiltä haetussa osaamisessa. Molempi parempi sanoo joku, mutta parasta mahdollista osaamista on kokemusammattilaisella, joka omakohtaisen päihdekokemuksen lisäksi on hankkinut muodollisen pätevyyden. Joka on mielellään enemmän kuin päihdetyön ammattitutkinto.


Kaikki kuvat ovat Kukkulalta eli Kalliomäestä.
Polun päässä pilkattaa savusauna.
Itselläni oli Keski-Suomen tuliaisina hyvä mieli, sillä niin monet minut muistivat. Joku, minäkin, on sanonut, että minkä tiikeri tai seepra voi raidoilleen. Se pitää monellakin tavalla paikkansa. Jos kutsumus ja sydämen palo päihdetyöhön sammuu sen myötä, kun on kuitannut viimeisen palkkapussinsa esimerkiksi siirtyessään eläkkeelle, ei tekeminen ole ehkä ollutkaan kutsumus. Minulle se on kutsumus ja siksi se seuraa silloinkin mukana, kun en haluasi.

Ei kommentteja: