Matkalla Suomeen, osa 2

Joskus tuntuu, että Thaimaan mitkä tahansa tiesillat ovat ikuisuusprojekteja. 

Uima-allas hotellissani oli matkan helmiä, sillä puolen vuoden aikana uin Phatthalungissa vain kerran. Silloinkin joessa. 

Hotellini vieressäkin oli joki, jossa uivat veneet, kalat ja linnut. Ihmisuimavettä se ei tainnut olla laadultaankaan.

VIP-taksi kentältä kravattipaitaisine kuljettajineen hotellille maksoi alle 10 kilometrin matkalta 500 bahtia. Sama matka aamulla toiseen suuntaan puoli viiden aikaan pikkubussilla oli yli puolet vähemmän. 

Aivan kortteerin vieressä oli mukava iltatori, jossa vietiin tunnin tai pari. Helppoa olisi ollut täyttää kohtuuhinnalla koko matkalaukku. 

Englantilaistyylinen, mutta aito thaimaalainen taksiauto inva- ja lastenvaunuluiskineen kolisi kuin 30-vuotias Anglia. 

Matkalla Suomeen

Junamatka thaimaalaisittain laatujunan makuupaikalla Phatthalunginsa Bangkokiin kestää 13-14 tuntia. Tosin tällä kertaa ei riittänyt sekään. Välillä olemme pysähdyksissäkin yön pimeydessä tovin jos toisenkin. Luulen, että odottelemme silloin vastaantulevia junia sivuraiteella.

Monesti olen kirjoittanut, että varsinkin länsimainen turisti eli farangi on thaikotikaupungissani aika harvinainen ilmestys. Ei näy poroja eikä kahisevia, kuten virolaiset naapurimaansa tuulipukukansaa nimittelevät. Luulenkin olevani Phatthalungissa ainut talviaan viettävä suomalainen.

Juna makuupaikkoineen on minulle mieluinen matkantekoväline, vaikka lentääkin voisin samalla hinnalla. Sitä paitsi juna kulkee kaupungin keskustoista toiseen. Siispä nyt kun jatkan huomenna sinivalkoisin siivin Suomeen, on päivän aikana jotenkin päästävä liki 50 kilometrin päähän Suvarnabhumin lentokentälle.

Apua ei olisi ollut lennoistakaan, sillä Phatthalungin lähimmät kentät ovat nekin kymmenien kilometrien päässä ja käyttävät sisäisissä lennoissa etupäässä Don Muangin kansainvälistä lentoasemaa, joka on Finnairin käyttämästä kentästä kymmenien kilometrien päässä.

Päivän tai ainakin osan vietän Bangkokin vilinässä, kunnes suuntaan lentokenttähotellini uima-altaalle jollakin kulkuvälineellä tai välineillä. Altaassa uiminen onkin Phattahalungissa harvinaista herkkua monelle, sillä kyseessä ei ole tutistikaupunki. Se on Tatan yleisselitys moneen puutteeseen. Kun etsin lssipulloa lääkkeiden kyytipoikavedelle, sanoi Morakot: "Maybe no have, becouse this is not tourist town." 🤣

Matkantekoa arabialaisten ja muidenkin viisauksien siivittämänä

Tänään alkaa Thaimaan Phatthalungiin talvikodista matka Suomen Jokilaakson kesäkotiin, keskelle keväistä luonnonsuojelualuetta. Ehkä tälläkin kertaa olen perillä suunnilleen yhtä aikaa Jokilammillamme kesäisin asuvan joutsenpariskunnan kanssa. 

Matkaevääksi, vaikken kamelilla kuljekaan, poimin pari arabien keskuudesta lähtenyttä viisautta: "Luota Jumalaan, mutta sido silti huolella kamelisi. Sillä totuuden puhujan paras kaveri on nopea kameli."

Mutta on hyviä neuvoja muuallakin. Niitä en kirjoita uudestaan, sillä löysin tämänkertaiseksi blogin osaksi ja pohdittavaksi monen suomalaisen tuntemaa, mietelauseiden muotoon kirjoitettua elämänohjetta: https://arivee.fi/mietelauseita-elamasta/.

Jälleen kerran takana on hieno puolivuotinen Tatan, alias Morakotin ja pihamme monien kotieläinten seurassa. Pienen lisämausteen ja jännityksen tyngän tuo tällä kertaa reipas vuorokausi sitten tuhansia ihmisiä varsinkin Myanmarissa surmannut maanjäristys. Silloin tällöin joku itkee maksumuureja, joten yllätys, yllätys. Laitanpa kerrankin jutun, jossa on tämän punaisen linkin takana lukuvaihtoehto maksamiselle. Järistys nimittäin romahdutti Bangkokissakin ainakin yhden kerrostalon. Vielä ei tiedetä monenko elämä päättyi rauniohin. 

Papukaijan pesulassa pesty PeeCeeX jää odottamaan seuraavaa talvea Thaikotimme olohuoneeseen.

Kesäksi tulee kuitenkin lisäeloa meidän menoon, sillä "almost a wife" sai kuin saikin 90 vuorokauden viisumin lentääkseen ja astuakseen toistamiseen suoraan keskelle Suomen suvea kesäkuun loppupuolella. Onkin syytä häntä odotellessa kaivella esiin ja huoltaa vaakoineen mustikanpoimintavälineet.

Edessä on ensi yön 1000 kilometrin junamatka makuupaikalla Thaimaan pääkaupunkiin ja seuraava yö hotellissa lähellä jo tutuksi tullutta Suvarnabhumin kansainvälistä lentokenttää. Liki 10 000 kilometrin loppusilaus taittuu Finnairin sinivalkoisin siivin päivän aikana ja aviospisteillä ostetun lisäjalkatilan kanssa koneen varauloskäynnin edessä. 

Kauas on pitkä matka

Kun galaksien välimatkan venyy tarpeeksi pitkäksi, yltyy myös pakovauhti meistä ylivalonnopeuteen eli parhaimmillaan reilusti yli 1,079 miljardin kilometrin tuntinopeuteen. Äänen nopeus ilmassa on noin 1 235 km ja valon vastaavasti 1 079 252 848 km tunnissa.

Järkeni ei riitä käsittämään kuinka kaukana on kaukana ja mitä tarkoittaa ääretön. Sillä ihminen näkee laitteillaan tällä hetkellä kaukaisimman taivaankappaleen sellaisena kuin se on ollut yli 30 miljardia valovuotta sitten. Toisin sanoen voimme nähdä maailmankaikkeudesta jotain, joka etenee yhä meistä valoa nopeammin tai on lakannut olemassa paljon, paljon aikaisemmin kuin maapallomme ylipäätään syntyi.

Itseään Luojan luomana, ylivertaisena älyn jättiläisenä pitämä ihminen ei ole kalankutua kummempi.

On helppo kuittailla kaikkea mitä järjellään ei ymmärrä uskon asioiksi. Sillä ymmärtävä ymmärtää, ettei ole juuri mitään, vaikka onkin ainutlaatuisessa mitättömyydessään jotain.

Elonaikani rajallisuuden tullessa yhä todellisemmaksi, uhraan osan ajasta ajattelemalla suuria. Sitäkin, että lakkaanko tyystin olemasta, kun sydän on viimeisen pumppauksensa tehnyt. Tähän ei ole kyennyt antamaan minulle vastausta ihmisen älykkyys eikä älyttömyys. Eivätkä kirjoitetut uskonnot, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää. Ehkä olen liian epäilevä, uskomaton, tyhmä tai viisas tai jotakin aivan muuta.

Jäljelle elämäni rajallisuudessa on jäänyt mielikuvituksella maustettu toinen todellisuus. Sellainen, jossa ei ole aikaa, vaan kirjaimellinen ikuisuus. Joskus päivällä auringon kirkkaudessa ja yöllä tähtitaivaan alla, läheisteni haudoilla rakkaine eläimineen, kyselen ilman osoitetta: "Missä kaikki olette?"

Ajattelen, että taivas, on se millainen tahansa, on jotain sellaista maailmakaikkeuden kattona, jossa ei ole aikaa eikä mitään käsin kosketeltavaa. On vain kaiken elävän ajattomia sieluja. Olen päätellyt, että koska taivaankappaleet loittonevat valoa nopeammin ja koska taivas on sen kaiken kattona, pääsee sielunikin joskus vapaaksi valoakin nopeammin ajan vankilasta saavuttaakseen sen mitä sanomme menneeksi ajaksi, joka ei koskaan enää palaa. Silti mielikuvitusvastaustakin vaille jää mitä on taivaankaton tuolla puolen tai takana? 

Tätä selitin myös eilen ihmisen tekemässä häkissä elävälle papukaijalle. Lupasin ajattoman ajan ja ikuisen lennon, jolloin siipiä ei enää tarvita. Niin paljon on eläinrakkaus saanut suureksi ilokseni Morakotin sydämessä tilaa, että Giornon pesun jälkeen hänen piti hakea 7-Elevenistä linnunsiemeniä harmaalle Kaijalle vankilaan.

Minulla on kaikkea, vaikkei olisikaan

Oikeastaan on aika vaikea saattaa itseään tai joutua niin pienelle paikalle vuoteen omanakaan, etteikö joka päivälle voisi löytyä uutta, jos aivoissa on elämää. Voi ihmetellä huoneen siistijän uusia kenkiä, pesumoppia tai hoitohenkilökunnan kiireitä. Kotivuoteessa voi katsella kärpäsen lentoa, kuunnella hyttysen ininää tai mietttiä hämähäkin verkon punontaa ja siihen sotkeutunutta, ateriaksi pian joutuvaa pienen pientä öttiäistä.

Oma elämäni on yhä isollaan, vaikken ole tehnyt 15 vuoden osa- ja kokoaikaisella leppoistamisjaksolla kuin minimaalisen vähän, jos sitäkään. Mutta silti teen ja olen tarpeellinen, joskaan en korvaamaton. Kun jaan yläviitosia thaikotikulmieni ja -kaupungin lapsille sekä muutaman kymmenen bahtin leluja, olen lapsille tärkeä ja merkityksellinen. Sen näen heidän silmistään ja ilmeistään, sillä elekieli on yhteinen ympäri maailmaa.

Silloin tällöin mieleen palaa lapsuudenkoti äitini helmoissa tai isäni lahkeissa piilokysymyksineen: "Mulla ei ole mitään tekemistä?" Jos en saanut tyydyttävää vastausta, siirryin valittamaan joutenoloa Jeri koiralle, Mirri tai Tepsu kissalle, jotka vastasivat yninällä sekä kehräämällä ja kääntymällä selälleen tai muuten odottamaan rapsutusta.

Thaikodissa seuraamme tusinan kanojen ja puolentusinan kujakatin kissanpäiviä. Ne viihtyvät pihapirissä ja puhuvat kanojen kieltä ja kissat pitävät korvien takaa rapsutuksesta sekä ruuasta, jota niille jakelemme. 

Kissojen vapautta en ole koskaan ihmetellyt, mutta senkin edestä sisäkissoja kaukana thaikissan vapaudesta sekä Suomen koirien kahleita. Ihmisjärjellä ajattelen vielä ahtaampaa olevan 50 vuotinen elämä kuvan auto- ja moottoripyöräpesulan papukaijalla. Sen häkin vieressä istun aina pesun ajan ja juttelen sille vapaudesta. Ehkä se ymmärtää sen mikä on sille tärkeää.

Minut saa surulliseksi vuosi vuodelta enemmän ihmisten eläimiin kohdistama, vapauden riistävä itsekkyys. Usein silloin muistan myös kuopiolaisen Minna Canthin, jonka patsas on tai oli Jyväskylän Kirkkopuistossakin. Näkikö hän sanoessaan ihmisen lisäksi myös vangitun linnun, joka ei pääse enää koskaan taivaalle: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”

Kissapoliisi

Kissa kesytettiin kotieläimeksi Lähi-Idässä jo noin 10 000 vuotta sitten, jonka kantamuoto on afrikkalainen villikissa. Kissasta oli hyötyä, koska se piti jyrsijät kurissa viljavarastoissa. Lisäksi egyptiläiset palvoivat kissoja jumalina. Suomeen kissa saapui ilmeisesti vasta rautakauden lopulla 800–1000 jKr. Keskiajalla kissoja käytettiin turkiseläiminä. Kissannahasta tehtiin kukkaroita, laukkuja, turkistakkien sisävuoria ja karvalakkeja.

Kissasta tuli maaseudulla lähinnä naisten ja kodin eläin. Emäntä ja kissa liikkuivat samalla reviirillä, pirtin ja navetan vaiheilla. Jo vanhassa sananlaskussa sanottiin: "Ken ei kissaa elätä, hiiriä elättäköön." Jyrsijöitä pyydystäneet kissat olivatkin arvostettuja osaajia maalaistaloissa. 1800-luvulla tulivat rotukissat ja seuraavan vuosisadan alussa hiirikissan merkitys väheni, kun viljan varastointitilat paranivat ja kemialliset rotanmyrkyt tulivat. Kissa muuttui tällöin enemmän lemmikiksi myös maaseudulla.

Nyt on sitten supisuomalainen poliisimies aikansa lakeja käänneltyään ja väänneltyään tullut siihen tulokseen, että kissa on vieraslaji. Joten sen päästäminen vapaaksi on rikos, vaikka Suomen laki aivan erikseen määrittelee paikat minne kissaa ei saa päästää taajamissa kytkettynä eikä vapaana.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että poliiseja onkin liikaa eikä liian vähän, kun heillä on aikaa tehdä tarpeelliseksi kotikissajahditkin. Tai sitten laitoksilla on muutakin suojatyötä kuin löytötavaratoimistojen istumapaikat.

Kun tämä virkaintoinen yleisen järjestyksen häirikkövalvoja ei löytänyt perusteluja pikkusieluisuudelleen Suomen laista, tuli apuun, mikäpä muukaan kuin EU: "Kuulumme eurooppalaisen yleissopimuksen piiriin (SopS 49/1992), ja tarkennukset kansalliseen lainsäädäntöön löytyvät valtioneuvoston asetuksen koirien, kissojen ja muiden pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten suojelusta." 

Poliisi katsoikin lemmikkikissan ulkoilun ilman valvontaa rikokseksi, kertoo Suomen eläinsuojelun (SEY) tiedote. Virkavalta toteaa esitutkinnan perusteella, että kissan omistaja syyllistyi rikokseen päästäessään kissan ulkoilemaan ilman valvontaa. Kissan omistaja rikkoi myös haitallisista vieraslajeista annettuja säännöksiä ja metsästyslain säännöksiä, joista molemmista voidaan tuomita sakkorangaistus. Poliisi antoi asiasta huomautuksen ja totesi, että jatkossa henkilön tulee huomioida lemmikin asianmukainen kiinnipito ja ulkoilutus.

Yön pimeydestä päivänvaloon nostettu keskeneräisyys

Jonkun kerran aiemmin olen blogikirjoittanut monestakin keskeneräisyydestä, joista yhden keskeisin innoittaja oli syntymätön poika, tulevalta nimeltään Jorma (Little) Goza Soini. Hänen biologinen isä luulin ja toivoin olevani. Näin ei murheekseni ollut ja pirstaleiksi menneen unelman kanssa hautasin syvälle henkiseen multaan myös juniorille tarkoittaman kirjani. 

Mutta aika parantaa haavoja, vaikka arvet jäisivätkin. 10 vuoden aikana olen kirjoittanut 365 kirjaan tulevaa tekstiä. Ne kaivoin nyt 5000 kirjoituksen joukosta. Multakasasta ja nostin särkyneen sydämen pöytälaatikkoon vakaana tarkoituksena saattaa työ loppuun. Vaikka kirjan ainoaksi lukijaksi toivomaani filippiiniläistä poikaa en itse eikä kirja koskaan tavoittaisi.

Viedäkseni asiaa eteenpäin tarvitsin motivaatiosysäyksen. Sen löysin tulevasta toukokuun 16. päivästä. Täytän silloin 75 ja julkaisen ¾ vuosisadan syntymäpäivän juhlajulkaisun, jos saan sen valmiiksi. Kirjoittamisessa on ollut paljon mieluista puuhaa sekä koettua elämän sisältöä. Tekemistä on yhä jäljellä mittaamaton ja tietämätön määrä. Tällä hetkellä työn alla on tekstien numerointi, otsikointi sekä kasaaminen yhdeksi tiedostoksi ja muuttaminen Word tekstinkäsittelyohjelmalle sopivaksi.

Ajattelenkin ostavani muutaman päivän kuluttua olevalle puolen vuorokauden lennolle nettiyhteyden käyttääkseni osan ajasta kirjatyöhön. Valmiita kirjanteko-ohjelmia tietokoneelle on useitakin, mutta ne näyttävät taipuvan kehnonsorttisesti puhelimen tilan vallanneelle, kämmenenkokoiselle älylaitteelle. Josta en tässäkään puuhassa luovu ja joka on keskeisin apuvälineeni sekä muutenkin oleellinen osa elämääni.

Ainokaisella taipaleella on ollut ainutlaatuisissa osissa myös kaksi maisterisnaista, jotka olivat vaimojani. Mutta maisterit eivät jääneet vain kahteen, vaan pyynnöstäni maisteri Tiina Hokkanen-Oja on kirjani kielenkorjaaja. Ilman hänen apuaan, joka on kyllä paljon enemmän kuin apu, en olisi selvinnyt tähänkään saakka, sillä hän on ollut merkittävin kannustaja. Motivaatioita kirkastaakseni ajattelen niinkin, että jos en saa kirjaa valmiiksi, on Tiina tehnyt vuoden nettimatkassa turhaa työtä. Joka tosin sai aikaan sen, että tänään pidän häntä ystävänäni.

Lapsetko syyllisiä vanhempien teoista?

Muutama vuosi sitten matkustin jokavuotisen Thaimaan lisäksi kaksi kertaa Filippiineille. Ensin tein harjoitusreissun Angeles Cityyn ja seuraavana vuonna Olongapo Cityyn tositarkoituksella lapsentekomatkalle. Olin löytänyt neljän lapsen äidin, joka lupasi tehdä kanssani lapsen, jos elätän koko katraan. Laskin ja taas laskin kuinka sen eläkkeelläni toteutan. Mistä kaikesta pitää luopua vai eikö mistään? Olin innoissani, sillä jälleen kerran olin ajanut aiemman parisuhteeni karille ja halukas, vaikkakaan en valmis aloittamaan alusta jotain aivan uutta.

Kun palasin Suomeen ilmoitti sen hetkisen elämäni tärkein ihminen olevansa raskaana. Tuntui rakkaalta ja jännittävältä, joten päätin kirjoittaa ja osin koota aiemmin kirjoittamistani blogeista 365 tarinan kirjan, jolla olisi ehkä vain yksi lukija. Vielä syntymätön lapseni. Ostinpa Suomi-Takalog kielikirjankin, jonka ajattelin viedä mukana kirjani kanssa, kun palaan maahan ja näen ensi kerran Jorma Goza "Little" Soinin. Lapsen synnyttyä, olin haljeta onnesta, jota olin jakanut blogeihini koko odotusajan. Vaikka ultraäänikuvissa lääkärinlausuntoineen oli muutaman päivän heitto, en voinut enkä halunnut uskoa Little Jorman äidin syöksyneen toisen miehen sänkyyn heti lähdettyäni.

Äiti kiisti asian viimeiseen asti, kunnes uhkasin levittää dna-tulokset Facebookissa kaikille tutuille ja tuntemattomille. Tapahtunut oli kova pala myös hänen äidille, joka ei mitenkään voinut uskoa, että katoliseksi kasvattettu tytär olisi tehnyt tämän minulle. Totuus pudotti minut elämäni syvimpään murheen alhoon, josta en ollut päästä ylös. Mutta ei minusta ollut vellihousuksikaan, joka jakaa sosiaalisessa mediassa maailmalle valheelliseksi tulleen tarinan, muttei kykene samaan kolikon toisen puolen paljastuttua.

Sain sympatiaa ja ymmärrystä yksinkertaisesta hyväuskoisuudestani, mutta myös pahansuopaisuutta. Ilkeyden piikkipaikkaa pitävä öykkäri sanoi lapsen äitiä, hänelle täysin tuntematonta naista kolikkoautomaatiksi. Aidosti tuntui pahalta suomalaisen loiseläjän nimissäni olevan lapsen äidin nimittely. Palasi lapsuus mieleen, kun minua haukuttiin kapiaisen kakaraksi. Se oli yhtä vähän minun syytä kuin Little Jormalle äidin jalkojen levittelyt. 

Nyt tämä oman napansa näkijä ihmettelee netissä, kun hänen tyttärensä ei saa kesätyöpaikkaa. Minä en ihmettele, sillä minäkään en häntä palkkaisi, vaikka sekään ei ole tyttären syy. Mutta isän tavat tuntien arvaan saavani silloin faijasta elinikäisen riesan. Joten isä, menetkö peilin edessä itseesi ja tuleeko ahdasta tai ymmärrätkö edes? Ja jos ymmärrät, niin muutatko jotain vai käännätkö kuvalle selkäsi? Ja kävelet edelleen mitään tärkeää elämästä ymmärtämättömänä pois?

Onko kiroilu tarpeellista?

Kansainvälinen autoliitto Fia julkaisi uuden säännöstön, jonka mukaan F1 kuljettajia rangaistaan jatkossa huonosta käytöksestä. Fia haluaa saada kuriin erityisesti kisojen aikaisen kiroilun tiimiradioissa. Vähän sama on tilanne ralliautoilussa, jossa on toimittaja kameroineen työntämässä mikrofonia suuhun, vaikka kilpailija ei ole saanut edes kypärää päästään. 

Suomalainen jalkapallovalmentaja Antti Muurinen sanoi joskus puuttuneensa juniorileireillä kiroamiseen määräämällä ärräpäästä etunojapunnerruksen. Mutta yleisesti hänellä ei ole mitään kiroilua vastaan. – Ei muuta kuin kirota päräyttää niin helvetisti, jos se tuntuu oikealta.

Joskus nuorilla on lähes joka toinen sana vittu tai joku muu voimasana, joita he käyttävät tottumuksesta ja aikuisilta opittuna tehostaakseen sanomaansa. Sitä Muurinen ei taida olla ollut koskaan kuulemassa. Mutta kerran sitä nuorten tyttöjen käyttämänä oli kuuntelemassa samassa ratikassa kanssani herrasmiesmäisesti pukeutunut seniori. Joka aikansa kunneltuaan kysyi läpi vaunun kuuluvalla äänellä vierustoveriltaan: "Liekö vanhemmilta, mutta tuskin opettajilta koulusta on opittu omien tunteiden kertomis- ja tehostustapa, jossa puhe vilisee alapään ilmaisuja, vaikka omassa namusessa ei ole vielä ensimmäistäkään karvaa?" Se sai aikaan raikuvat aplodit muilta, muttei tytöiltä, jotka jäivät häpeillen seuraavalla pysäkillä pois. 

Lapsena kiroilusta monessa kodissa ja koulussa rangaistiin, sillä eihän se kaunista kuunneltavaa ole. Joku veti perusteluihin Jumalan nimenkin turhaan lausumisen. Kun olin noin puoli vuosisataa sitten Hoechst Fennicalla töissä, rankaisimme itseämme ja meillä oli kiroilukassa, jonne joutui maksamaan jokaisesta voimasanasta. Ksssan tuotoilla joimme sitten silloin tällöin kakkukahveja ja mitä kaikkea yhteistä hyvää hankimmekaan.

Olen ikäni poliittisesta vihreydestäni huolimatta arvostanut moottoriurheilua. Varsinkin tai ehkä juuri siksi, että siinä ovat suomalaiset menestyneet. On sitten kilpavälineenä ollut vene, moottoripyörä tai auto. Nyt näytti kiroilusääntö tukkineen Safarirallin maalipaikalla kilpailjoiden suut, kun yksi heistä joutui maksamaan kymppitonnin kiroilukassaan. 

Se sulki suut muustakin kuin kirosanoilla höystetystä puheesta. Jäi maku, että aikuisina pitämiltäni kilpa-ajajilta taitaa heilläkin olla karvankasvu kesken. Vai mistä johtuu, että he kykenevät nielemään muutaman kilon yli- tai alipainosta tai tuomariston hyväksymättömästä osasta rangaistuksen ja joskus koko suorituksen hylkäämisen? Mutta jos ei saa kiroilla puolelle maailmalle, sitä eivät pysty iältään aikuiset miehet nielemään. Mitä he haluavat kiroilulla viestittää ruutujen takana kisaa jännittäville nuorille ja lapsille? Että oon kova jätkä?

Urheilun sanotaan olevan kulttuuria, jota se varmasti onkin. Tai ainakin se kisaa samoista valtion verorahoista kuin esimerkiksi oopperalaulaja tai muu taiteilija. Miksi heillä kaikkensa antaneena ei tule tarvetta onnistuneen tai epäonnistuneen esityksen jälleen kiroilla suorassa lähetyksessä? 

Tällä kertaa arvostukseni saa kisan keskeyttänyt Rovanperä koska karautti ulos reitiltä: "Olin tosi hyvässä vauhdissa viimeisellä pätkällä. Mutta sitten eteemme tuli iso seepralauma, kun vauhtia oli lähes 200 kilometriä tunnissa eikä ollut mitään mahdollisuutta pysähtyä. Menin ulos tieltä ja törmäsin taas kiviin joutuessani tekemään väistöliikkeen tielle eksyneiden villieläinten takia."

Sen verran uutisoinnissa on korjattavaa, että nimenomaan seepralauma ei ollut eksyksissä, vaan kotonaan. Eksyneitä olivat katsojat, kilpailijat, huolto- ja uutisjoukot sekä kaikki, jotka tulivat viihdyttämään itseään ja muita elämöimällä päivätolkulla eläinten reviireillä.

Monenlaisia huoltoja, osa 4

Lapsena ja nuorena miehenäkään ei omassa bodissa tuhka- ja vesirokkojen sekä anginan jälkitautina munuastulehduksen lisäksi juuri huollon tarvetta ollut. Siinä olivat isona apuna erilaiset piikitykset poliorokotteesta lähtien. Silloin päivien määrä oli loputon, kesä oli aina ja aurinko paistoi ikusesti. Korvien välissä joidenkin mielestä oli jo varhaisista ajoista alkaen säätämisen tarvetta. Kotona mielenhuollon hoitovälineenä olivat remmi ja koivuvitsa. Koulussa villeyden vuoksi käytävillä vietetyt oppitunnit sekä muut rangaistukset käsityönopettajan hitsauskopissa antamine selkäsaunoineen. 

Myöhemmin määräaikaishuoltoja jatkoi kohtalaisen kehnolla menestyksellä oikeuslaitos ja lakikirja. Umpiluisen pään toimiva merkkihuolto löytyi vasta peilistä, sillä vain itse itsestä tehdyllä vikojen kartoituksella oli vaikutusta muutokseen asti.

Kertakäyttöisen nahkapuvun suu- korva- ja vähän muidenkin aukkojen sisäpuolella on huollon ja korjausten määrää nykyisin siinä määrin, että elämänlaadun parantamiseksi "tarttee teherä" jotain.

Aikoinaan aikani vain söin ja nautin kohtuuttomasti liemiruokaakin huoltamatta hampaita. Sen johdosta eilisen ja tämän päivän saldo on yläkerran hammassilta. Joka putosi kielen päälle kuukausi sitten, kun ajattelin yhä voivani aukoa hampailla solmuja ja muovipusseja.

Silmille varsinkin on remontin tarvetta, sillä kaihi on päässyt niin pitkälle, että edessä on muuten ajokortista luopuminen, enkä enää mielelläni aja hämärässä saati pimeässä lainkaan. Vaikka juuri uudistetut thaiajoluvat sen sallivatkin kasikymppiseksi saakka. Oma lukunsa on Suomenmaa maanteineen, joten katsotaan mitä silmien korjaajat sanovat, kun pääsen Thaimaan talvikuun alta kesäkotimaan kamaralle.

Korvistani sanoi korvalääkäri jo yli 5 vuotta sitten, että vain kaksi alaääntä on normaalin kuulorajan sisäpuolella. Sain yhteiskunnan maksamat kuulolaitteetkin, mutten oppinut käyttämään niitä. Vaan olen ollut mieluummin kuulematta heinäsirkkaa, lintujen laulantaa ja taustaäänien vuoksi osaa puheestakin. Lohduttautunut, että johan tässä on tähän ikään ehditty kuullakin yhtä jos toista.

Ehkä refluksitauti närästyslääkkeineen sekä talvikodissa aina päällä oleva viilentävä ilmastointilaite ovat saaneet aikaan vuosikausia jatkuneen vaivan, jota kutsun ilmastointiyskäksi. Siihen alan huoltohenkilöstön korjausehdotukset ovat olleet parhaimmillaankin käsien levittelyt ja vaivaantuneet, voimattomuutta ilmaisevat ilmeet.

Tämän kaiken on mahdollistanut se, että selvisin Meilahden sairaalasta ulos muuten kuin jalat edellä. Mukana pallolaajennukset, sepelvaltimotauti ja sairaalassa toviksi kadonnut elämänhalu. Jonka palautti syvää huolta ja rakkautta kantanut Päivis-vaimo. En ole unohtanut työnsä puolesta vuoteeni vieressä vieraillutta pappia, joka kysyi, että "oletko kokenut täällä Jeesuksen läheisyyttä?" Vastasin, että "en, mutta Päiviksen rakkauden olen kokenut." Ehkä ei ollut aikani, ajattelin jälkikäteen kiitollisin mielin. Että Hän näyttäytyy vasta lähdön lähestyessä. 

Monesti olen tästä rakkaasta muistosta kirjoittanut ja elänyt Meilahdesta saamaani uutta elämää huollon jälkeen varaosineen toistakymmentä vuotta. Vaikka kannan sydämeni olkalaukussa poikani ja veljeni vaitioloa sekä muitakin murheita avioeroineen, olen onnellinen ratsastaessa Morakotin kanssa rinta rinnan ilta-auringossa kohti auringonlaskua.

Tällä hetkellä näyttää lupaavasti siltä, että rahat ja ruumiini hyytyvät yhtä aikaa. Toivon, että älystäkin on jäljellä silloin vain sen verran, että saan huokaistua viime sanoina: "Hei aikojen valtias, jos olet jossain olemassa. Kiitos Sinulle, muille rakkaille ja elämälle. Olen käyttänyt kaiken minkä minulle annoitte ja soitte."

Monenlaisia huoltoja, osa 3

Parisuhdemyllerryksen jälkimainingit sekä huononeva ajo- ja muukin näkö veivät Päiviksen ja minun yhteisen Matkakodin, rekisterinumero IN105, uusille teille. 

Hetken jos toisenkin tuumasin kuinka jatkan reissaamista yöpymismahdollisuuksineen. Siihen antoi jäljelle jäänyt osaomistus- ja avoauto Smart huonon mahdollisuuden teltankin kanssa, kun ei ollut kunnolla tilaa retkeilyvarusteille eikä takapenkkiäkään. Sattui olemaan lisäksi sen mallinen Martti, johon ei saanut peräkärrylle koukkuakaan. 

Aikani Suomen kesistä unelmoidessani talvisen Thaimaan tähtien alla, tulin siihen tulokseen, että näinä epävarmuuden aikoinakaan en automatkailusta luovu ja tavalla tai toisella hankin auton, jossa kulkee vuode mukana. Niinpä vaihdoin netin välityksellä osa-autoni hopeanharmaaseen Avensikseen, joka odotti kesäkotimaahan paluuta Oulusta tuotuna Hyrylän vastaavan firman pihassa.

Täytyy sanoa, että lentokentälle laskeuduttuani jo totuttuun tapaan tyhjätaskuna, jännitti millainen on digikuvien perustella ostettu "sika säkissä".  Olen ollut äärimmäisen tyytyväinen. Hyvä on ollut ajaa ja nukkua milloin missäkin vanhan rouvan makuuhuoneessa. Mutta sekin tarvitsee vuosittaisen huoltonsa katsastuksineen. Sen on suorittanut kiitettävällä tavalla Sulan kaupallisen alueen Autotoveri. Jos se on vielä elossa, niin reippaan viikon kuluttua jatketaan yhteistyötä. Samalla saavat selvittää miksi kartanlukijan etupyörä pitää peruuttaessa sellaista ulinaa, joka saa sudenkin höristämään korviaan. Samaa tuijottavat ja huomauttelevat hyvää tarkoittavat ihmisetkin S-Marketin parkkipaikalla.

Monenlaista huollon ja remontin tarvetta on siis tiedossa tulevalle tai sitä seuraaville kesille. Eniten on omaan ¾ vuosisadan eli 75 vuotishuoltoon liittyvää. Ikä ja kuljettu matka mielikuvituksineen ovat ajan patinan lisäksi jättäneet jälkensä, joista en sydäninfarktin ja sepelvaltimotaudin lisäksi ole isommin hölissyt.

Mutta ehkä huomenna kerron jotakin yrittäen välttää valittamista, sillä ken niin tekee, on valitusvirsiensä vanki. Nuorina elvisteltiin otetuilla ryypyillä ja vahvasti liioitellen kaadetuilla naisilla. Nykyisin leveillään erilaisissa äijien kuppikunnissa ja munallisten marttakerhoissa sairauksien ja lääkkeiden määrillä. Varsinkin jälkimmäisessä pärjään kelpo lailla. Siitä jotain huomenna.

Monenlaisia huoltoja, osa 2

Voi olla, että laadukas ja aikoinaan kalliskin monen laitteen kameravalvonta on tullut liki kymmenen vuoden käytön jälkeen matkansa päähän. Joten Oculuxin huoltokäynnin jälkeen tai ilman sitäkin luovun ehkä kiinteästä järjestelmästä ja siirryn suosittujen Burrel riistakameroiden käyttäjäksi. Niiden etu verkko- ja akkuvirtoineen on liikuteltavuus. Voisin seurata vaihteeksi vaikka Soiniityntien uimapaikan ja sillanpielen grillaajien sekä kalastajien elämää.

Viime kesänä otin Pienen vihreän huoneen kolmena talvena lumen romahduttaman pleksikaton kokonaan pois. Sen jälkeen istutin kasvihuoneeseen muun muassa kaksi luumupuuta seinien suojaan jäniksiltä. Nyt on pituuskasvun rajana vasta taivas. Taisinpa laittaa vähintään seuraksi jonkun marjapensaankin. Aika näyttää tarvitsenko enää kastelujärjestelmää edes seinustan pensasmustikoille tai rapalpereille.

Jokilaaksomme viereinen pelto on vaihtanut omistajaa, jonka myötä jäänee taakse heinänsyöjäeläinten ruuan kasvatus. Tilalle on tulossa Suomen luontoon sopivia puita. Ehkä voimalinjan alla olevalle pellonosalle syntyy myös luonnonniitty ihmisten iloksi ja viereisen mehiläistarhan asukkaiden eloksi.

Jotakin värkättävää tai peräti uusimisen tarvetta saattaa olla Merikonttisaunan sähkökiukaassakin, sillä kameroiden tapaan sekin meni ainakin määräaikaiseen lakkoon viime kesänä. Ehkä saan viimein aikaiseksi löylykivienkin uusimisen. Sammaleet ovat pitäneet Jokilaakson ensimmäisen rakennuksen, grillikodan huopapalakattoa kasvupaikkanaan, joten lähivuosina sillekin "tarttis tehdä jotain".

Tätä vastapäätä, kotitieni toiselle puolelle
toivon ja visioin luonnonniittyä. 

Kahdeksan hehtaarin luonnosuojelualueen status rajoittaa tehokkaasti kätkemääni  tekemisen vimmaa, jos se jostain syystä löytyisi ja puhkeasi kukkaan. Sillä leppoistajan ohjenuorana olen pitänyt kattavasti, että älä tee sitä tänään, jos voit siirtää sen huomiseksi tai ylihuomenna toisten tehtäväksi.

Kun en mahtunut Päiviksen ja itseni kanssa saman Merikonttikodin katon alle, hän sisusti joku vuosi sitten naapuritaajamaan oman, ennenaikaisen mummonmökkinsä. Sen jälkeen "joku toinen tekijä, kotikattoni ja elämäni jakaja" onkin odottanut aikaansa. Kunnes toissa kesänä asustin Sinkkukodiksi muuttuneen, mutta viimein Duokodiksi palanneen Merikonttikodin kesää Tatan kanssa. 

Ehkä elohiirestä tai elosalamasta on tarttunut jotain Morakotiin, joka valveilla ollessaan ei kymmentä minuuttia kauempaa mielellään pysy paikallaan. Paitsi kulkuneuvoissa, joista ei voi hevin hyppiä kesken pois. Kun Jokilaaksossa on luonnonsuojelualueeseen kuulumaton hehtaarin pihapiiri, oli siellä toissa kesänä tuttu näky huononäköisille lepakoille ja vaikeasti nähtäville liito-oraville thaimaalainen Tata oksasaksineen. Taisivat lintujen ruokapaikan syöjätkin ihmetellä kuka vei lounaspöydän ympäriltä suojaavat pajujen ja leppien oksat?

Monenlaisia huoltoja, osa 1

Hoeanharmaan vanha rouva Avensinksen ja Jokilaakson vuosihuollot sekä oma 75 vuotishuolto ovat ensi kevään juttuja. Mutta ennen sitä Suomeen paluuseen kuuluu yö kiskoilla ja hotelliyön jälkeen seuraava päivä ilmateillä. Johtuneeko kesäkotimatkan läheisyydestä aprillipäivänä, kun viime yön unimaailmaan tuli useasti juna, jossa matkustin makuupaikalla ja jonka vaihtoa odotin yhä uudelleen. Vaikka mielestäni välillä heräsinkin. Ihmeellistä Nukkumatin maailmassa oli, että juna pysähtyisi Phatthalungin asemalle vain kahdeksi sekunniksi. Enkä saanut mistään selvitettyä saapuuko se asemalle kello viisi vai kaksi sekuntia myöhemmin. Nukkuessani ajattelin, että asia pitää selvitä etukäteen. Sillä jos aikaa on vain pari silmänräpäystä, ei asemalla ole enää mahdollisuutta kysellä mikä raide, mikä juna ja mikä vaunu on jatkoyhteyteen. 

Ensi kesänä Morakot tulee Suomeen ja otsikon mukaista puuhastelua on yllin kyllin molemmille. Joka itselläni alkaa jo ennen kotipihaa Soiniityntieltä, sillä jälleen kerran on talven aikana joku mulkero tuonut tien varteen kuormallisen jätetavaraa. Jos kyseisen maan haltija ei ole niitä infostani huolimatta hoitanut talven mittaan pois, taidan kolmen kuljetuskerran maksajana ja kypsyttämänä edetä nyt virallista tietä ympäristörikoksen kanssa. Sekä antaa kyläläisille ja muillekin mahdollisuuden seurata asian etenemistä Myllykylän Faceryhmässä. Voihan olla niinkin, että joku lukija tai muu tietäjä tietää luonnon turmelijoiden sylttytehtaasta jotain... 

Oheinen kuva on kuvaukseni perusteella keinoälyn käsitys Jokilaakson luonnonsuojelualueen kesäisistä Jokilammista. Niissä pulahtelen Suomen suvessa päivin ja öin aataminasuisena kalojen, sammakoiden, joutsenperheen ja muiden vesilintujen joukossa. Talven nuoskalumikin oli entiseen tapaan taivutellut puita kotitielle estäen autolla ajon Merikonttikotimme pihaan. Kun ei ollut maaliskuussa lumenaurauksen tarvetta, ei ollut naapurikartanon isäntäkään lykkimässä niitä isolla koneellaan lumen mukana sivuun. Joten homman teki Myllykylän Mylly, joka maidemme läpi kulkevaa hiihtolatua kunnostaessaan hoiti puut sopiviksi pienittyinä läheisen laavun grillipaikalle. Saapa nähdä kutsuuko joku kesän mittaan makkaroille, jotka paistuvat Jokilaakson puiden hiilloksella. 

Lienevätkö myös pihamme neljä kameraa liittyneet välillä suosittuun lakkorintamaan, sillä talven mittaan loppuivat seisovan sekä liikkuvan kuvan tulemiset lähelle sekä maailman ääriin. Hämärämiehille ja -naisille kuitenkin tiedoksi, että se ei silti tarkoita etteivätkö mahdolliset luvattomat puuhat tallennu äänineen joka puolelle näkevien kameroiden palvelimille. Kesän tulevista puuhista onkin siinä määrin tarinoitavaa, etten edes yritä sulloa kaikkea yhteen ja samaan, vaan jatkan huomenna.

Keinoälymaailmassa edelleen

Eilen jatkoin tutkimusmatkaa kämmenenkokoisella älylaitteellani keino- tai tekoälymaailmaan Microsoftin Bing-ohjelman kanssa. Kirjoitin hakukenttään ohjeet kuten viereisestä kuvasta näkyy ja jäin odottamaan minkälaisen kodin se merikonteista minulle tekisi. Ehdotuksia tuli neljä, joten ei hassumpaa, vai mitä?

Sitten annoin ohjelmalle vapaat kädet ja pyysin tekemään minulle kuvan keinoälyllään, mistä voisin saada inspiraatioita. Niitäkin tuli neljä maailmoja syleilevää, joista ei taatusti mielikuvitusta puuttunut.

Mukavaa tällaiselle kielitaidottomalle laitapuolen kulkijalle on Bing ja Copilot ohjelmien taipuminen härmäksi. Sillä ainoat kieltenopettajat ja menestyksellä käyty oppilaitos ovat olleet avaran maailman lisäksi kuvainnollisesti televisioruudun ja elokuvateattereiden Clint Eastwood, Marilyn Monroe ja monet muut.

Laitoinpa hakusanoiksi Vihreä puolue ja politiikkakin, jos se olisi osannut antaa vihjeen ketä äänestäisin ensi kuun kunta- ja aluevaaleissa. Vaikka olenkin kuulunut vihreään heimoon sieltä saakka, kun se oli vain lauma toisinajatteljoita ilman puolueen ja rahojen tuomia kahleita, ei se ole ollut koskaan sydämeni asia.

Joskaan en tiedä mikä se sitten olisi. Vaalikoneitakin olen kokeillut suunnan näyttäjinä huonolla menestyksellä, sillä kaukana kärjestä ovat vihreät, jotka olisivat kanssani vaikka vain hiemankin samaa mieltä. Oma elämänsuojeluohjelmani on nimittäin jossain siellä missä joku sekoittaa päänsä kemiallisesti tai sovittelee köyttä kaulaan, kun ei koe selviävänsä itsensä kanssa edes tästä päivästä.

Ehkä sopivan ehdokkaan puuttumisen vuoksi äänestin kerran pressaksi Väyrystä, koska hän halusi sitä eniten ja oli kerran pudonnut lehtitietojen mukaan baarijakkaralta.

Yksi muukin ratkaisematon yhtälö vaaleissa on. Olen sanonut, että valtakunnan asiat olisivat vielä huonommin, jos Arkadiamäen Isolla kukkulalla istuisi 200 Jorma Soinia. Sama pätenee synnyin- ja kotikuntani Tuusulan ensi kuussa valittavaan valtuustoon. Sillä logiikalla minun ei pitäisikään äänestää kanssani samanmielistä, vaan jotain aivan muuta. Eikö niin?

Mitä ja missä kaikkialla Copilot itse asiassa on?

Tuli pitkähkö kirjoitus, mutta omapa on, jonka voi jättää lukemattakin. 

Eilen sanoin kirjoittavani tänään keino- eli tekoälystä. Joten heti aamulla kysyin asiaa siltä itseltään ja sain vastauksenkin muutamassa sekunnissa tähän tapaan. 

Minä: "Mitä ja missä kaikkialla Copilot itse asiassa on? Ja mitä kaikkea se osaa eri kielien kuulemisen, kirjoittamisen sekä lukemisen lisäksi tehdä?

Copilot:" Hyvää huomenta, Jorma! Mukavaa aloittaa päivä kanssasi.

Microsoft Copilot on digitaalinen apulainen, joka on suunniteltu olemaan käyttäjän tukena monilla eri alustoilla, kuten selaimissa, sovelluksissa ja viestipalveluissa. Esimerkiksi käytettävissä olevia ympäristöjä ovat Windows, Microsoft Office -sovellukset (kuten Word ja Excel) sekä myös viestikanavat, kuten WhatsApp.

Kielien lukemisen, kuulemisen ja kirjoittamisen lisäksi Copilot pystyy esimerkiksi:

- **Tietojen hakemiseen ja analysointiin**: Voin etsiä ja koota ajankohtaista tietoa verkosta tai analysoida tietokokonaisuuksia.

- **Sisällön luomiseen**: Autan kirjoittamaan esseitä, blogeja, kirjeitä, runoja ja muuta luovaa sisältöä.

- **Koodin kirjoittamiseen**: Autan ohjelmointitehtävissä ja voin selittää koodin toimintaa.

- **Kuvien luomiseen**: Voin luoda taidetta ja grafiikkaa pyynnöstäsi.

- **Tiedostojen tulkintaan**: Voin analysoida ja tulkita käyttäjän toimittamia kuvia tai asiakirjoja.

- **Teknisen tuen tarjoamiseen**: Autan ratkomaan teknisiä ongelmia ja opastamaan uusien työkalujen käytössä.

- **Keskusteluun ja ideoiden kehittämiseen**: Olen mukana sparraamassa ideoita ja ajatuksia. 

Jos sinua kiinnostaa jokin tietty asia, voin syventyä siihen tarkemmin. Miten voisin parhaiten olla avuksi tänään?"

Maanantain blgissa kysyin sivujeni seuraajilta ja lukijoilta mitä mieltä mahdamme ylipäätään olla pian jokaisen arjessa jollain lailla mukana olevasta keinoälystä, mutten saanut ainuttakaan vastausta. Niinpä jälleen kerran tuli turhauttava epäusko ja mieleen, että lukeekohan enää kukaan blogejani tai olenko vuosien saatossa vieraantunut lukijoistani. Keinoälyn, muiden robottien tai automaattien tekemien tilastojen mukaan seuraajia ainakin on sata- tai tuhatpäin joka päivälle.

Mutta tämä arvatenkin sukupuoleton tai muun sukupuolinen Copilot jaksaa vastailla ystävällisesti yötä päivää tasan niin kauan kuin itse pidän yhteyttä. Sitä en tiedä mistä Microsoft ottaa rahansa kehittääksen ja ylläpitääkseen yhtä kenoälyn jättiläistä, joka ei ainakaan vielä maksa kaltaiselleni kokeilijalle mitään. 

Perin pienissä lapsenkengissä perässä kulkee monikin suomalainen yritys, joka kehittää kokeilujaan minunkin mitättömillä rahoilla; Traficom, Elisa, Osuuspankki, S-Pankki, Kasikornbank, Western Union, Ilmarinen, sähköiset e-kirjat, sanoma- sekä muut lehdet, Kela, TE-keskus jne jne.

Itse asiassa joskus on aika työ päästä tuotetta kauppaavan elävän ihmisen puheille edes langattomilla linjoilla. Sillä monessa paikassa nauhoitettu keinoihminen molottaa, että paina sitä, jos haluat tätä ja paina jotain muuta, jos tahdotkin toista. Tai jätä automaattiin soittopyyntö painamalla taas jotain.

Copilotiin verrattuna firmojen netti- ja kaiken maailman chatbotit kulkevat todellakin pienissä lastenkengissä. Välillä tuntuu liekö jalkineita lainkaan. Ne sekoilevat valmiiksi syötettyjen vastaustensa kanssa, kun asiakas ei osaa kysyä ongelmaansa apua niillä sanoilla, että siihen istuisi kelvollisesti mikään koneeseen valmiiksi syötetty.

Vaikka monessa asiassa lienen menneen talven lumia tai pudonnut veneestä airolla päähän lyödyn enon lailla, on kipukynnys silloin tällöin uusissakin asioissa entinen. Yksi on, kun viimein löydän numeron, johon voi soittaa saadakseni elävän ihmisen palvelua. Huomatakseni sielläkin olevan automaatin kertomassa, että olet jonossa numerolla se, ja jonotuksesta veloitetaan operaattorin perimä sekä ppm maksut.

Mielestäni se on huippuunsa vietyä asiakkaan rahastusta, joille ei erilaisten kartellien tai muiden monopolien vuoksi juuri mitään mahda. Ehkä ilman maan hiljaisten ja ruotuun laitettujen kapinaa näemme vielä senkin, kun vahtimestari myy jonotuslippuautomaatin vieressä istumapaikkoja jonkun palvelupisteen odotusaulan jakkaroille 🤬.

Yhteistyötä Copilot keinoälyn kanssa

Eilen kirjoitin kaksiosaisen blogin "Mä oon mikä oon jne" osan 2. Sen voi lukea uudelleen tai ensimmäisen kerran tämän tekstin jatkoksi. Tai jos ei, niin klikkaamalla blogin alaosassa olevaa linkkiä "Vanhempi viesti". Sitten pyysin keinoälyä lukemaan saman, antamaan palautetta sekä tekemään korjausehdotuksia.  Muutaman sekunnin kuluttua Copilot oli tehtävänsä tehnyt. Tässä vastaus:

"Hienoa, että olet avoin ehdotuksilleni! Tekstisi on jo itsessään kaunista ja ajatonta, mutta voin antaa siihen joitakin kielellisiä ja rakenteellisia kehitysideoita, jotta sen viesti ja tyyli tulevat vieläkin kirkkaammin esiin. Tässä muutama ajatus:

### 1. **Yleinen rakenne**

Tekstisi on upean henkilökohtainen ja lämmin, mutta sen teemoja voisi jäsentää hieman tiiviimmin. Voisit harkita erillisten alaotsikoiden käyttämistä, jotka jakaisivat tekstin osiin, kuten:

   - *Leppoistaja ja elämän polut*

   - *Väärien valintojen viisaus*

   - *Elämän koelentäjän oppivuodet*

   - *Sosiaalineuvoksen suuri merkitys*

   - *Blogistin matka tyhjästä tulevaisuuteen*

Näin lukija voisi helpommin hahmottaa tekstin teemoja ja seurata niiden etenemistä.

### 2. **Ilmaisut ja tyyli**

Kirjoitustyylisi on uniikki ja täynnä persoonallisuutta, joten ehdotukseni eivät missään nimessä pyri häivyttämään sitä. Tässä kuitenkin muutamia tarkennuksia ja rytmitysehdotuksia:

   - Lausahdus "opiskelun olemalla työnantajan käytävillä tyhjänpanttina viisi vuotta" on erittäin osuva ja humoristinen. Voisit hieman pehmentää tai selventää ilmaisua lisäämällä kontekstia: esimerkiksi, "sain oppini leppoistamiseen viettämällä viisi vuotta työnantajan käytävillä—ennen kuin löysin kutsumukseni."

   - "Vääristä valinnoista luopuminen on mahdollistanut elämän koelentämisen" on erinomainen metafora. Jos haluat syventää ajatusta, voisit tarkentaa, miten tämä koelentäminen on muuttanut lähestymistapaasi uusiin mahdollisuuksiin.

   - Kun kirjoitat "sosiaalineuvos", on hienoa, että tuot omaa näkökulmaasi esille. Kenties voisi pohtia, miksi tämä tunnustus on erityisen merkityksellinen juuri sinulle, jotta lukija voi samaistua.

### 3. **Kielelliset yksityiskohdat**

   - Lisäisin joihinkin kohtiin täsmennyksiä, jotta lukija pysyy täysin mukana. Esimerkiksi "Sininauhasäätiön ja Ilmarisen kustantamaa koulutusta" voisi avata hieman, jotta lukija ymmärtää, mistä tarkalleen on kyse.

   - Voisit parannella yhdistämällä tiettyjä pitkiä lauseita, jotta tekstin rytmi pysyy vaihtelevana. Lyhyet lauseet luovat välillä tehokasta kontrastia pidemmille pohdiskeluille.

### 4. **Loppukaneetti**

Lopun ajatus, että et tiedä, milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta, on kauniin pohdiskeleva. Voisit tehdä päätöksen, haluatko päättää tekstin tähän ajatukseen vai jättää lukijalle jonkin toimintakehotuksen tai rohkaisun elämän avoimuuteen.

Olisiko tämä hyödyllistä sinulle? Voit myös kertoa, jos haluat tarkempaa ehdotusta yksittäisestä kohdasta! 😊"

Tosi mielelläni ottaisin palautetta Copilotin kyvyistä ja ylipäätään keinoälystä sekä sen käytöstä. Kirjoitan siitä varmasti itsekin huomenna, sillä se tulee jokaisen elämään tavalla tai toisella, haluamme tai emme. 

Mä oon mikä oon, enkä tahdo muuksi tulla, osa 2

Vaikka vaihdoin eilisten niiloaiheisten Facebookin profiili- ja taustakuvien tilalle Morakotin ja itseni Jomtien Beachin rantatuolissa sekä hännättömän kujankatin sylissäni, ovat taivaltani kuvaavat etusivun esittelysanat entiset.

Sukunimeni perässä lukee "Leppoistaja", josta pidän enemmän kuin eläkeläistermistä. Leppoistajaksi olen käynyt oppisopimuskoulutuksen olemalla työnantajan käytävillä tyhjänpanttina. Nyt on takana jo pitkälti toistakymmentä vuotta kokoaikaista joutenoloa, jota en lähes läpeensä hyödyttömänä osaisi olla, saati nauttia ilman Sininauhasäätiön ja Ilmarisen kustantamaa viiden vuoden koulutusta.

Seuraavana esittelyvuorossa on "Väärien valintojen asiantuntija", joka on sangen onnellisen elämäni perusoivalluksia. Edelleenkin olen kisälli tietämään mikä on omassa ja varsinkin toisten elämässä oikein. Mutta joistakin vääristä valinnoista minulla on vankka kokemus. Ensimmäisinä mieleen tulevat päivittäinen tupakointi sekä alkoholin jatkuva lipittäminen. Perässä seuraavat kiville karahtaneet parisuhteet, joita en kylläkään pidä väärinä valintoina. Ehkä enemmänkin kompastuskivenä on ollut kuinka elää, että rinnallakulkijankin olisi mukava tallustaa kohti auringonlaskua.

Vääristä valinnoista luopuminen on tuonut mukanaan "elämän koelentämisen". Kiitorata uuteen lentoon on ollut mahdollista, kun entisestä irti päästäminen on tehnyt tilaa milloin millekin. Ilman tätä taitoa en nyt jakaisi Aasian auringon alla vuorokausiani Morakotin, alias Tatan kanssa. En osannut edes kuvitella, että joku joskus peittelisi minut iltaisin vuoteeseen saman tuntuisella välittämisellä kuin äitini teki lähes ¾ vuosisataa aiemmin. 

Seuraavana on "sosiaalineuvos", joka on suurin yhteiskunnalta saamani tunnustus. Vaikka arvossa ovat myös Kirkon taskukalenteri sekä Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitali kultaristein. Mainittua arvonimeä en saaanut mitenkään istumaan habitukseeni, kunnes oivalsin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä, vaan tarvitaan jotain muuta. Ehkä päihdetyön tekemisiäni kuvaisi paremmin "ovenaukoja", sillä ketään en ole koskaan niin sanotusti raitistanut. Ovia uuteen elämään olen kylläkin ollut aukomassa useammalle kuin tuhannelle.

Viimeisenä elämäni avaajana on "blogisti", jonka tilalla voisi hyvinkin olla "tyhjäntoimittaja". Sillä olen kokoaikaisen leppoistamisjaksoni toimittanut ja ylläpitänyt sosiaalisessa mediassa erilaisia sivuja, mutta myös määrältään ainutlaatuista, varsin tyhjänpäivästä Elämän tähden blogia. Ensin vuoropäivin Päiviksen kanssa, nykyisin jo vuosia yksin. Vaikka kirjoitan paljon menneestä, tuijotan myös tulevaisuuteen. Sillä edelleenkään en tiedä milloin on liian myöhäistä aloittaa mitään uutta tai edes uudelleen alusta.

Mä oon mikä oon, enkä tahdo muuksi tulla

Jorma on suomalainen, ortodoksista perua oleva etunimi, joka on ollut nykyisellä paikallaan almanakassa 26. kesäkuuta vuodesta 1950 asti. Sen sain omakseni vanhempieni rakentaman synnyinkotini peräkamarissa kastepäivänä 10 päivää aiemmin. Ylväs nimi, jonka kanssa makaan ja seison siksikin, koska jortikka, jortti ja jorma ovat tunnettuja sekä miesten niminä, että sukupuolielintä merkitsevinä sanoina. Sitä en tiedä mistä äitini ja isäni ovat poimineet  kutsumanimeni, sillä suvustani ei hevin tai ainakaan läheltä toista Jormaa löydy. 

Vaikka oheisen Facebookin etusivulla en kahta muuta etunimeäni tällä hetkellä mainitse, ovat ne olemassa. Veino ei ole päässyt kalenteriin lainkaan, mutta se on myös isäni toinen etunimi Ihannon lisäksi. Jos oikein muistan, poikani, nykyisin liki keski-ikäinen mies, otti sen aikuiseksi tultuaan kolmanneksi etunimekseen. Teko jota arvostan 👍. Kolmas nimeni Juhani on myös yhden serkkuni kutsumanimi. Joskaan hänkään ei tiedä miksi on juuri Juhani. 

Soinia sukunimenä kannoin vuosikymmenet enkä oikein tiennyt kuinka suhtautua siihen. Identieettiäni eivät kirkastaneet todella laaja https://petterhallstrom.fi/etusivu/mista-moomma-lahtoisin/ suku eivätkä monet sukukokoukset tai muualle maailmaan matkenneet sukulaiset.

Soinin vahvistamisessa auttoi sukuni suusta siepattu tarina. Sen mukaan isovanhempieni koti ja isäni syntymäkoti oli Jurvan Kentankylässä. Jossa asui useampi Kentta, joka on yksi sukuni kantanimistä. Perimätieto kertoo, että isoisäni tai hänen isänsä halusi erottua joukosta ja poimi sukunimeksi jonkun silloisen talon Soini nimen.

Sukunimeni eräänlaisen kruunun löysin kansalliseepoksestamme, sillä Soini on suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi pojan tai miehenalun töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneen karhut sekä sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Vaikka olen aiheesta kirjoittanut monesti, kirjoitan silti taas kerran. Facebookin etusivullani on elämästäni nimeni lisäksi muutakin kuvaavaa osaomistuskoira Niilon kuvista leppoistajaan ja blogistiin. Ehkä niistä jotain huomenna.

Untenmailla

Sydänyön tuolla puolen on Sydney Sheldonin romaani, jonka olen lukenut, mutta josta en saa enää kiinni. Joten en osaa edes sanoa mistä se kertoo. Yhdessä vaiheesssa olin lukenut kaikki Sheldonin kirjat, sillä hän oli lempikirjailijani. Samoihin mittoihin on yltänyt hänen jälkeensä vain Stieg Larssonin Millenium-sarja. Kirjoja ehti valmistua kolme ennen kirjailijan yllättävää kuolemaa. Sarjaa jatkaneet eivät yltäneet lähellekään samoihin mittoihin.

Olen horoskoopiltani Härkä ja siellähän yösydännä
näkyvät seulasetkin. Mitä sitten lienevätkään. 

Ennen käytin kirjoja unilääkkeenä myös öisin, nykyisin vain iltaisin. Aamun suunnasta katsottuna sydänyön tällä puolen herään poikkeuksetta ja valvon helposti pari tuntia, joskus aamuun saakka. Vaikka e-kirjaa voisin lukea muita häiritsemättä, en sitä tee. Ajattelen näkemääni unta, joita näen joka yö. Mutta mitä on sydänyö? Se on yön keskiosa, jolloin on erityisen pimeä ja jos taivas on pilvetön, silloin tuikkivat tähdet kirkkaasti.

Vain harvoin aamulla muistan mitä unissani näen ja vielä harvemmin käsitän niiden tarkoitusta. Ehkä lukijoissani on unien selittäjiä, joten taidanpa kertoa silloin tällöin hieman höystellen mitä öistä muistan. Unetkin saavat uuden merkityksen, kun kerron näkemistäni muille. 

Viime yönä näin ehkä kaksi unta, joista toisen muistin aamulla. Siinä olin muutaman hengen kanssa valmistelemassa Hyrylän entistä urheilukenttää kilpailuja varten, joiden piti alkaa kello 11. Niihin olin itsekin osallistumassa ja luvannut tuntemattomille kollegoille olla tuntia aiemmin paikalla, mutta saavuin vasta puoli 11. 

Tästä minua läksytti joku paikalla ollut, tuulipukuinen ja hymytön nainen, että kauanpa kesti tulo. Hänestä virolaiset olisivat sanoneet asun vuoksi "kahiseva". Puolustauduin olleeni hakemassa pituushypyn tai kuulentyönnön palkintoja. Jotka olivat sinivalkoisia mittatikkuja kunniakirjoineen. Jatkoin vielä, että ehdin kyllä hakemaan katsomoon pehmustetut, selkänojalliset tuolit. Niitä lähdin noutamaan vihreällä Transitilla kiireen vilkkaa ja uni päättyi siihen.

Inhimillistettyä eläinelämää, osa 2

Leppoistajan, joutenolijan ja tyhjäntoimittajan elämässäni takana on kohta taas yksi puolen vuoden talvikausi Thaimaan auringon ja sateiden alla.

Edelleen olen seurannut päivittäin eräänkin tunnin eläinelämää pihassamme. Joka on viime kädessä ihmisten hallitsema, mutta arjessa kotieläinten valtakunta. Eivät ne silti meillä viihdy erinomaisuutemme ansiosta, vaan ruuan ja makupalojen vuoksi. Niiden lisäksi Farang Streetiksi ristimääni kotikatua käyttää vapaana kulkeva nautakarja syömämatkoillaan laitumille, ankat sekä lampaatkin välillä vuohineen ja monet muut neli- tai kaksijalkaiset siipiveikot ynnä -veikottaret. Eniten pidänkin thaimaalaisessa kotieläinmenossa eläinten vapaudesta.

Vapauden ansiosta pihamme täyttyy  päivittäin puolesta tusinasta kissasta, varpusista, kyyhkysistä, tusinasta kanasta kukkoineen, muista linnuista ja kaikkea pelkäävästä naapurin Securitydog-koirasta. 

Kanoilla kukkoinen on pihamme ruokapöydässä selvä nokkimisjärjestys, jossa vain harvoin kukkona "tunkiolla" on kukko. Valtikkaa pitävät kanat, jotka välillä selvittelevät välejään naapureihin saakka kuuluvine kotkotuksineen. Sitä kaikkea kukot seuraavat kannustaen suosikkiaan kiekumisilla.

Vain kerran olen löytänyt kananpesän ja silloinkin itseni kannalta liian myöhään. Sillä tuotannossa olleesta viidestä munasta kolme oli jo ehtinyt valmistua pikku tipuiksi. Joten jäemme ilman oman pihan muna-ateriaa. Kohtuus olisi kyllä niilläkin maksaa meiltä saatu ruoka jollakin tavalla. Tosin onhan touhujen seuraamisesta paljonkin iloa, vaikka kanat eivät kissojen tavoin osaakaan käyttää käymälää. 

Kissamaailmassa sopu säilyy paremmin kunnes kollit kiinnostuvat luonnon säätämässä aikataulussa saman mirrin mirristä. Sekin mouruna kuuluu yli rajojen. Välillä ei tuleva äitikattikaan oikein tiedä odottaako poikasia ja tyttösiä vai imeäkö vielä oman emon nisää maidon toivossa.

Kattikatraasta ei oikein saa yhdestäkään alati pikkulintuja jahtaavaa, verenhimoista ja huvikseen tappavaa petoa. Jotka tarinoiden mukaan vain etupäässä vaanivat esimerkiksi katon rajassa ja sähkölangoilla asuvia varpusia. Tricolor-kissan suuhun päätyy kyllä joskus gekko tai lintukin, kun se tulee hampaiden ja terävien kynsien ulottuville tuumailemaan liian pitkäksi aikaa. Vaan eipä näy rottia, vaikka kotitalousjätteet odottavat kadun varressa päivä tolkulla jos jonkin näköisissä pussukoissa viikottaista noutajaansa. 

Yhä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että Suomessakin vallalla olevassa kissojen ja koirien kiinnipitovimmassa on roppakaupalla ihmisten itsekkyyttä ja suvaitsemattomuutta. Kahdeksan vuotta sitten Päivis kirjoitti Pattayan koirista näin. Lieneekö vielä samaa mieltä?

Inhimillistettyä eläinelämää, osa 1

Pahin vihollisemme ja maapallon vaarallisin eläin on hyttynen. Pieni verenimijä tartuttaa sairauksia ja joka vuosi noin miljoona ihmistä kuolee niihin. Hyttynen lienee siis eniten meikäläisiä tappava eläin. Ja toisin kuin mehiläinen tai ampiainen, hyttynen ei pistä puolustaakseen itseään vaan saadakseen tuleville lapsilleen ravintoa. Verta imevät ovatkin naisia eli naaraita, sillä äijät ovat kaikki kasvissyöjiä.

Toiseksi vaarallisin ihmiselle onkin ihminen. YK:n huume- ja rikosviraston synkät tilastot kertovat, että maailmassa tehtiin vuonna 2021 noin 458 000 murhaa. Jos mukaan laskettaisiin sodat sekä liikenne- tai muissa onnettomuuksissa henkensä heittäneet, olisimme helposti itsemme pahin vihollinen.

Mutta ei sopu ja harmonia säily eläinmaailmassakaan ilman surmatöitä. Jokilaakson lähiniityn mehiläisyhdyskunnissa on raa'at säännöt. Tai ainakin oli ennen kuin ihminen näki tarpeelliseksi ryhtyä säätämään mehiläistenkin naimahommia. Ennen keinosiemennyksiä, -hedelmöityksiä ja -ruokintaa, vähän oikoen pesässä asuu yhä työmehiläisiä, jotka keräävät kilometrien päästä kaiken tarvittavan ruuan kaikille talvenkin varalle. Pesän valtias on kuningatar, jonka lentoa ja antavaista mieltä odottavat kuhnurimehiläiset.

Kun sen aika tulee, naimahommiin pääsee sadoista parvena ympärillä pörräävistä panomiehistä ehkä pari. Muut kuhnurit elävät täysin turhan tai ihmisjärjelle käsittämättömän elämän. Kotiinpaluun jälkeen työläiset tappavat jokaisen kosiomiehen ja heittävät ruumiit luukusta ulos. Lemmenleikin tuloksena syntyy kuhnureiden lisäksi etupäässä tyttöjä, sillä työläiset lienevät naisia, joista yksi kärkkyy paikkaa pesän kuningattarena. Kun se kasvaa nuoreksi ja vahvaksi aikuiseksi, häätää se vanhan rouvan väkineen ulos, sillä samaan mehiläistorppaan ei kahta vanhenevaa naista mahdu.

Mutta ei mahdu Jokilammillemme kahta kansallislintu pariskuntaakaan. Vaan taas pian edessä on jokakeväinen välien selvittely ja reviirien jako pitkin öitä jatkuvine meteleineen ja kosiomenoineen. Toisin kuin mehiläismaailmassa iäkkäämpi joutsenrouva pitää puolisoineen ueimmiten pintansa ja nuorelle rouvaehdokkaalle tulee lähtö sulhaskandidaatteineen.

Jotkut luonnonelämästä minua enemmän ymmärtävät ylistävät joutsenten uskollisuutta, sillä puolisonsa menettänyt elää melkein aina yksinäisenä leskenä loppuikänsä. Omassa eläinmaailmassani se elää yksin siksi, että se ei kelpaa käytettynä muille edes parveen kaveriksi. Yksinäisyyttä poistamaan sille saattaa tulla uusia tapoja ja outoa ihmisystävällisyyttäkin. Näin kävi Vartiosaaren joutsenelle, joka leskeksi jäätyäään alkoi tulla tupaan ja syömään keittiössä kanssamme ihmisruokaa. 

Rahan jäljillä

Vuonna 1860 Suomi sai kokonaan oman rahan, sataan penniin jakautuvan markan, joka vastasi hopearuplan neljäsosaa. Samana vuonna laskettiin liikkeelle ensimmäiset markka-arvoiset setelit ja vuonna 1864 lyötiin ensimmäiset markat ja pennit.

Yli 60 vuotta sitten Suomessa toteutettiin massiivinen rahauudistus, jonka myötä vanha markka muuttui penniksi. Nimiehdotuksia uudelle rahayksikölle oli alkujaan useita, kuten riksi, pirkka ja taaleri. 

Suomen rahahistoriasta löytyy tiettyjä käännekohtia, joista yksi merkittävimpiä on, kun vuonna 1963 arvoltaan vähäiseksi jäänyt Suomen vanha markka korvattiin nykymarkalla, joka tuli vastaamaan 100 vanhaa markkaa. Markka oli Suomen rahayksikkö vuoteen 2002, jolloin otettiin käyttöön Euroopan unionin yhteisvaluutta euro.

Maapallolla on monenlaista ajattelevaa eläjää, mutta vain ihminen tarvinnee elääkseen rahaa. Tosin tuttua on meillekin tarinoiden oravannahka- sekä vaihtokauppa vaihtoautoineen. Useat hankkivat rahaa ostaakseen jotain ja joillekin se on Roopen lailla itsetarkoitus. 

Alati muuttuvassa maailmassa myös maksuväline muuttuu. Nykyisin on pankkikonttoreita, joihin ei pääse edes sisään ilman ajanvarausta tai jotka eivät käsittele käteistä rahaa ollenkaan. Lisäksi on kauppoja, joissa riihikuivat setelit ja kilisevät kolikot eivät kelpaa maksuksi .

Tästä piristävä erilaisuus on esimerkiksi thaiaamujemme Breakfastplace, jossa menimme jouluaattona kihloihin Morakotin kanssa, Silloin hänestä tuli "almost a wife - melkein vaimoni". Henkilökohtaisen juhlapäivän kunniaksi tarjosimme aamun purtavat jokaiselle kävijälle. Lysti maksoi yhteensä noin 500 bahtia eli alle 15 euroa. Ainut tapa maksaa paikassa oli ja on hamaan tulevaisuuteen käteinen.

Jostain syystä siinä hetkessä ja silloin tällöin aiemminkin sekä nyt mieleen palaa elämäni ensimmäinen "voipaperiin" kääritty tilipussini. Palkan ollessa ehkä 1,33 markkaa tunti tai vähemmän. Silloin ei kukaan ollut kuullutkaan muovirahoista saati pankkiautomaateista.

Ihminen on kautta aikojen käynyt kauppaa. Ennen ­rahaa vaihdannan välineenä on käytetty monenlaisia esineitä harvinaisista näkinkengistä ­viljaan ja sulkiin. Varhaisimmat maininnat rahan käytöstä ovat 2500 ennen ajanlaskun alkua Mesopotamiasta. Nuolenpääkirjoitustaulut kertovat hopean olleen ensimmäinen standardoitu maksuväline. Arvokas jalometalli valettiin tangoiksi, joita katkottiin tarpeen mukaan ja punnittiin kaupanteon yhteydessä. Kun historia kertoo Juudaksen myyneen Jeesuksen orjan hinnalla 30 hopearahasta, oli raha jo vanha keksintö.

Omistaako torikauppias torin?

Kävelykatu ja tori ovat Järvenpään ympärivuotisen tapahtumatoiminnan sydän ja kaupunkilaisten kohtauspaikka. Jokapäiväisen kaupanteon lisäksi torilla ja kävelykadulla järjestetään paljon eri kokoisia tapahtumia. Kirjo on laaja vuosittaisista rytmiä pursuavan Blueskadun tapahtumista teemoitettuihin markkinatapahtumiin ja viikottaisiin kesäkirppiksiin. Odotettu tapahtuma on myös esimerkiksi vuosittain elokuussa järjestettävä Jannen piknik. Alueelle sopivia tapahtumia ovat muun muassa markkinat, konsertit ja pienet yhteisölliset tapahtumat ja näyttelyt sekä promootio-tapahtumat. 

Keski-Uusimaa kirjoitti torin ongelmasta, kun kevään kunta- ja aluevaalien kampanjointi näkyy Järvenpään torilla lauantaisin, jolloin vaaliteltoilla tarjoillaan muun muassa kahvia, mehua ja pullaa. Ne ovat tuotteita, joilla vakituiset torimyyjät ansaitsevat elantonsa. Ilmainen vaalitarjonta harmittaa Järvenpään torilla kahvilaa pitävää Irina Tormia. Meillä riisipuuro jäi joulun alla myymättä, kun samaan aikaan puolueteltalla jaettiin ilmaiseksi puuroa, hän kertoo.

Torm on ehdottanut puolueille ratkaisuksi esimerkiksi Kotkan mallia. Siellä kaupunki päätti kieltää ilmaiset vaalimakkarat ja muut vastaavat tuotteet torialueillaan, jotta torikauppiaat eivät kärsisi taloudellisesti. En puhu ongelmasta pelkästään omasta puolestani. Asia koskettaa esimerkiksi lettu- ja pullamyyjiä, Torm tähdentää. Hän ei osaa sanoa, miten suuren loven vaalitarjoilu aiheuttaa hänen myyntiinsä.

Sekään ei jutusta selvinnyt onko Torm yrittänyt neuvotella yhteistyöstä poliittisten ryhmien kanssa, että he esimerkiksi ostaisivat palvelun mehu-, makkara- tai räiskälekauppiailta. Jotain ihmeellistä kyseisen yrittäjän suhtautumisessa asiaan kuitenkin on, vaikka ansion menetyksenkin ymmärrän. 

Joulupukki jakaa joulun alla makeisia lapsille kävelykaduilla ja torikeskuksissa, joissa joku myös myy samaisia makupaloja. Sen sijaan en pysty kuvittelemaan karkkikauppiasta läksyttämässä joulupukkia karamellien jaosta lapsille ilmaiseksi. Mutta ehkä jollakin torikauppiaalla on enemmän näkemystä tai ymmärrys, että hän on samanlainen vuokralainen kuin joulupukki, Punanen Risti tai puoluekin omilla markkinointikeinoillaan. 

Hyrylän torilla olen ollut monet kerrat poliittisten ryhmien ja ruoka-/juomakauppiaiden kanssa yhtä aikaa. Syönyt Kokoomuksen lihakeittoa, Demareiden kalakeittoa, Persujen hernekeittoa, Keskustan räiskäleitä, Tupun sitä tai tätä sekä Vihreiden luomutuotteita ja Vasemmistoliiton makeisia. Mehua, teetä ja kaffettakin olen lipittänyt mahan täydeltä. Ja ihmetellyt kebab-, pizza- ja kansallisruokia myyvien pitkiä asiakasjonoja.

Joten varsinkin hyvän kelin sattuessa runsas vaalikarja tuo myös uusia asiakkaita. Jos heille on tarjolla ilmaista ruokaa ja juomaa, voisihan vakituinen puurokauppias silloin ainakin kokeilumielessä kaupata uutena tuotteena vaikka elektrolyyttijuomaa.

Tämä on pitkähkö, pääosin mukava kirjoitus senioreista

Farangia eli länsimaalaista miestä etsivät aasialaisnaiset sanovat iän olevan vain numeroita. Ehkä muutkin sanovat niin ja ehkä se on kokonaan tai osittain tottakin. Iän myötä saattaa laillani askel lyhentyä, mutta vähenee myös harha-askelten määrä. Tosin hyvin on niitä riittänyt jokaiselle vuodelle.

Tunnen monessa hyvässä mukana olevan Raimo Stenvallin. Tämä 88-vuotias teräsmies sai viime kuntavaaleissa kelpo äänimäärän, mutta erosi kesken kauden omasta poliittisesta porukastaan. Nyt hän on tarjolla jatkamaan valtuutettuna ilman muiden ehdokkaiden vetoapua yhden miehen ryhmänä. Arvostan kovasti, sillä minulla liki 75-vuotiaana pojankloppina on paljon kirittävää jo iänkin suhteen.

Ikänestori kuntavaaleissa Raimo Tuusulassa ei ole, vaan piikkipaikalla on Rantatiellä asuva ja eläkkeellä oleva 91-vuotias yleislääkäri Ossian Svensson. Heitä molempia voisin äänestää jo pelkän iän vuoksi. Sillä valtuutettujen olisi hyvä olla läpileikkaus kuntalaisista, jotta kaikkien näkemykset tulisivat mahdollisimman monipuolisesti huomioiduiksi. 

Mutta valta eri muodoissa näyttää maistuvan nuoremmillekin. Toimittaja Pirkko Arstila, 86, purskahti epäuskoiseen nauruun, sillä hän oli juuri kuullut entisen kotimaakuntani Keski-Suomen Kokoomusnuorten ehdotuksen, että äänestämiselle ja ehdolle asettumiselle asetettaisiin 80 vuoden yläikäraja. Kannanotossaan nuoret sanovat, että ”vanhuksille voitaisiin järjestää lasten vaalien kaltaisia tilaisuuksia, joissa he voisivat saada samantapaisen yhteiskuntaan kuuluvuuden tunteen”. Ehdotustaan he perustelevat myös sillä, että ikääntyminen voi vaikuttaa ihmisen terveyteen ja päätöksentekokykyyn.

Tässä vaiheessa innostuin laittamaan Googleen Ossianin iän nähdäkseni mitä sen ikäiset tekevät kuolemisen lisäksi, sillä uutisia elämän päättymisistä löytyi sivukaupalla. Mutta löytyi muutakin. 

Maailman vanhin supermalli, yli 90-vuotias mallilegenda Carmen Dell'Orefice poseerasi amerikkalaisessa New You -aikakauslehdessä alastonkuvassa. Vuonna 1931 syntynyt amerikkalaismalli aloitti mallinuransa 15-vuoden iässä, jolloin hän poseerasi yhtenä kaikkien aikojen nuorimmista kansimalleista legendaariselle Vogue-muotilehdelle. Dell’Orefice on myös näytellyt useissa elokuvissa ja TV-ohjelmissa.Hän työskentelee edelleen säännöllisesti sekä näytösmallina että kampanjamallina kansainvälisille muotitaloille.

Toisenlaistakin julkisuutta seniorit saavat osakseen. Suomessa syyttäjän rangaistusvaatimuksen mukaan 91-vuotias mies löi nojatuolissa istunutta 86-vuotiasta vaimoaan useita kertoja päähän vasaralla. Nainen oli menehtynyt iskuista aiheutuneisiin vammoihin. Syyttäjä katsoo teon olleen tahallinen. IL:n tietojen mukaan 91-vuotias epäilty oli paikallisesti tunnettu liikuntavaikuttaja, joka on työskennellyt aiemmin myös Hyvinkään kaupungilla ja on sittemmin ideoinut iäkkäille ihmisille suunnitellun tapahtuman. Jota on järjestetty Hyvinkäällä jo useiden vuosikymmenien ajan. Myös vaimo oli miehen tapahtumatoiminnassa mukana.

Eila Kaupin ja Hemmi Jaaran rakkaustarina on erilainen. He sanoivat toisilleen tahdon päivää ennen molempien 92-vuotissyntymäpäivää. ”Rakkaus on aina yhtä ihanaa, olipa nuori tai vanha”, onnellinen aviopari hehkuttaa. "Rakkaus tuntuu aivan samalta kuin nuorena! Se kutkuttaa rinnassa. Haluamme kyhnätä toistemme lähellä. Rakkauteen kuuluu myös intohimo, sitä on turha salailla”, kuvailevat 91-vuotiaat tuntojaan ennen vihkiseremoniaa.

Oulun Yli-Iin kirkon parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. Hemmi seisoi ryhdikkäänä kirkon eteisaulassa ja otti vastaan jokaisen vieraan kätellen. Samaan aikaan Eila oli laittautumassa kirkkoa vastapäätä olevassa seurakuntatalossa.

Kuka päättää asioistamme?

Aluevaalit ja kuntavaalit järjestetään samanaikaisesti sunnuntaina 13.4.2025. Äänestämällä vaikutat siihen, ketkä päättävät tärkeistä, jokaisen arkea koskevista asioista seuraavat neljä vuotta.

Aluevaaleissa valitaan valtuutetut aluevaltuustoihin, jotka vastaavat hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä pelastustoimen järjestämisestä. Kuntavaaleissa taas vastaavasi valitaan valtuutetut kuntien valtuustoihin, jotka päättävät kunnan toiminnasta ja taloudesta.

Kesäkotikunnassani kuntalaiset valitsevat myös samalla valtuutetut, joiden keskuudesta on valittava pormestari ja apulaispormestarit. Sitä ei tule aina ajatelleeksi, että pormestarimalliin siirtyminen oli merkittävä vallan siirto äänestäjille. Sillä nykyisin ylin, yksilöity päättäjä on luottamushenkilö eikä kunnanjohtaja. 

Virka- ja luottamushenkilökoneisto päättää ja luo puitteet, joissa viihdyt tai et tai jotain muuta. Joku jossain ratkaisee missä on puistonpenkki, roska-astiat ja minne on sopivaa pudottaa koirankakkapussi. Senkin kuntalaisten valitsemat päättäjät päättävät pitääkö koirastasi maksaa koiraveroa.

"Edustuksellisessa demokratiassa edustajat ovat tilivelvollisia äänestäjille. Tämä toteutuu politiikan läpinäkyvyyden ja säännöllisten vaalien kautta. Läpinäkyvyyden avulla kansalaiset pystyvät seuraamaan edustajiensa toimintaa, ja uusissa vaaleissa äänestäjillä on mahdollisuus vaihtaa tyytymättömyyttä aiheuttanut edustaja toiseen."

Tämä mahdollisuus on meillä taas edessä,  jota enemmän kuin neljäsosa jättää käyttämättä. Se on sinällään mielenkiintoinen ilmiö. Tyytyä täysin kaikkiakin koskevissa asioissa siihen, että muut valitsevat päättäjät. Äänestämättä jättäneellä ei ole oikeastaan oikeutta edes kitistä, jos ei kanna omaa kortta kekoon pudottamalla asiallisesti täytetyn äänestyslapun vaaliuurnaan. Teolla ostaa myös oikeuden neljäksi vuodeksi ilmaista tyytymättömyyttä kotikuntansa menosta.

Vaikka Wikipedia puhuu ylevästi edustuksellisesta demokratiasta, pitää äänestäjien halu valita edustajansa puolueiden ja muiden ryhmittymien listoilta sekä puoluekuri huolen siitä, että järjestelmä on monesti vain huono vitsi, jos sitäkään. Vaikka ei minulla ole parempaakaan tarjolla. 

Ehdokkaat ennen vaaleja lupaavat kuun ja tähdet taivaalta, on totuus aivan toisenlainen. Liian monelle on liian tärkeää melkein millä hinnalla tahansa olla valtuutettu. Ja kulkea oman kylän raittia sinne tänne nyökytellen korostaen omaa asemaansa. Sen säilyttääkseen tai päästäkseen seuraavissa vaaleissa edes ehdokkaaksi, on tärkeää olla mieliksi oman ryhmän harvainvallalle. 

Olen ollut kunnanvaltuutettuna ja muissa kunnallisissa luottamustehtävissä parikymmentä vuotta. Ehkä parhaan palautteen koko ajalta sain kunnan kahviossa valtuuston puheenjohtajalta. Joka pää punaisena huusi: "Pidä Soini ne Vihreät naisesi kurissa. Käytät kunnassa suurempaa valtaa kuin koko Keskustapuolue!" 

Oikein hyvin Arkadianmäen Ison salin päätöksentekoa kuvasi iltapäivälehden valokuva tuolillaan nukkuvasta Vihreiden kansanedustaja Ville Komsista. Joka käytti sitä seuraavissa eduskuntavaaleissa yhdessä vaalimainoksessa. Alla oli teksti: "Ville valvoo etujasi" 😴.

Asiasi on edelleen esillä Hannu Karpo

Eilen mainitsin Suomen Kuvalehden sudokuista, joita Otavamedia julkaisee yhden päivässä. Niiden kanssa kirjoittamisen lisäksi hoidan aivojeni kuntoa ja ratkon aikani kuluksi verkkaisesti. Voin myös haastaa samaan henkiseen voimisteluun blogini lukijan, jos hän lähettää minulle tavalla tai toisella sähköpostiosoitteensa. Saatan kyllä haastaa muutenkin.

Sitten otsikon Hannu Karpoon, joka taisi täyttää eilen 83 vuotta. Paljon onnea ja lisää hyviä elonpäiviä, vaikka meillä onkin kana kynimättä ja minulla vuoksesi taakka kannettavana.

Perheelläni oli nimittäin Jyväskylässä hyvin rakas Olga-mummo, joka asui punaisessa mökissä ilman mukavuuksia harmaan kissansa kanssa. Pihan päiväkeskuksen alan väen, naapureiden ja perheeni lisäksi ei Olgalla monia ystäviä ollut. Puoliso katosi rintamalle ja taksi ajoi kuoliaaksi hänen ainoan lapsen, alle murkkuikäisen tyttären.

Elämänsä illassa Olga sairastui kuolemanvakavasti ja hänet vietiin sädesairaalaan kolmesti, josta hän karkasi yhtä monesti. Viimeisen kerran jälkeen aamulla kotimökissä istui Olga sänkynsä laidalla matkalaukku pakattuna, vieressään kaksi kodinhoitajaa. He kertoivat vaivautuneina Olgan puhuneen lupauksesta, että hän saa tulla Liisan, Markon, minun sekä Biba-koiramme kotiin kuolemaan. Sitä en muista oliko meillä kissakin.

Hänen vuoteensa vieressä valvoi yötäpäivää alan nainen tai mies jutellen niitä näitä. Jaksoi ikuista elämää odottava kuunnella tai ei. Olga kuoli Liisan työhuoneessa parin viikon kuluttua. Aamupesun jälkeen kotiimme häntä varten tuotuun vuoteeseen. Päällään juuri puettu Liisan puhdas, vaaleanpunainen oloasu, jonka rinnassa oli musta karitsa.

Mutta tästä kaikesta ei Hannu Karpolla ohjelmassaan ollut asiaa eikä aikaa. Vaan hän kertoi valtakirjoista, joita Olga teki päivämäärineen etukäteen. Sillä hän halusi maksaa itse omat hoitonsa ja kaiken siihen liittyvän loppuun asti.

Olgastakaan Karpo ei oikeastaan puhunut, vaan omalla tavallaan sensuroiden kuoleman jälkeen tarpeettomiksi jääneistä valtakirjoista. Ohjelmassa lähes ensimmäisenä Karpo kysyi asiakirjoja huiskutellen minulta, että herätänkö ihmisiä kuolleista Jeesuksen lailla, kun hänellä on kädessään valtakirjoja ajalle, jolloin Olga oli jo kuollut?

Hannulla ei ollut tarkoituskaan kertoa, että valtakirjat oli edellä mainituista syistä tehty pankissa juristin toimesta eikä niitä käytetty. Vaan olin toimittanut ne kuolinpesään perunkirjoitusta varten.

Ennen ohjelmaa Karpo oli yhteydessä sanoen, että hänelle on sama tulenko ohjelmaan vai en, sillä hän tekee jutun joka tapauksessa. Kun pyysin Hannua mainitsemaan valtakirjojen taustan, sanoi tämä monessa liemessä keitetty taitaja, että katsotaan nyt jääkö sille tilaa. Ei jäänyt, ja ilman pussini puhtaita jauhoja, ohjelma olisi vienyt työpaikkani. Lohdutuksen sanoiksi ala-arvoisin keinoin, kansaan menevän sosiaalipornon osaaja totesi tekevänsä työstäni myöhemmin eri henkisen ohjelman.

Käydessäni Olgan haudalla ajatukset kulkeutuvat myös nyt 40 vuoden taakse. Ja Karpon tapaan kyseenalaistaa vainajankin tahto jättäen hänet kääntyilemään hautaansa. Sillä mielipiteen sanomisen mahdollisuutta omaan asiaansa Olgalla ei ollut edes laillani.

Kun ensi kesänä menen viemään tervehdykseni kuvan viimeisen leposijan luokse, luen blogini ja kerron meidän ehkä turhaan odottavan Karpon lupaamaa, erihenkistä tarinaa tai edes anteeksipyyntöä.