Meeri Koutaniemi ja Bebo Valdés

päivis: Hesari kirjoitti tänään kahdesta oman alansa arvostetusta taiteilijasta, valokuvaaja Meeri Koutaniemestä ja pianisti ja säveltäjä Bebo Valdésista. Juuri muuta yhdistävää tekijää näissä kahdessa ei olekaan kuin se, että molemmat ovat löytäneet tavan, jolla ilmaista itseään hatunnoston arvoisesti.

Meeri Koutaniemi on vasta 25-vuotias, mutta on jo kehuttu valokuvaaja. Hän on ilmiselvästi löytänyt oman tapansa ilmaista itseään (tai maailmaa) valokuvaamalla. Koutaniemen kuvia on parhaillaan esillä jossain näyttelyssä, Helsingissä olettaisin. Koutaniemi on opiskellut yliopistossa kuvajournalismia, mutta kertoo, ettei saanut siitä oikein mitään irti. Voisiko siis sanoa, että hän on ennemminkin itseoppinut kuvaaja?

Bebo Valdés on kuubalainen muusikko, joka "löydettiin" vasta 72-vuotiaana parikymmentä vuotta sitten. Tai ehkä musiikin kuuntelijoiden tietoisuuteen nousu tapahtui vasta sen jälkeen. Päälle ysikymppisenä äskettäin kuollut Valdés taisi jäädä muusikon ammatista eläkkeelle 72-vuotiaana, mutta tuli myöhemmin kutsutuksi johonkin orkesteriin, josta nousi laajojen musiikkipiirien tietoisuuteen ja arvostamaksi.

Ehkä jokaisella on oma paikkansa maailmassa ja sen sijaan,
että tavoittelee kuuta taivaalta, voisi yrittää olla tyytyväinen
siihen mitä saa aikaiseksi ja miten sen tekee. Ja yrittäisi
ainakin tehdä parhaansa.

Tunnustan, että usein mielessä pyörähtää, kun lukee tällaisista Koutaniemistä, että miksi itse ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan niin, että se olisi kantanut elämässä jo varhaisista vuosista alkaen. Välillä uskottelee, että tuhertaminen joidenkin toisarvoisten asioiden parissa on sama kuin hukkaan heitetyt vuodet. Eihän se niin ole. Vai onko sittenkin? Bebo Valdésin muistoksi kirjoitettu nekrologi antoi jonkinlaista lohtua sen suhteen, että ehkä se oma juttu on löydettävissä vielä myöhemminkin, jos oikein kovasti haluaa tai elämä vain yksinkertaisesti kuljettaa oikeaan suuntaan.

Saattaa myös olla aivan itsekästä ja turhaa haihattelua kuvitella, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla omassa tekemisessään erinomaiseksi ja alallaan jopa muita paremmaksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on täysi työ siinä, että edes jotenkin pärjäisi päivästä toiseen ja saisi edes niukan elannon itselleen ja perheelleen. Ehkä realistisempaa onkin tavoitella tyytyväisyyttä siinä, mitä tekee kuin että tavoittelisi kuuta taivaalta. Vai pitäisikö kuitenkin tavoitella?