En ole itsekään ennättänyt katsoa koko ohjelmaa, pääsin eilen mukaan vasta jostain puolivälistä, kun unelmaansa toteuttava nuoripari jo asettautui asumaan pienen pieneen, ilmeisesti peräkärryn päälle rakentamaansa vaunukotiin. Uskaltaudun silti vähän kommentoimaan.
Olemme Jorman kanssa hääränneet vaunukotiajatuksen ja nyt enemmänkin konttikodin äärellä jo runsaan vuoden. Siksi oli jotenkin vapauttavaa katsoa kahden nuoren intoa oman asumuksensa kimpussa. Siitä puuttui kaikki se professionalisuus ja pykäliin tuijottelu, jonka kanssa meidän projektimme on edennyt. Taisipa pariskunnan vaunukoti matkata Keski-Ruotsista Suomeen jopa ilman näkyvillä olevia peräkärryn takavaloja ja muuta tieliikennelain edellyttämää. Kodin piirustuksiakaan ei todennäköisesti löydy edes sieltä Klubi-askin kannesta, jonka aina ennen vanhaan kerrottiin olevan suunnittelualustana, kun joku ryhtyi rakentamaan.
On hyvä, että ihmisillä on unelmia. Taisi olla tämänaamuinen Hesari, jossa taas kertaalleen todettiin, että köyhyys johtaa syrjäytymiseen. Mieleen muistui heti suosikkielämänkertakirjailijani Tito Colliander, joka kertoo köyhästä lapsuuskodistaan, jossa pidettiin tiukasti kiinni siitä, että köyhyys ei saanut viedä elämästä tiettyä arvokkuutta. Sen mukaan köyhyys ei automaattisesti syrjäytä, vaikka Collianderin lapsuusvuosien jälkeen elämä onkin muuttunut kovasti ja ajattelemme kai nykyään, että elämän sykkeessä pysyminen vaatii jonkin tietyn euromäärän per kuukausi.
En eksynyt alkuperäisestä ajatuksestani, vaikka siltä voikin näyttää. Vaunukodissaan asuva nuoripari - jolle jopa keväthankien aikaan syntyi lapsi - piti mielestäni tiukasti kiinni siitä, että tietty arvokkuus säilyi. He elivät köyhästi, mutta omasta tahdostaan. Omavaraisuus oli osa elämäntapaa ja siihen tietysti liittyy paljon työtä. Lisäansioita perheen mies hankki muun muassa puunhakkuuhommilla. Hetkeäkään ei tullut mieleen, että heidän suustaan olisi kuullut harmituksen sanoja tai minkäänlaista viittausta siihen, että ovat syrjäytyneet. Sitähän he eivät todellakaan ole. He unelmoivat, mutta elivät myös tässä hetkessä tietoisina esimerkiksi siitä, että viranomainen voi tulla joku kaunis päivä koputtelemaan vaunukodin ovelle ja esittämään pykälät, jotka kieltävät heidän asumistapansa. Viranomaistakin olisi tietysti helppo ymmärtää: melkoisen askeettisen asumistavan nuoripari kuitenkin on perheelle valinnut.
Ihmisillä on siis unelmia, mutta välillä tuntuu, että yhteiskunta pitää kansalaisensa niin tiukassa otteessaan, ettei unelmia kaikin osin voi toteuttaa erilaisten lakien ja pykälien viidakossa. Olisivatkohan Kolumbuksen La Pinta, La Nina ja La Santa Mariakaan olleet nykyviranomaisten mielestä niin merikelpoisia, että niissä purjehtivia olisi voitu päästää kieltämättä uhkarohkealle matkalleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti