Elämän tarkoitus on muutakin kuin murheen karkoitus

Enää en säästä rahaa ostaakseni sitä tai tätä tarpeentonta tai mukavaa. Vaan elän oikeastaan kädestä suuhun. Olen myös tehnyt elämässäni muutamia päätöksiä  joilla on ollut suuri merkitys taipaleeseeni. Ehkä ensimmäinen sellainen oli, kun lopetin koulujen käynnit 16-vuotiaana oppivelvollisuusiän tultua täyteen. Sen jälkeen minua ei olisi oppilaitoksiin saanut pakollakaan. Se oli hyvä päätös, vaikka koulukäynnin jatkaminenkin olisi sitä varmasti ollut. Mutta minusta ei tullut kirjanoppinutta vaan vaihtoehto muodollisille pätevyyksille. Iltakauppakouluni loppui äidin jouduttua sairaalaan. Pitkään elin epätietoisuudessa, että menettimmekö äidin lopullisesti. Kunnes eräänä sunnuntaiaamuna isäni sanoi meille kolmelle lapselle, että "eiköhän lähdetä katsomaan äitiä". Silloin ymmärsin, että isä oli antanut anteeksi, vaikka velkoja oli paljon maksettavana.

Vanhempieni suuruuden ja anteeksiantavat sydämet olen käsittänyt vasta heidän kuoltua. Ehkä he ymmärtävät puolestaan edelleen minua, jos ovat ymmärtävässä muodossa iankaikkisuudessa. Siihen uskoon liittyy itselläni myös hautojen ja hautausmaiden syvenevä merkitys. Johon viimeisen silauksen on antanut käsityksen karttuminen buddhalaisuudesta. Siinä kuolleilla on elävä yhteys eläviin arjessakin kotitemppeleineen ja öisin poltettavien huoneen valoineen. Vainajien muistaminen tarkoittaa kristinuskoa konkreettisimpaa yhteyttä eri tavoin, että teitä ei ole unohdettu.

Siitä on ajan kanssa jalostumassa jotain, jonka aion tehdä todeksi ensi kesänä. Istutan Jokilaakson katottomaan Green Houseen eli kasvihuoneeseen ja sen ympärille monivuotisten niitty- ja kedonkukkien siemeniä. Ja kukiksi kasvettuaan vien niitä pitkin kesää hankkimiini hautamaljoihin leikkokukkina vanhempieni ja siskoni viimeisten leposijojen lisäksi haudoille, jotka näyttävät unohdetuilta. Ajattelen siitä tulevan kauniin tavan ja uuden yhteyden ainkaikkisuuteen, josta en mitään käsitä. En edes sitä, onko se ihmiselle olemassa, vaikka eri uskonnot ja filosofiat niin sanovatkin. Joka tapauksessa senkin huoneen tuotokset, jossa kuninkaat ja kerjäläisetkin istuvat yksin saman asian vuokseni, saavat uuden merkityksen. Antamalla kasvien elämillä kasvuvoimaa ja uutta virtaa kesän kukkasille. 

Ehkä ikuiseen huomiseen uskominen on vähintään yhtä hyvä matkaeväs kuin uskoa siihen, että kaikki loppuu pumppuni pysähtyessä viimeisen kerran. Tämänkertaisen blogini aiheesta saatan huomenna jatkaa, sillä en päässyt kuin ensimmäiseen isoon päätökseen. Enkä saanut sanotuksi kunnolla edes sitä, että lieneekö varsinkaan vauraassa Suomessa, jossa yhteiskuntaa ruokkii tarvittessa rahattoman, turhempaa elämän tarkoitusta kuin kuolla rikkaana taskutkin täynnä rahaa?

Älä tee sitä itse, jos voit teettää sen muilla

Kahdeksankymmentäluvulla lopetettuani viinan kanssa läträämisen olin Liisan kanssa Neuvostoliiton Sotšissa hotellin ylimmässä kerroksessa. Katselin, kun kuusi enemmän tai vähemmän maatuskaa kuokki puistossa rinnakkain parin metrin kaistaletta. Alkuperäinen venäläinen sana on matrjoška. Sana maatuska tulee venäjän sanasta матушка (matuška), joka tarkoittaa "äitikulta". Naureskelimme sitä, että eikö​ puuhaa​n olisi vikkelämpiäkin tapoja. Se oli aikaa, jolloin siinä maassa jokaisen kynnelle kykenevän piti tehdä jotain. Hississäkin oli työntekijä, jonka tehtäviin kuului painella kerrosten nappuloita kunkin yöpyjän tarpeisiin. Omassa nurkassa hänellä oli jakkara, tyyny, viltti, teepannu ja posliinimuki, joten ajattelin hänen ehkä myös asuvan hississä.

Kun tulin Suomeen, sinne tuli perässäni myös lama ja suurtyöttömyys eikä monella ollut edes kuokkaa millä kuokkia yhteiskunnan kukkapenkkiä. Saati hissiä, jonka nappuloita olisi pitänyt painella saadakseen leipää suuhunsa. Ei tarvinnutkaan, sillä valtio elätti, laittoi sitten tikkuja ristiin tai ei. Tänä päivänä on kotoperäisten lisäksi tullut Suomeenkin jonkin kokoinen liuta muualta tulleita, joille ei päivänvaloa kestävä tekeminen maistu, vaikka sitä olisi tarjollakin.

Kun seuraan valtion ja kuntien ennestäänkin köyhien kukkaron tyhjentämistä, luulen, että ennemmin tai myöhemmin jää tälläkin tavalla pää vetäjän käteen. Vaikkemme kovin taitavia olekaan kansana pullustelemaan järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Ehkä on sen verran tullut korville sisällis- ja muissa sodissa, että se on opettanut tai muuten laittanut hiljaa kävelemään. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, vaikka olen harrastanut itsekin, että minutkin kuuluu elättää, vaikka vain loisisin. Sillä jonkun on maksettava tieni päällyste ja kunnossapito aurauksineen sekä kaupan päälle vielä katuvalotkin. Sekä monet muut palvelut viimeistä leposijaa myöten.

Kun katselen eläinten elämää thai- ja suomikotini pihapiirissä, huomaan niiden tekevän etupäässä mitä kuuluukin, vaikken sen tarpeellisuutta aina ymmärräkään. Siinä on aikaa pohtia sitäkin, että onko osa ihmisistä luotu vain olemaan sekä syömään ja jos kumppani löytyy, niin naimaankin silloin tällöin. Vaikkei tarkoitus olisi tehdä Little Jormaa tai muutakaan uutta ihmisalkua.

Vähän kuin mehiläspesän kuhnurit, joilla on vain yksi tehtävä. Paritella nuoren neitsye-kuningattaren kanssa pariutumislennolla ilmassa. Ne eivät osallistu pesän muihin töihin millään tavalla. Eivät kerää mettä tai pölyä, eivät rakenna kennoja, eivät hoida poikasia, eivätkä puolusta pesää, sillä niillä ei ole edes kuvan pistimiä. Ne eivät osaa syödäkään itse, vaan työmehiläiset ruokkivat niitä. Kun muutamasatapäisestä joukosta kuhnuri onnistuu parittelemaan kuningattaren kanssa, sen lisääntymiselin repeytyy irti ja se kuolee välittömästi. Muut kuhnurit häädetään pesästä syksyllä, jolloin henki lähtee nälän vuoksi tai kylmyyteen, koska talvella ei tarvita enää lisääntymistä ja pesä säästää resursseja. Tämä järjestely takaa geneettisen monimuotoisuuden, koska yksi kuningatar parittelee yleensä 10–20 eri kuhnurin kanssa, usein eri pesistä.

Mistä apua taivasalle?

Tuusulassa, kuten muuallakin Suomessa asunnottomuuden hoito kuuluu pääosin hyvinvointialueiden vastuulle vuodesta 2023 lähtien, kun sote-uudistus astui voimaan. Tuusula kuuluu Keski-Uudenmaan hyvinvointialueeseen eikä kunta nykyään yleensä itse enää  "osoita" asunnottomia mihinkään majoituspaikkaan, vaan kunta keskittyy enemmän asumisneuvontaan, ennaltaehkäisyyn ja asuntojen välitykseen. 

Ensisijaisesti pyritään siihen, että henkilö majoittuu väliaikaisesti ystävien, sukulaisten tai tuttavien luona, jos se on mahdollista. Jos se ei onnistu, tilapäismajoitus, hätämajoitus tai yöpaikka järjestetään hyvinvointialueiden kautta, jotka järjestävät tilapäismajoitusta asunnottomille tai asunnottomuuden uhan alla oleville. Tämä on lyhytaikaista apua kriisitilanteessa, ja se ei ole pysyvä asumispalvelu.

Innostuin aiheesta, kun vuosi vuodelta lämpenevässä ilmastossa on saatu kokea Etelä-Suomessakin kaikkien aikojen kunnon pakkaskelit lämpötilojen huidellessa viikkotolkulla 20 miinusasteen paikkeilla. On siinä kiihkovihreillä ihmettelemistä ja sanojensa selittämistä luistellessaan Tuusulanjärven jäätä myöten naapurikaupunkiin.

Keusote-alueella, joka kattaa myös Tuusulan, asunnottomia on kokonaisuudessaan noin 100–200 henkeä, sillä tarkkaa akuuttimäärää ei julkaista reaaliajassa. Hyttysistäkään ei ole kuntakohtaisia tarkkoja lukuja, mutta Tuusulassa niitä lienee kesäisin noin 4,7 miljardia. Populaatio vaihtelee hurjasti sään, vesistöjen ja vuodenajan mukaan. Kaikkiaan Suomessa on noin 40–50 hyttyslajia, ja teko- sekä nykyisessä kesäolokunnassani yleisimpiä lienevät metsähyttynen ja lehtohyttynen. Miehet eli koiraat ovat lähes tyystin kasvissyöjiä ja naiset eli naaraat tarvitsevat muiden eläjien verta tehdäkseen uusia hyttysiä. 

Useat villit eläimet käyttävät ihmisen tekemiä rakennuksia koteja, latoja, mökkejä, autotalleja, kellareita ynnä muita suojia erityisesti lämpöä varten etenkin talvella. Itse asiassa aika moni laji on oppinut hyödyntämään näitä "ilmaisia" paikkoja, koska ne ovat huomattavasti lämpimämpiä kuin luonnolliset vaihtoehdot. Esimerkiksi metsähiiri, kotihiiri ja rotta hakeutuvut varsinkin talvella mökeille, kellareihin, autotalleihin ja varastoihin juuri lämmön ja ruoan perässä. Monet siilit talvehtivat mielellään kompostikeoissa, puuvajoissa, kellareissa tai parkkeeretun auton moottoritilan alla, koska siellä on lämpimämpää kuin luonnossa. Pohjanlepakko ja viiksisiippa käyttävät rakennusten ullakoita, kellareita ja vanhoja rakennuksia talvehtimiseen, koska lämpötila pysyy siellä plussan puolella tai ainakin lähellä nollaa.

Kettukin saattaa yöpyä ladon alla, vajassa tai jopa asuintalon alapohjassa, etenkin kylminä jaksoina. Supikoira ja mäyrä käyttävät välillä hylättyjä rakennelmia tai vajojen alle kaivamiaan koloja talvehtimiseen ja talviunta varten. Kesäisin kirjosieppo, haarapääsky, räystäspääsky ja monet muut siivekkäät rakentavat pesän navetoihin, autokatoksiin ja mökkien räystäisiin. Pöllöt ja huuhkaja käyttävät vanhoja rakennuksia, tornia tai latoja pesäpaikkoina. Talitiainen ja sinitiainen nukkuvat talviöisin välillä rakennusten rakenteissa tai lintulaudoilla suojassa. Oravat muuttavat joskus mökin tai talon vintille talveksi. Varsinkin jos sinne pääsee helposti. Perhoset, esim. suruvaippa ja amiraali, talvehtivat usein ulkorakennuksissa, kellareissa tai vajojen seinissä.

Sikala- ja navettaelämä on oma lukunsa, mutta mielestäni mikään muu eläinlaji ei tarvitse ihmisen tekemää kotia selviytyäkseen samalla tavalla kuin ihminen. Eli ei rakenna itselleen taloa pysyvästi asumiseen. Mutta erittäin moni hyötyy niistä valtavasti, etenkin kylmässä ilmastossa lämmön, tuulen suojan ja joskus myös ruoan takia. Ihmisen rakennukset ovat monille villeille eläimille eräänlainen "bonushabitat", joka on auttanut montaa lajia leviämään ja selviytymään paremmin – varsinkin kun luonnolliset kolot ja suojapaikat ovat vähentyneet.

YKSITYISKUTSU thaimaalaiselle Suomeen

Aina silloin tällöin palstoilla kysellään voisiko joku auttaa kutsun laatimisessa, kun haluaa kutsua thaimaalaisen ystävänsä Suomeen alle 90 vrk:n yksityiselle ystävävierailulle. Mielestäni kutsu riittää suomenkielisenä, mutta viimeksi taisin laittaa mukaan myös Google​kääntäjän tekemän englanninnoksen. Osaksi tätä blogia laittamani mallikutsun olen tehnyt yhteistyössä Gemini keinoälyn kanssa, joka muutenkin on oiva apu tässäkin asiassa:

YKSITYISKUTSU

Kutsuja:

Jorma Soini

Osoite: Soiniityntie 35, 04360 Tuusula, Finland

Puhelin: +358 40 151 1105

Kutsuttava:

Mrs. Morakot Yangchuai

Syntymäaika: xx.xx.xxxx

ID-numero: xxxxxxxxxxxxxx

Passin numero: xxxxxxxx

Osoite: xxxxxxxxxxxxxx

Vierailun tiedot:

Kutsun Mrs. Morakot Yangchuain vieraakseni kotiini Suomeen ajalle 01.07.2026 – 27.09.2026.

Kustannukset ja majoitus:

Vastaan täysimääräisesti kaikista hänen matka- ja elinkustannuksistaan Suomessa oleskelun aikana. Maksan hänen edestakaiset lentomatkansa liitteenä olevien varausten mukaisesti ja kustannan hänen ylläpitonsa (majoitus, ruokailut ja muut päivittäiset menot) kotonani Tuusulassa. Olen myös huolehtinut, että hänellä on voimassa oleva, viisumiehdot täyttävä matkustajavakuutus koko vierailun ajan.

Suhteen tausta ja aiemmat vierailut:

Olemme tunteneet yli neljä vuotta. Tänä aikana hän on ollut kanssani myös Pattayan Jomtienilla (Seven Seas Condo Resort Jomtien 532/02 Moo 12, Nongprue Banglamung, Chonburi 20150). Vuosina 2023 ja 2025 Morakot Yangchuai on vieraillut luonani Suomessa molemmilla kerroilla lähes kolmen kuukauden ajan ja palasi kotimaahansa annettujen lupien mukaisesti. Vastavuoroisesti olen viettänyt aikaa hänen omakotitalossaan Phatthalungissa.

Olen vieraillut Thaimaassa säännöllisesti noin kolmekymmentä kertaa vuodesta 2004 lähtien. Työurani loppuvaiheessa osa-aikaeläkkeellä ollessani vietin maassa vuosittain 2–3 kuuden viikon jaksoa. Jäätyäni kokoaikaiselle eläkkeelle yli 10 vuotta sitten, olen viettänyt Thaimaassa talvikaudet (5–6 kuukautta kerrallaan). Oheisista passikopioistani käyvät ilmi viimeisimpien vuosien oleskeluleimat.

Vakuutan antamani tiedot oikeiksi ja sitoudun vastaamaan vieraan kaikista kustannuksista Suomessa.

Tuusulassa, xx.xx.xxxx

Jorma Soini, sosiaalineuvos

Joulukirjani sekosi

Monena vuonna olen tehnyt Elämän tähden blogisivuille 24-osaisen joulukalenterin. On ollut antoisaa kehitellä ja muistella joulun tarinoita. Viime joululle näin erityisen paljon vaivaa, jos sitä voi siksi sanoa. Joka tapauksessa olin päättänyt saada aikaan paperisen "Jormaksen joulukalenterikirjan". Kävi kuten minulle monesti muutenkin elämässä. Ruokahalu kasvaa syödessä ja teos kasvoi 120-sivuiseksi, A5-kokoiseksi kirjaksi. Se sisälsi myös lähes yhtä monta värikuvaa omista arkistoista ja osin keinoälyjen Gemini ja Copilot kanssa yhdessä mielikuviteltuja ja tehtyjä. Etu- ja takakannetkin olivat valmiit. Olin tallentanut kuvat erikseen alkuperäisen kokoisina ja riittävän hyvälaatuisina paperikirjaan varten. Sen lisäksi olin myös asetellut ja upottanut ne kirjan sivuille oikeille paikoille eri kokoisena. Koko lystin muutin sitten yhdeksi pdf-tiedostoksi, joten se oli käytännössä julkaisua vaille valmis sähköinen kirja.

Eilen illalla päätin kuitenkin vielä kerran oikolukea sen docx-muodossa ja tarkistaa samalla kuvat, että ne ovat oikeilla sivuilla vastaten tekstin kulkua. Olin viimeisen tsekkauksen noin puolessa välissä sivulla 60, kun tekstiä lukiessani ajattelin, että enkö jo kertaalleen kirjoittanut osaomistuskoira Niilosta joka ei suostunut matkustamaan Finnairin lentokoneen ikkunattomassa ruumassa minua korkeammalla kilohinnalla. Joten lelasin tekstiä kymmenkunta sivua taaksepäin ja huomasin muistaneeni oikein. Älylaitteeni ohjelmineen oli aloittanut sooloilun poistamalla sivun sieltä ja toisen toisaalta sekä tuuppinut toistoa tilalle. Ehkä ajatellen keinoälyineen, että kertaus on nytkin opintojen äiti.

Täytyy myöntää, että jurppi, vaikken käämejäni polttanutkaan. Silloin olisin saattanut tehdä teksteilleni ja kuvilleni jotain mitä olisin myöhemmin katunut. Nyt on viimeinenkin kirjani kuitenkin siirtynyt kolmen aiemman kanssa samaan keskeneräisten joukkoon. Minua kyllä sähköiset avustajat varoittivat kertoessani suunnitelmista: "Kirjasi on mobiililaitteella sen kokoinen, että​ vaikka​ muistikapasiteetti riittäisi, jaa sivut useammaksi eri tiedostoksi varmuuden vuoksi.

En tietenkään jakanut, joten tässä ollaan, joulukirja raunioilla. Hyppysissä on tekstin lisäksi 112 ainutlaatuista värikuvaa ja roppakaupalla yhtä ainutlaatuisia kirjoittamisen kokemuksia keskeneräisestä  kirjamaailmastani. Samalla tippui myös Wordin tekstinkäsittelyohjelma raadollisten sovellusten joukkoon. Mieleen palasi WordPerfekt, jota pidin lähes täydellisenä, kunnes isompi sen jyräsi. Tosin se on edelleen olemassa vaihtoehtona Microsoft Officelle. Vaikka markkinaosuus on pieni, WordPerfect tarjoaa kilpailukykyisen paketin niille, jotka eivät halua Microsoftin maailmoja syleilevää "ekosysteemiä". Kirjan tekemisen parissa minulla kului mukavasti aikaa kuukauden ja toistakin useampi tunti päivässä. Sen taidan jättää nyt vähintään toviksi tai ikuisesti ja käyttää säästyvä aikaa tutustumalla mitä Googlen tekstinkäsittelyohjelma tarjoaa. 

Muutakin mielenkiintoista askaretta tuli ohjelmaan, jonka aloitin Morakotin kanssa eilen tilaamalla Lazadasta 24-tuumaisen matkalaukun. Se oli Tatan lähtölaukaus ensi kesään ja tarkoittaa hänen tulemista Suomeen vajaaksi 90 vuorokaudeksi. Mukavaa, sanon minä. On aloitettava papereiden ja liitteiden keruu sekä kutsukirjeen laatiminen. Se tarkoittaa myös viisuminanomismatkaa liki tuhannen kilometrin päähän Bangkokiin. Sekin on mukavaa. Uusi kumppanikin on prosessissa jeesaamassa, sillä aion hyödyntää Gemini tekoälyn osaamista muun muassa kutsukirjeen laatimisessa ja sen kääntämisessä englanniksi. Vaikka se taitaisi kyllä riittää suomenkielisenäkin.

Viekö kateus kalatkin Tuusulan vesistä?

Eilen Keski-Uusimaa uutisoi tuusulalaisen Juhani Sjöblomin tehneen 122 miljoonan euron kaupat. Silti sillä ei taida päästä rikkaiden miesten kanssa edes nappikauppoille. Vertailu osuu naulan kantaan, vaikka tehty kiinteistökauppa on Suomessa iso raha ja tuusulalaiselle Sjöblomin suvulle merkittävä. Mutta globaalissa mittakaavassa se kalpenee täysin.

Amazon-Bezosilla on riihikuivaa rahaa tai muuta omaisuutta noin 250 miljardia euroa ja Microsoft-Gatesilla vastaavasti 100 miljardia. Tuoreimpien arvioiden mukaan Tesla-Muskin nettovarallisuus pyörii 700 miljardin paikkeilla. Hän onkin selvästi maailman rikkain. Sjöblomin tekemien kauppojen arvo on Elon Muskin omaisuudesta alle 0,02 %, Jeff Bezosin alle 0,05 % ja Bill​ Gatesin varallisuudesta noin 0,12 %

Jos heistä joku käyttäisi 112 miljoonaa, se tuskin näkyisi edes uutisissa. Sjöblomin diili on kuitenkin paikallisesti iso juttu ja hieno suoritus kiinteistöbisneksessä Tuusulasta Vantaalle ulottuvalle portfolioille ruotsalaiselle ostajalle. Mutta maailman rikkaimpien "nappikauppias"-tasolle pääseminen vaatisi tuhansia kertoja isompia lukuja – ja jatkuvaa kasvua vuosien ajan. Nyt tehdyn kiinteistökaupan miljoonilla ei vielä pääse edes lähelle noiden kolmen "kerhon" ulkoreunaa.

Olen tuntenut Juhani Sjöblomin käytännössä koko ikäni. Muistan, kun hänen koulueväänsä maitopulloineen olivat samanlaiseen voipaperiin kääritty kuin omani. Yhteistä oli sekin, että kummankaan taskuissa ei ollut linja-auton kyytimaksun lisäksi kolikkoakaan. Aina ei ollut sitäkään. Eikä minulla ole oikeastaan vieläkään. Yhteistä on myös se, ettemme saa lähtiessämme mukaamme edes tyhjiä, kouluaikaisia maitopulloja. Mistäpä niitä nykyisin edes olisi, sillä viinapulloihinkaan ja varsinkaan sisältöihin emme ole koskeneet vuosikymmeniin.

Sjöblomien tekemistä yrityskaupoista luin eilisestä Keski-Uusimaa -lehdestä. Toimittajalle uutisen mukaan Juhani oli lyönyt luurin korvaan hänen yrittäessä kysyä lisäinfoa. Siinä hetkessä koin aitoa vahingoniloa, sillä en muista Keski-Uusimaa kirjoittaneen koskaan ainuttakaan myöteistä uutista ehkä Tuusulan merkittävimmästä tämän ajan henkilöstä. Joten niin metsän kaiku vastaa kuin sinne aikansa huutelee. Kyseisen lehden muuten omisti aiemmin keravalainen poliitikko ja liikemies Eero Lehti. Joka saman puolueen jäsenenä kilpaili samoista eduskuntavaalien äänistä Juhanin Sjöblomin kanssa. Ja jos oikein muistan, Eeron eväät eivät riittäneet Arkadianmäen isoon saliin, kunnes Juhani luopui paikastaan. Vaikka oli lehtikin apuna Sjöblomin tölvimiseen. 

Sanotaan, että ahneuden voittaa ainoastaan kateus. Joku ja joku toinenkin on sanonut, että vain suomalainen antaa ventovieraalle satasen, jos sillä voi estää naapuria saamasta viisikymppistä. Kateuden kohteen ykköspaikkaa pitää Tuusulassa monissa maukkaissa ja vähemmän maukkaissa liemissä keitetty Juhani. Hänestä Keski-Uusimaan tutkiva journalismi on löytänyt lehden sivuille asti vain kielteistä kirjoitettavaa. Kuinka iso osa sopasta on Eero Lehden keittämää, jää itse kunkin pohdittavaksi. Minua Lehden ja lehden käytös harmittaa, sillä ylipäätään Sjöblomin suku on tehnyt myös paljon hyvää kotikunnassaan. Vähiten eivät ole heidän luomansa kodit ihmisille sekä yrityksille ja niihin työpaikat tuhansille. Minuakin Juhani ja hänen vanhempansa ovat jeesanneet, joista kerron vain yhden. Olen vuosikymmeniä saanut hakea heidän metsistään isäni kanssa ja myöhemmin yksin joulukuusen.

Kaimani unen keskiössä ja sen outo nimenmuutos

Nykyisin näen enemmän unia tai tiedostan ne eri tavalla. Muistankin niitä aamulla uudella lailla ja koenkin toisin. Varsin usein elävinä ja voimakkaina. Silti yön aikana unohdan ison osan, vaikka päätän muistaa määrätyn uniseikkailun aamulla. Viime yön unimatka jäi elävänä mieleen. Näkemääni unta Kaimastani olikin mukava muokata "blogikuntoon" yhdessä yhtä todellisen Geminin kanssa. 

Yli kymmenen vuoden blogitaipaleen ja tuhansien kirjoitusten jälkeen huomaan usein, että elämä ei tapahdu vain valveilla. Joskus merkittävimmät kohtaamiset tapahtuvat silloin, kun silmät sulkeutuvat ja mieli saa vapauden vaeltaa arkipäivän logiikan ulkopuolella. Viime yönä palasinkin takaisin työkentälleni – paikkaan, jossa teot ja sanat punnittiin.

Siellä, keskellä tuttua arkista hyörinää, seisoi edesmennyt ystäväni ja työtoverini Jorma Niemelä työtovereineen. Hän oli saanut postia työpaikalle, mutta kuoressa ei lukenutkaan Niemelä. Vaan siinä luki Jorma Kälve. Nimi jäi soimaan mieleeni. "Kälve" on kuin murteellinen kaiku jostain haalistuneesta tai kalpeasta, kuin muisto, joka on matkalla toiseen tilaan. Mutta vaikka nimi kuoressa oli outo, mies oli täysin tunnistettava. Kuten menneet vuodetkin, jolloin meidän nimet ja persoonat olivat Sininauhassa monien huulilla.

​Palasin unessa hetkeen, jolloin minusta tuli Sininauhaliiton puheenjohtaja, Jorma-kaiman toimiessa liiton toiminnanjohtajana. Muistan elävästi sen ilmapiirin. Henkilökunta supisi selkiemme takana ja käytävillä kuiskittiin EPÄLUULOISESTI. Yleinen ennuste oli selvä. Nyt kohtasi kaksi niin vahvaa ja särmikästä persoonaa, etteivät ne kyllä tule toimeen keskenään. Odotettiin kipinöitä, hankausta ja kenties täysivaltaista yhteentörmäystä. Kaksi jääräpäätä samassa veneessä – kuka tarttuu airoihin ja kuka peräsimeen?

​Aika kului, ja kuten elämässä usein käy, ennustukset osoittautuivat vääriksi. Me emme törmänneet, vaan löysimme yhteisen sävelen. Meitä yhdisti palo työhön, arvomaailma ja ehkä juuri se tietty suoruus, jota muut olivat pelänneet. Pikkuhiljaa käytävien supina muutti muotoaan. Se ei enää ollutkaan huolta riidoista, vaan hienoista hämmennystä siitä, miten hyvin me puhuimme samaa kieltä. "Nuo kaksi pärjäävät keskenään liiankin hyvin", kuului uusi arvio. Siitä tuli meille voimavara. Luottamus puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan välillä oli saumaton, joka kantoi koko liittoa eteenpäin.

​Se, että kohtaaminen unessa tapahtui nimenomaan työpaikalla, tuntuu symboliselta. Työ oli meille molemmille enemmän kuin virka; se oli elämäntapa. Ehkä nimi "Kälve" unessa oli muistutus siitä, että vaikka aika haalentaa muistot ja muuttaa nimet, se perustus, jonka rakensimme, on edelleen olemassa. Jorma Niemelän elämäntyö on tällaista postia. Se on osoitettu meille, jotka jäimme tänne jatkamaan työtä heikoimpienkin puolesta. Ja vaikka hän esiintyisi unissani millä nimellä tahansa, tunnistaisin hänet aina – siitä samasta lujuudesta ja yhteisestä ymmärryksestä, joka kerran hiljensi epäilijöiden supinan. Kaipaus on hiljaista dialogia. Se on muistutus siitä, että olemme saaneet kulkea osan matkaa sellaisten ihmisten rinnalla, jotka uskalsivat olla omia persooniaan – ja jotka pärjäsivät kanssamme "liiankin hyvin".

Soljuva elämäni virta

Monet Pattayan Jomtienin suomalaiset kävijät sanovat View Taley Condo -kerrostaloja Hiutale ykköseksi, kakkoseksi ja niin edelleen. Sellaisessa minäkin asuin kuukauden ensimmäisellä reissullani Pattayan seudulle. Sitä ennen olin ollut ainakin kerran Phuketissa Päiviksen kanssa heti ensimmäisellä lennolla tsunamin jälkeen. Muistelen sen olleen Länsirannikon senaattori Raisioista, joka kirjoitti Facebookiin, että nyt olisi kohtuuhinnalla vaikka kuukaudeksi vuokrattavissa asunto Condo 1:stä Jomtienilta muutaman satametrisen päässä rannalta. Ja lisäsi, että pakettiin kuuluu myös skootteri koko ajalle.

Siihen tartuin. Kun lähdin kaksipyöräisellä ja pysähdyin ensimmäisen nyppylän toiselle puolelle, norjalaisen merimieskirkon kohdalle, ajattelin, etten koskaan osaa takaisin. Yhtä uunona olin kevältyäni suunnilleen saman metrimatkan toiseen suuntaan niin sanotulle "Raittiiden rannalle". Siellä istuin silloin ja myöhemminkin monet aamut rantatuolissa aurinkovarjon alla ja puhuttiin monien vähintään kavereiksi tulleiden kanssa maailman menosta. Haukuttiin Suomen veroja ja Finnairin lentohintoja sekä muita pienempiä asioita. Kuten lavataksin ja SodaWaterin muutaman bahtin taksoja.

Samaa lentomatkaa olen nyt kulkenut liki parikymmentä vuotta koronavuotta lukuunottamatta aiemmin pari, kolmekin kertaa vuodessa. Nykyisin vain kerran puoli vuotta kerrallaan. Alussa koin lähteväni talvilomalle, mutten enää. Varsinkin elo Morakotin kanssa Phatthalungissa kaukana turisteista ja suomenkielestä on tehnyt Thaimaasta talvisen kotimaani. En enää koe matkustavani lomalle, vaan elämään Suomen kesän ulkopuolista arkeani Aasian auringon alle.

Vaikken juuri mitään omista, on talous vaaterissa, joka kestää pienet takaiskut. Jos niitä suurempia ei osakseni tule esimerkiksi laitosasumista vaativan terveyden vuoksi, näissä viitekehyksissä on hyvä elää nauttien elämän iltaruskosta. Sen verran on vuosien saatossa kyllä tullut luntakin tupaan, että eväitä nurjaan mieleen ja katkeruuteenkin olisi. Mutta kun lähes jokaisessa vastamäessä on ollut omakin lusikka sopassa hämmentämässä tai lehmä ojassa, olen käyttänyt aikaani etupäässä elämän kolikoiden positiivisemman puolen näkyville saamiseen. Sillä asiaa jossa on vain yksi puoli, ei edes liene olemassa. Mutta mitä nurjempi mieli, sitä vaikempi käännöstyö.

Luulen, että elämän jakaminen kanssani ei ole maailman helpoimpia jobeja sekään. Olen myös huomannut, että kun Morakotin kanssa on vain rajallinen määrä yhteisiä sanoja, niin ei ole kunnon riitelyynkään riittäviä työkaluja. Minulle, jonka on pitänyt olla aina tai ainakin liian usein suuna päänä liiankin monessa asiassa, on ollut opettavaista opetella olemaan vaiti. Siinä on auttanut sen ymmärtäminen, että yhdessäkään parisuhteessani ei yksikään osapuoli ole lyönyt huvikseen läskiksi, vaan olemme eläneet miten parhaaksi näemme tai ainoalla osaamallamme tavalla.

Missä on viimeisen matkalippuni osoite?

Ihminen uhraa terveytensä, jotta saisi rahaa. Jonka jälkeen hän uhraa rahaa saadakseen terveytensä takaisin ja on niin huolissaan tulevaisuudesta, ettei osaa nauttia eilisestä, tästä päivästä eikä huomisesta. Seurauksena on, ettei hän ole oikeastaan läsnä missään hetkessä. Silti hän voi elää kuin viimeistä päivää tai kuin ei kuolisi koskaan. Kuitenkin yks kaks myös hän kuolee. Eikä mittareillani elänyt milloinkaan niin sanottua täyttä elämää.

Dalai laman sanotaan sanoneen yllä kirjoitetun tapaisesti. Toisaalta se ei ole kenenkään nimi vaan tiibetiläinen arvonimi, joka kantaa syvää hengellistä ja poliittista merkitystä. Se on virka tai asema, joka siirtyy jälleensyntymän kautta seuraajalle. Nimi koostuu kahdesta osasta. Dalai on mongolinkielinen sana, joka tarkoittaa valtamerta ja lama on tiibetinkielinen vastine sanalle guru, joka tarkoittaa opettajaa tai "ylivertaista". Yhdessä nämä muodostavat usein käytetyn käännöksen "Viisauden valtameri".

Luulen, että lähes kaikilla on ollut vaiheita, joista voi löytää itsensä Dalai lama tarkoittamalla tavalla. Koulun päättäneen Suvivirren jälkeen aurinko paistoi aina, kesä jatkui ikuisesti ja päivieni määrä oli rajaton. Sitä varjosi vain jonkun kolttosen paljastumisen vuoksi isältä saatu selkäsauna itse haetetulla koivuvitsalla. Silloin itkin itseni ainakin kerran niin katkeraan uneen, että päätin heti aamulla tappaa itseni hyppäämällä naapurissa olleen Everyn vaseliinivaraston katolta. Mutta yön aikana Nukkumatti vai kyyneleeni ja päivät jatkuivat herättyäni entiseen tapaan loputtomana virtana.

Toinenkin vaihe oli, jolloin ei ollut huolta huomisesta, jos oli juomatonta viinaa tai joutilasta rahaa sen hankkimiseen. Päihteiden ja tupakan kanssa elin päivieni määrää lyhentävää elämää kauemmin kuin kymmenen vuotta. Luullen en mitään, tai että elämän rajallisuus ei koske minua lainkaan eikä varsinkaan nyt. Näistäkin suruttomista nuoruusajoista on kulunut tällä vuosikymmenellä puoli vuosisataa.

Tänä päiväni tiedostan päivieni rajallisuuden tuskattoman ja tuskallisen hyvin. Lohtua ja potkua huomiseen antaa, etten tiedä mitä tapahtuu sille osalle minua, jota en voi koskettaa, kun pumppuni tuuppaa suoniin verta kiertämään viimeisen kerran ja on tullut aika jättää aika. Vai päättyykö kaikki siihen ja "that's all"? Toisaalta ajattelen elämän olevan jokaisessa elävässä liian käsittämättömän monimutkaista kertakayttötavaraksi. Tai ymmärtääkseni muuta kuin, ​että ​tässä muodossa käytössämme itse kullakin on niitä vain yksi ainoa uniikki.

Millainen on siis taivastieni sekä ylipäätään matka ajattomuuteen tai onko sitä edes? Tutkitut, mutta salatut ovat herrani tiet. Google Mapsistakaan ei ole ollut avuksi. Eikä tietäni tuonelaan tai taivaaseen osaa valaista mustakantinen kirja kainalossa keskuudessamne kulkevat kurttuotsaiset tiekauppiaatkaan. Itse asiassa heidän asettamat vaatimukset sopivan lämpöiseen tulevaisuuteen ovat sellaiset, että niillä kriteereillä en sinne edes taida tahtoa. Siksikään, että annetuilla pelisäännöillä perillä ei ole oikeastaan ketään rakkaistani. Ovatpa he sitten sukua tai ystäviä. Joten mitäpä siellä sitten minäkään tuntemattomien joukossa.

Puusepänpojan ja hänen Isänsä luokse vievän tien suurin este taitavatkin olla heiltä tehtävät anastaneet taivaspaikkojen jakajat. Hurskaat sisaret ja veljet, jotka väittävät tai kuulostavat tietävän jopa kaikkitietäviä Arkadianmäen poliitikkojamme enemmän. En löydä itsestäni sellaista "herran pelkoa tai halua", jotta heitä uskoisin saati seuraisin. Vaikka kuinka sanoisivat minua harhaoppiseksi. Mielessäni ajattelen silloin, että "pata kattilaa soimaa".

Eilen maallisen Lazadan kuljettajat toivat minulle syvän vihreän – deep green matkalaukun. Sillä matkaan maaliskuussa Jokilaaksoon osan matkasta Air China -yhtiön lentokoneella muun rahvaan joukossa karvalakkiosostolla. Tarvitsen pienen pienen tavarankuljetuslaukun etupäässä lääkkeille ja vitamiineille, joita en halua laittaa ruumaan, mutta matkustamoon saan ottaa mukaan vain 5 kiloa pakattuna 20x30x40cm kokoon. Laukkua eilen ihaillessa ajattelin, että pieni on 10 000 kilometrin matkalle, mutta aivan liian suuri ajattomuuden tielle. Sinne en ole ottamassa mukaan edes anteeksiantamatonta sydäntä. Sillä luulen, että sen kanssa ei ole asiaa taivasten valtakuntaan. Eikä sitä voine jättää silloin enää sen portin ovimiehen narikkaankaan. 

Kirjaprojektini

Monta vuotta olen kehotitellyt ja jalostanut ajatusta paperimuotoisesta, jonkinlaisesta omaan tai muiden elämään liittyvistä tosiasioista tai mielikuvituskirjasta. Aika montakin, tyystin erilaista aihiota on ja on ollut mukana. Niiden joukossa dekkarikin tai jännityskirja "Väärin tuomittu", jossa syylliseksi lavastettu poliisi joutuu vuosiksi vankilaan käsittämättä sitä itse lainkaan. Syyt tiesi vain väärin tuomitulle käytännössä täysin vieras mies, jonka vaimoon vankilaan joutunut oli sekaantunut sopimattomalla tavalla.

Toinen keskeneräisyys on työnimellä "Väärien valintojen asiantuntija". Vuoden jokaisena päivänä keräsin 5000 blogin arkistosta tarinoita ja kirjoitin uusia saadakseni sullottua eletystä elämästä ja itselleni mielenkiintoisista aiheista jotain yhdeksi, monisatasivuiseksi kirjaksi. Vuoden jokaisena päivänä tarinaa eli tutusta ystäväksi muuttunut kielenkorjaaja Tiina Hokkanen-Oja. Hän korjasi kieltä, oikeinkirjoitusta ja sanojen käyttöäni.

Kolmas keskeneräisyys on "Jokilaakson tarina", jonka ytimessä on Merikonttikotini Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Aasinsiltoja rakennellen siihen riittyy vanhempieni perinnön lisäksi jännittäviäkin käänteitä. Joista yksi on alueelta savensekaista multaa kaivanut ja myynyt Kosken Antti, joka katosi ikuisiksi ajoiksi. Vain auto löytyi helsinkiläisen huoltoaseman pihasta.

Pisimmällä olen "Jormaksen joulukalenterikirjassa", jonka yli satasivuisena, yhtä monine kuvineen sain materiaaliltaan viime yönä lähes valmiiksi. Ainakin vielä kerran luen tekstin läpi ja tarkistan kuvat. Jos aion saada sen paperikirjaksi, on itseäni sen verran tuntien, tekstin ja kuvien muokkaaminen vain lopetettava jossain vaiheessa. Sitä paitsi kun kaikki on tehty ja tallessa vain kämmenenkokoisella älylaitteella, on se silmänräpäystäkin lyhyempi aika, kun tai jos kaikki katoaa.

Aivan oma lukunsa on missä muodossa teksti ja minkä laatuisena kuvat pitää olla, että kaikesta tulisi itseäni tyydyttävä kokonaisuus sisällöltään, mutta varsinkin laadullisesti. Painopaikkakin on ratkaisematta, sillä en vielä tiedä haluaisinko jonkun voivan ostaa kirjan. Myöskään lähellä elämääni ei ole yhtäkään suomenkielen taitoista lasta, jonka kanssa kirjan edes kerran lukisin. Leluilla lähes kyllästyttämiä lapsia kylläkin on Thaikotikulmani jä sydämeni pullollaan. Puuttuu siis enää kirja ja lasten suomenkieli.

Kun tein Väärien valintojen asiantuntija -kirjaa, oli tulevaisuus ja sen ainut lukija tiedossa, sillä luulin olevani Filippiinien Olongapon kaupungissa kasvavan Little Jorma Goza Soinin biologinen isä, jota olen syntymätodistuksessa. Tosiasioiden selvittyä putosin henkisesti niin syvään ja synkkään rotkoon, etten ollut päästä​ ylös. Sieltä minut kiskoi ja auttoi ihmisten ilmoille Leena ymmärtämättä itsekään kuinka paljon ihmiselämää suuremman työn hän teki. 

Vuosisadan postimyyntiä

Jos 100 vuotta sitten herrasväki ja papisto pelkäsivät Suomessa postimyynnin turmelevan kansan moraalin tilaamalla viinaa ja ehkäisyvälineitä kotiin, niin nykyään kritiikki kumpuaa aivan muista syistä. Suomen postimyynnin varhaiset vaiheet juontavat 1900-luvun alkuun, jolloin tilattiin polkupyöriä, taskunauriita, intiimituotteita ja viinaakin. Jo silloin Suomessa pystyi tosiaan tilaamaan alkoholia kotiin, mutta se vaati tiettyjen pelisääntöjen tuntemista. Tilanne oli varsin mielenkiintoinen, sillä se oli jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä raittiusliikkeen ja lainsäätäjien välillä.

​Ennen kieltolakia viinan myyntiä säädeltiin kaupunkikohtaisesti. Monissa kaupungeissa oli vähittäismyyntiyhtiöitä, Alkon kaukaisia edeltäjiä, joilta saattoi tilata tuotteita. Tilaukset tehtiin usein kirjeitse tai sähkösanomalla ja alkoholi lähetettiin asiakkaalle tyypillisesti postiennakolla tai rahtina junalla/laivalla. Koska maaseudulla viinan myynti oli usein kiellettyä tai erittäin rajoitettua, postitilaukset kaupungeista olivat monelle ainoa keino saada "virallista" alkoholia ilman omaa pontikkapannua. Kun sääntely kiristyi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, syntyi harmaita markkinoita. Joillakin viinakauppiailla oli asiamiehiä, jotka keräsivät tilauksia kylissä ja hoitivat logistiikan. Paketteja ei aina merkitty viinaksi. Niitä saatettiin lähettää lääkkeinä tai muuna kauppatavarana tarkastusten välttämiseksi. Muistan samantapaisen ilmiön 60-luvulta, kun Raton ja Jallun kaltasia lehtiä voi tilata kotiin huomioita herättämättä ruskeaan paperiin, pussiin tai kirjekuoreen pakattuna. 

​Vaikka nykyään postimyyntiviina tuntuu modernilta ilmiöltä, se oli 1900-luvun alun Suomessa arkipäivää – joskin myös moraalisen paheksunnan kohde. Raittiusliike piti postin kautta kulkevaa viinaa suurena uhkana, koska se toi alkoholin suoraan koteihin ohi paikallisen kontrollin. Sitä en oikein tiedä kenen paheksunnan kohteena tai mistä syystä erotiikkaan viittaavat julkaisut piti tarvittaessa toimittaa huomiota herättämättä. 1900-luvun alun postimyynti oli aikansa "Amazon", joka toi modernin maailman ihmeet keskelle korpea.

Polkupyörien, kellojen, viinan ja intiimituotteiden lisäksi kuvastoissa oli muutama kategoria, jotka olivat todellisia myyntihittejä ja muuttivat suomalaisten arkea pysyvästi. Tämän varsinkin Anttilan postimyynnin muistavat tietävät. Polkupyörä oli itse asiassa yksi 1900-luvun alun suurimmista mullistajista. Se oli sen ajan "high-tech-laite", jonka tilaaminen luettelosta oli monelle suomalaiselle elämän suurin hankinta heti talon jälkeen. Polkupyörä muutti suomalaisten elämän. Se antoi maaseudun nuorisolle vapauden liikkua naapurikyliin ja tansseihin, ja työläisille mahdollisuuden asua kauempana tehtaista. Luetteloista katsottiin uusimmat keksinnöt, kuten "vapaanapa" joka mahdollisti rullaamisen polkematta tai kumirenkaat, jotka korvasivat aiemmat kovat täyskumit.

Rahtikustannusten säästämiseksi polkupyöriä ei aina lähetetty täysin koottuina. Pyörä saapui puulaatikossa, ja ostajan piti itse kiinnittää polkimet, ohjaustanko ja satula. Tämä vaati teknistä osaamista, ja usein kylän seppä tai joku "teknisesti suuntautunut" nuori auttoi kokoamisessa. Tästä alkoi suomalainen polkupyörämekaanikkojen perinne. Tätä kirjoittaessa ajatukset siirtyvät väkisinkin Vantaan Ikeaan, jonne olin infarktin saatuani kuolla ja meinasi jäädä tuotteet kokoamatta. Moni säästi "pyöräkassaa" vuosia ja seurasi luettelosta hintojen kehitystä. Polkupyörä toi myös sosiaalisen muutoksen, sillä se oli ensimmäinen askel kohti yksilöllistä liikkumisvapautta. Erityisesti naisille polkupyörä oli emansipaation väline. Se vaati käytännöllisempiä vaatteita (kuten lyhyempiä helmoja tai jopa housuja) ja mahdollisti liikkumisen ilman saattajaa. Postimyynti oli tässä avainasemassa, koska se toi "maailman uutuudet" syrjäisimpäänkin torppaan ilman, että piti matkustaa Helsinkiin asti.

​Postimyynnistä on myös ostettu koko sen historian ajan kelloja. Ennen rannekelloja jokaisen miehen piti omistaa kunnon taskukello (nauris). Sanontana "nauris" liittyi usein nimenomaan miehen statukseen. Kun mies veti "nauriin" liivin taskusta ja napsautti kannen auki, se oli merkki siitä, että hän oli ajan tasalla ja asioista perillä. Tuon ajan taskukellot olivat huomattavasti paksumpia ja pyöreämpiä kuin nykyiset sirot kellot. Ne olivat usein molemmin puolin pullottavia, mikä toi mieleen perinteisen pyöreän nauriin. Kun kello oli taskussa, se teki kankaaseen samanlaisen möykyn kuin jos siellä olisi ollut pieni juures.

Siinä missä länsimaissa verkkokauppa on usein yltäkylläisyyden maksimointia, Thaimaan maaseudun kaltaisissa paikoissa se on saavutettavuuden ja jopa selviytymisen työkalu – aivan kuten se oli Suomen syrjäseuduilla 100 vuotta sitten. Thaimaan maaseudulla postimyynnillä (Lazada, Shopee ja paikalliset toimijat) on nykyään rooli, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon Suomen historiallista tilannetta. Suomen korvessa 1900-luvun alussa lähimpään kaupunkiin saattoi olla päivien matka hevosella. Aasiasssa maantieteellinen etäisyys isoon ostoskeskukseen voi olla lyhyempi, mutta logistinen kynnys on silti korkea. Postimyynti tuo laadukkaat työkalut, varaosat ja erikoistarvikkeet suoraan kotiovelle, ilman että tarvitsee lähteä esimerkiksi ruuhkaiseen Bangkokiin tai provinssikeskukseen.

​Siinä missä kaupunkilainen tilaa "jotain kivaa" ajankulukseen, maalla tilaukset liittyivät usein myös elinkeinoon ja arjen pyörittämiseen. Aurinkopumput, lannoitteet tai pienkoneiden osat ja laadukkaat kodinkoneet, joita paikallinen pikkukauppa ei myy. Tämä vastaa täysin sitä, miten suomalainen torpparikin tilasi aikoinaan elintärkeän ompelukoneen tai kauramyllyn. Maaseudun postimyynti on itse asiassa tasa-arvotekijä. Se antaa senkin asukkaalle saman kulutusvoiman ja pääsyn tuotteiden äärelle kuin mitä pääkaupungin eliitillä on. Se vähentää "syrjäkylän ja keskuksen" välistä kuilua, mikä on globaalisti yksi suurimmista syrjäytymisen syistä.​ Voisikin sanoa, että asun kahdessa eri "ajassa". Suomessa näemme verkkokaupan ongelmat (liikaa kaikkea), mutta Thaimaassa näemme lisäksi sen alkuperäisen siunauksen. Vihdoinkin saamme sen, mitä tarvitsemme. Tämän huomasin erityisen selvästi, kun ostimme Lazadan nettimyynnistä ilmalämpöpumpun.

Rot Tham-ma-da juna

Tänä aamuna kysyin Geminiltä mitä mieltä se on public-junamatkasta Phatthalungista Amphoe Lang Suaniin Chumphonissa? Sanoi sen olevan erinomainen valinta. Kolmannen luokan paikallisjuna (Ordinary train) on yksi parhaista paikoista kokea Thaimaa aidoimmillaan – juuri siellä "kansan parissa", missä elämä tapahtuu tässä ja nyt. Kun matkaamme puupenkeillä, avoimien ikkunoiden ja katossa pyörivien tuulettimien alla, olemme osa sitä samaa jatkumoa, jota olen päiväkirjanomaisissa blogeissa kuvannut. Koko kansan junassa emme ole vain matkustajia, vaan osa yhteisöä. Siellä on tilaa hymyille, eväiden jakamiselle ja sille konstailemattomalle olemiselle, jota arvostan. Ikkunoista tulviva tuoksu – juuri puitu riisi, rautatien varren kukat ja asemien grillivartaat – on jotain, mitä ilmastoidussa vaunussa ei koskaan tavoita.

Junassa tavallisen kansan keskuudessa ei ole titteleitä. On vain ihmisiä matkalla jonnekin tai kesken matkan pysähdyksissä maaseudulla. Aivan kuten sarvikuonokkaat aamiaspaikassani ja kukkopojat kanoineen ja kissoineen kotipihallamme. Matkalla tekemään jotain jonnekin tai ei mitään eikä minnekään. Siitä kaikesta muodostuu nykyinen ympäristöni. Jossa lapsuuteni kiusattu, lättänenäinen kapiaisen kakara ja nykyinen vapaa mies voivat molemmat tuntea olevansa täysin kotonaan. 300 kilometriä paikallisjunalla on hidas ja rehellinen matka, joka vaatii juuri "tarpeettomana olemisen jaloa taitoa". Taitoa nauttia matkasta itsestään ilman kiirettä perillepääsyyn. Morakotille se on varmasti myös luonteva tapa matkustaa. Yhdessä jaettu puupenkki voi olla maltilla kulkiessa myös paljon romanttisempi  💞 paikka kuin kliininen makuuvaunu.

"Rot Tham-ma-da" on niitä junia, jotka pysähtyvät jokaisella pienelläkin seisakkeella, antaen aikaa katsella maailmaa. Junassa voi istua ikkunan ääressä, tuulenvire kasvoilla ja vain olla matkalla kohti Lang Suania. Siinä on matkassa mukana myös vapaan miehen maltti. Ei luvata eikä odoteta liikaa, vaan katsotaan, mitä matka tuo tullessaan ja mihin kynä – tai nykyään taskumobiilin näppäimistö – lukijat myöhemmin kuljettaa. Kun istun junan puupenkillä, Morakot vierelläni ja Thaimaan maaseutu avautuvana panoraamana ikkunan takana, olen kaukana lapsuuden kiusaajista vaikka hekin kulkevat aina mielessä mukana. Hetkissä kiteytyy kuitenkin se, mistä milloinkin kirjoitan. Elämä on tässä ja nyt, ilman suorituspaineita tai tarvetta todistaa kenellekään mitään. Se on "elämää sen itsensä vuoksi". Ehkäpä juuri junan kolinasta ja ihmisten puheensorinastakin löytyy oivalluksia, jotka päätyvät osaksi blogikirjoitusten ketjua. Tai ehkäpä matka on tällä kertaa vain meitä kahta varten ystävillä maustettuna. Muistona siitä, miten hienoa on olla matkalla "ei minnekään" ilman kiirettä.

Trump lähetti kylmäävän kirjeen Norjan pääministerille

Trumpin lähettämä kirje alkaa sanoilla: ”Hyvä Jonas”. Ja jatkuu: ”Koska maanne päätti olla myöntämättä minulle Nobelin rauhan­palkintoa huolimatta siitä, että olen lopettanut kahdeksan sotaa, en enää tunne velvollisuutta ajatella vain rauhaa, vaikka se onkin aina tärkeää, vaan voin nyt ajatella sitä, mikä on hyvää ja oikeaa Yhdysvalloille.” Tämä kirje tiputti ranking-pisteet pakkasen puolelle ja hautasin minuakin vanhemman miehen henkisesti syvälle Grönlannin ikiroutaan. Sillä käsitin, ettei hän teekään työtä ensijaisesti maailmanrauhan eteen, vaan laittaa maapalloa sekaisin henkilökohtaisen clamourin vuoksi.

Tästä suivaantuneena tai korpeentuneena sekä vallanhimossaan ja vähintäänkin ahneuksissaan Donald Trump, juostessaan maailman suurimpien ja todennettujen öljyesiintymien perässä, laitatti Venezuelan presidentin sekä hänen puolisonsa rautoihin ja kiikutti Yhdysvaltoihin vankilaan. Vastaavasti vuoden 2025 rauhanpalkinnon saanut venezuelalainen oppositiohahmo María Corina Machado ei osallistunut palkintotilaisuuteen, sillä hänellä oli matkustuskielto. Palkinnon jakotilaisuudessa oli läsnä hänen tyttärensä. Kiitollisena Maria Corina Machado antoi rauhanpalkintonsa Donald Trumpille. Vähän samantapaista kauppaa ja perusteluja, kun aikoinaan äänestin Paavo Väyrystä presidentiksi siksi, että hän lehtitietojen mukaan drinksuja ottaessaan tipahti baarijakkaralta. Vähän kuin meikäläinen tipahtaessani niittokoneen istuimesta tehdyltä baarituolilta ja revin housuni. Ravintoloitsija osti uudet 👍. 

Ulkomailla on joskus suomalaisen vaikea äänestää. Talven äänestyksessä kokeilin kirjeäänestystä, sillä lähimmälle äänestyspaikalle oli satojen kilometrien matka. Joten tilasin Suomesta materiaalin Morakotin osoitteeseen. Ei tullut valtiolta kuittausta pyynnöstä eikä tullut äänestyslappua. Tulinkin siihen tulokseen, että taitaa olla helpompaa ostaa ääni. Joten ostin sellaisen 500 bahtilla saadakseni Thaimaan parlamenttiin kuvankauniin filosofian tohtorin. 

Mutta takaisin Nobeliin. Esimerkiksi Adolf Hitler kielsi vuonna 1937 saksalaisia ottamasta palkintoa, koska natsivastainen lehtimies Carl von Ossietzky oli saanut vuoden 1935 rauhanpalkinnon. Myös Hitler itse oli ehdolla rauhan-Nobelin voittajaksi, sillä ruotsalainen poliitikko E. G. C. Brandt nimesi natsidiktaattorin ehdolle vuonna 1939. Tämä osoittaa, että tyrkylle voidaan asettaa kuka tahansa eikä se kerro mitään todellisista voiton mahdollisuuksista. Sen sijaan verestä, hiestä ja kyynelistä saarnannut konservatiivinen brittipoliitikko Winston Churchill voitti Nobelin kirjallisuudesta.

Pariisissa asunut palkinnon perustaja, liikemies ja "rauhan"dynamiitin keksijä Alfred Nobel palkkasi vuonna 1876 sihteerikseen böömiläisen kreivittären Bertha Kinskyn. Kinsky ehti tuskin aloittaa sihteerin tointaan, kun hän muutti Wieniin ja avioitui paroni Arthur Gundaccar von Suttnerin kanssa. Vaikka Bertha von Suttner ja Alfred Nobel eivät tämän jälkeen enää koskaan henkilökohtaisesti tavanneet, he pysyivät ystävinä, ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti Nobelin kuolemaan saakka. Von Suttnerista tuli 1880-luvulla rauhanliikkeen johtava hahmo Itävallassa ja hänen vaikutuksestaan Nobel päätti säätiöidä varsin suuren, yli 40 miljoonan Ruotsin kruunun arvoisen omaisuutensa. Sekä määräsi, että säätiön varallisuudesta jaettaisiin vuosittain suuri rahapalkinto ansioituneille rauhanaatteen edistäjille. Bertha von Suttner sai itse Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905. Viisi suomalaistakin on saanut Nobelin, joista viimeisin on Martti Ahtisaari rauhantyöstään. 

Aamiaisseuraa

Sain viikko, pari sitten palautteen: "Terve! Kirjoittamissasi teksteissä oli omakohtaista syvällisyyttä. Sinut vietelleen tekoälyn teksteissä on vain pituutta." Varmasti näin on, sillä teko-, keino- ja koneäly ovat ihmisen luomia, luonnottomia tiedon jakajia, mutta minulle myös ajankulukavereita. 

Tosin tämän aamun keskustelussa aamiaisseurastani Geminille lähettämien kuvien kanssa on syvyyttä ja luonnetta enemmän kuin joissakin ihmisissä: "Onpa sympaattinen näky! Tuo "breakfastplace" näyttää olevan varsin suosittu aamiaispaikka. Kuvissasi esiintyvät "öttiäiset" ovat sarvikuonokkaita (englanniksi Rhinoceros Beetle). Ne ovat Thaimaassa hyvin yleisiä ja monille paikallisille jopa rakkaita lemmikkejä tai harrastuskohteita. On hienoa nähdä, miten ne saavat nauttia aamiaista kanssasi rinta rinnan. Näyttää siltä, että kurkkuviipaleet ja erityisesti banaanit ovat suurta herkkua. Ne saavatkin banaanista tarvitsemaansa sokeria ja energiaa.

​Yhdessä kuvassa on kaksi sarvetonta naarasta ja toisessa uros, jolla on sille tyypillinen hieno sarvi. Kuvat välittävät hienosti Phatthalungin luonnonläheistä tunnelmaa. Myös kuvassa näkyvä kissa näyttää seuraavan tilannetta tarkasti – toivottavasti se malttaa antaa kovakuoriaisten ruokailla rauhassa! Tällaiset pienet luonnon havainnot ovat juuri sellaista materiaalia, joka rikastuttaa "Elämän tähden" -blogiasi. Ne muistuttavat siitä, miten monimuotoista elämä on ja miten pienillä teoilla, kuten tarjoamalla palan banaania, voi seurata luonnon ihmeitä läheltä.

​Nuo sarvikuonokkaat ovat muuten todellisia voimanpesiä – ne pystyvät nostamaan moninkertaisesti oman painonsa. Se on hyvä muistutus sinullekin tulevaa matkalaukun pakkaamista ajatellen. Vaikka pieni lääkelaukku tuntuisi painavalta, luonnosta löytyy vielä pienempiä voimailijoita! Oletko huomannut, tulevatko nämä samat yksilöt aamiaiselle joka päivä?" Vastasin, etten ole vielä perehtynyt niiden arkirutiineihin, sillä istuimme vasta nyt ensimmäistä kertaa samassa pöydässä. 

Ja Gemini jatkoi: "Se onkin hienoa, kun luonnon asukkaat uskaltavat istahtaa samaan pöytään! Tuo on juuri se hetki, jolloin kiire unohtuu ja voi vain havainnoida maailman pientä menoa – aivan kuten olet varmasti blogissasikin monesti kuvannut. Nuo sarvikuonokkaat ovat mielenkiintoisia "pöytäseuralaisia" parista syystä. Ne eivät yleensä hätkähdä ihmisen läsnäoloa, kunhan saavat keskittyä herkkuihinsa, kuten noihin tarjoamiisi banaaneihin ja kurkkuihin. Aamuvirkkujakin ovat ja liikkuvat monesti eniten hämärässä tai yöllä, mutta makea hedelmä saa ne viihtymään aamiaisella pidempäänkin.

​Kuvistasi välittyy hieno kontrasti. Samalla kun valmistaudut pitkään matkaan pohjoiseen (uusi laukku, lentoliput, lääkkeet), voit vielä pysähtyä tällaisten pienten kohtaamisten äärelle Phatthalungissa. Se on varmasti osa sitä elämän tärkeyttä, josta kirjoitat. Kun matkasi kahden kuukauden päästä alkaa, nämä aamiaishetket ovat varmasti niitä muistoja, joita on mukava kerrata makuuvaunun hämärässä matkalla kohti Bangkokia. Saitko otettua niistä vielä lähikuvaa, vai joko ne jatkoivat matkaansa aamiaisen jälkeen? Se onkin paras tapa jättää pöytäseura: tyytyväisenä herkkujen ääreen. Sarvikuonokkaat saattavat viipyä saman banaanin kimpussa tuntikausia, sillä ne ovat hitaita mutta perusteellisia ruokailijoita."

Maassa ja vaaleissa maan tavalla

Thaimaassa on ensi kuussa parlamenttivaalit ja varsinkin maaseudulla on tapana, että ehdokkaiden edustajat jakavat rahaa äänestäjille julkisestikin. Jotka kuittaavat saamisensa listaan. Selvittelin hieman asiaa. Sitäkin, että vaatiiko joku rahoja palautettavaksi, jos ei äänestä lainkaan? Mitä tapahtuu, jos ottaa rahan, mutta ei äänestä?

​Yleensä rahoja ei vaadita takaisin virallisesti, mutta seuraamukset ovat sosiaalisia. Rahanjaon takana on usein kylän vaikutusvaltainen henkilö, "pääpelaaja", joka on vastuussa ehdokkaalle siitä, että tietty määrä ääniä toteutuu. Jos joku ottaa rahan, mutta jättää äänestämättä, hän pettää välittäjän luottamuksen. Thaimaalaisessa kulttuurissa "kasvot" ja vastavuoroisuus ovat tärkeitä. Listaan nimensä laittaminen on eräänlainen moraalinen sopimus. Jos jäät kiinni siitä, ettet äänestänyt sopimuksen mukaan, voit menettää maineesi luotettavana kyläläisenä. Pahimmassa tapauksessa henkilö, joka "huijaa" rahanjakajaa, voi joutua vaikeuksiin kyläyhteisössä. Häneltä voidaan evätä apu muissa asioissa tulevaisuudessa.

​Vaikka rahoja harvoin tullaan hakemaan takaisin väkisin, pelko mahdollisista seuraamuksista tai välittäjän suuttumisesta riittää pitämään useimmat "sopimuksessa". Kun ihminen kirjoittaa nimensä paperiin, hän tuntee olevansa sitoutunut tekoon. Välittäjät vertaavat vaalipäivän jälkeen saatujen äänten määrää listalla oleviin nimiin. Jos luvut heittävät pahasti, välittäjä tietää, että hänen alueellaan on "pettureita", mikä vahingoittaa välittäjän omaa asemaa ehdokkaan silmissä.

​Nykyään Thaimaan vaalikomissio on tiukentanut valvontaa, ja salainen äänestyssuoja on parantunut. Monet thaimaalaiset saattavatkin ottaa rahan usealta eri ehdokkaalta, mutta äänestävät kopissa lopulta sitä, jota todella kannattavat. Sanonta kuuluu: "Ota raha, mutta äänestä sydämelläsi". Thaimaan vaalikomissio (ECT) on täysin tietoinen tästä "rahasateesta" ja on erityisesti vuoden 2023 vaaleissa ja nyt valmisteltaessa vuoden 2026 vaaleja ottanut käyttöön kovempia keinoja ilmiön kitkemiseksi. Vaalikomissio on julkaissut "Ta Sap-pa-rot" (Pineapple Eyes) -mobiilisovelluksen. Nimi viittaa ananaksen lukuisiin "silmiin", eli se kannustaa kansalaisia toimimaan viranomaisten silminä ja korvina. Kyläläiset voivat raportoida anonyymisti rahanjaosta, ottaa kuvia rahalistoista tai videoida ehdokkaiden edustajia. Ilmiantajille on luvattu huomattavia, jopa tuhansien eurojen palkkioita, jos heidän antamansa tieto johtaa ehdokkaan hylkäämiseen.

​

Aivan viimeisimmissä uutisissa on raportoitu, että Thaimaan keskuspankki on lähtenyt mukaan talkoisiin. He valvovat epätavallisia piikkejä käteisen nostoissa ja pienten seteleiden kysyntää vaalialueilla juuri ennen vaalipäivää. Vaalikomissiolla on valta antaa ehdokkaille "kortteja" urheilun tapaan. Keltainen kortti: Vaalit uusitaan kyseisessä piirissä, jos epäillään vilppiä, mutta ehdokas saa silti vielä osallistua. Punainen kortti: Ehdokas hylätään ja hän saa usein elinikäisen kiellon politiikkaan. Oranssi kortti: Vaalikomissio voi hylätä voittajan jo ennen tulosten vahvistamista, jos todisteet rahanjaosta ovat selvät.

​Poliisi ja armeija suorittavat nykyään usein "vierailuja" paikallisten vaikuttajien eli Hua Khanaenien luo juuri ennen vaaleja. Tämä on eräänlaista pelotevaikutusta, jolla viestitään, että heidän toimintaansa seurataan. ECT käyttääkin iskulausetta: "Ota raha, mutta älä anna ääntäsi". Viranomaiset ymmärtävät, että köyhille maaseudun asukkaille muutama sata bahtia on iso raha, josta on vaikea kieltäytyä. Siksi he yrittävät opettaa, että rahan ottaminen ei juridisesti velvoita äänestämään kyseistä ehdokasta, koska vaaliuurna on salainen.

​Vaikka viranomaiset tekevät paljon, paikallinen perinne on sitkeä. Se ei ole vain rahallinen vaan sosiaalinen kysymys. Paikalliset "suojelijat" ja kylän hierarkia vaikuttavat edelleen ihmisten päätöksiin. Ehdokas ei myöskään koskaan jaa rahaa itse, vaan antaa suuren summan käteistä luotetulle kampanjapäällikölle. Hän jakaa rahat paikallisille vaikuttajille, kuten entisille kyläpäälliköille tai arvostetuille kauppiaille. He tuntevat jokaisen perheen ja tietävät, kuka on "ostettavissa".

​Thaimaalaisen politiikan yksi tunnetuimmista käsitteistä on "Koirien haukunta yö" (Khuen Ma Hao). Se tarkoittaa vaaleja edeltävää yötä, jolloin kylän koirat haukkuvat taukoamatta, kun välittäjät liikkuvat talosta taloon pimeän turvin. Kun välittäjä vierailee kodeissa, hän ei kysy "ketä äänestät", vaan ojentaa kirjekuoren tai tukun seteleitä. Samalla varmistetaan perheen äänioikeutettujen määrä. Nimet kirjataan listaan, joka toimii kuitittomana kirjanpitona ehdokkaalle.

Rahanjako perustuu Thaimaassa vahvaan Bunkhun-käsitteeseen eli kiitollisuudenvelkaan. Kun otat rahan ja nimesi on listassa, olet solminut moraalisen sopimuksen. Välittäjä saattaa sanoa: "Tämä on ehdokkaalta lahja avustasi". Se tekee rahasta "lahjan", josta kieltäytyminen olisi epäkohteliasta, mutta jonka vastaanottaminen luo velvoitteen. Välittäjät seisovat usein vaalihuoneiston ulkopuolella laillisen etäisyyden päässä tarkkailemassa, ketkä heidän listallaan olevista ihmisistä saapuvat paikalle. Jos joku jää tulematta, välittäjä saattaa käydä koputtamassa ovelle ja "muistuttamassa" vaaleista. Vaalituloksen selvittyä kylän äänimääriä verrataan jaettuihin rahoihin. Jos ehdokas saa kylästä 100 ääntä, mutta maksoi 300:sta, välittäjä joutuu selittelemään ja menettää kasvonsa – ja mahdollisesti palkkionsa.

​Summat vaihtelevat, mutta ovat usein paikallisvaaleissa100–500 bahtia per ääni ja parlamenttivaaleissa 500–2 000 bahtia. Summiin vaikuttaa myös kilpailun kovuus. Tämä järjestelmä selittää myös sen, miksi äänestysprosentit Thaimaan maaseudulla ovat usein erittäin korkeita. Ihmiset eivät äänestä vain aatteen vuoksi, vaan täyttääkseen sosiaalisen velvoitteensa yhteisöä ja sen johtajia kohtaan.

Ystävvysvierailu Thaikotikaupunkiini

Tällä ja eilisen hetkillä vuosiani raamittavat kuusi kuukautta Thaimaassa ja toinen yhtä pitkä sessio Suomen suvessa, Merikonttikodissamme Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, Tuusulan läntisen portin kupeessa. Elämä on kaikin tavoin loistavasti kesä- sekä talvikuoseissaan. Joka tarkoittaa, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, tasapainossa ja kulkee omalla luonnollisella radallaan. Asiat ovat kohdillaan, arki rullaa ja kokonaisuus tuntuu eheältä – vähän kuin kangas, jossa kuosi on selkeä ja sopusointuinen. Ilmaisu sopii hyvin blogini lisäksi runolliseen tai aforistiseen tyyliin, jossa halutaan kuvata elämää kuin kangasta, jossa kuviot muodostavat harmonisen kokonaisuuden.

Tuusulan Jokilaaksossa voi mennä kuukaisitolkulla, etten voi käyttää nokatusten suomen kieltä, ellen lähde kylälle. Jonne paraikaa rakennetaan koko Hyrylän keskustan ilmeen muuttavaa Prismaa. Ehkä se on uutuuttaan hohtavassa käyttökunnossa ensi kesänä. Mutta Phatthalungissa ei suomen kielen käyttöpaikkaa hevin löydy vaikka lähtisi isolle kirkollekin. Täkäläisittän kyllä paremminkin temppelille, sillä kirkot ovat yhtä harvinaisia kuin äidinkielenikin.

Mutta tarpeeni puhua pälpättää ei ole silti kadonnut, joten olikin todella mukavaa, kun ystäväpariskunnaksi muodostunut Riya ja Harri piipahtivat 300 kilometrin päästä Hot Yaihin mennessään lounaskylään ja puhumaan kotikieltäni. Pistelin viimeistä murua myöten Red Beef Housessa alati kasvavaan vatsaani yhden elämäni suurimmista ruoka-annoksista. Oli lapsuudesta asti seurannut henkinen pakkokin, kun äiti ja isä opettivat 70 vuotta sitten, että "pöydästä ei nousta ennen kuin kaikki on viimeistä voileivän kannikkaa myöten syöty ja ruokalautanen tyhjä".

Jo joku viikko aiemminkin, sadekauden aikoihin ystävät olivat tulossa, mutta silloin tulvat katkaisivat valtatien ja kai sillankin sekä piilottivat veden alle myös kotikatumme. Emmekä päässeet noin viikkoon pihasta kastumatta kuin veneellä. Joka tapauksessa puolisot säestivät, kun Harrin kanssa laitoimme Putinia ja Trumpia ruotuun. Thaimaassakin saadaan uudet valtakunnan päättäjät, sillä ensi kuussa on vaalit. Kampanjoinnin yhteydessä on tapana, että ehdokkaat jakavat äänestäjille rahaa, vaikka voivatkin äänestää ketä tahtovat. Mutta rahaa saanut kuittaa nimensä listaan ja jos olen oikein ymmärtänyt, raha peritään takaisin, jos ei äänestä lainkaan. Luulen, että tapa nostaisi Suomenkin äänestysprosenttia. Tähän leikkiin lähdin nyt minäkin mukaan ja annoin aterioinnin lomassa Morakotille 500 bahtia sanoen kaikkien nauraessa: "Number One". Saapas nähdä tai saanko nähdä kuinka käy. Mutta se on taattu, että jos Number One menee parlamenttiin yhden äänen erolla, siitä puhuu koko kaupunki. Äänien ostaminen eli rahan tai lahjojen jakaminen äänestäjille on Thaimaassa ollut pitkään yleinen ja syvälle juurtunut ilmiö vaalikampanjoinnin yhteydessä, vaikka se on virallisesti laitonta ja rangaistavaa. Useat analyytikot ja poliitikot ovatkin todenneet, että vaalituloksiin voidaan vaikuttaa merkittävästi rahalla, erityisesti maaseudulla.  

Taidan lopettaa Finnairin lypsälehmänä olemisen

Elämäni yksi ytimistä on kirjoittamisen lisäksi leppoistaminen. Pyrin välttämään kaikkea sellaista tekemistä minkä voi huomenna siirtää ylihuomiseksi tai seuraavaan vuoteen. Yhdessä vaiheessa tosin puuhastelin monennäköistäkin yhteiskuntaa hyödyttävää vapaaehtoista. Siitä esimerkkinä käy käytännössä yhteiskunnalle lahjoittamani 8 hehtaarin Jokilaakso, joka sai pari vuotta sitten luonnonsuojelualueen statuksen. Nykyinen yhteiskuntavastuun kantamisen merkittävin tapani on maksaa liki neljäosa työeläkkeestä veroja valtion ja kunnan itselleni tuottamista, olemattomista palveluista.

Joka vuosi olen lennellyt myös Aasiaan ja takaisin Finnairin suorilla lennoilla myös siksi, että se on valtiovetoinen pörssifirma. Sekin on ollut yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. Joka saattoi nyt tulla päätepisteeseen, sillä Finnair taisi puristaa viimeisen maitolitran Jormas nimisestä lypsälehmästään lentäessäni viime syksynä Vantaalta Bangkokiin.

Sillä etsiessäni nyt sopivaa paluulentoa Suomeen, huomasin yhdensuuntaisen lennon maaliskuussa maksavan satasen tai kaksi enemmän kuin edestakainen vastaava. Närästystä lisäsi, kun huomasin, että Pekingin ja Tukholman kautta Jokilaaksoon pääsee puolet halvemmalla. Kuin pisteenä iin päälle, Iltalehti uutisoi Finnairin hintapolitiikasta tämän aamun lehdessään. Valtion lellikin selitykset olivat, että heidän hinnoittelupolitiikkansa on alalla yleinen tapa. 

Valtiovetoinen lentoyhtiö on matkustajien lisäksi lypsänyt myös niiltä, jotka eivät lennä koskaan, sillä Suomi on tukenut firmaa verorahoilla satoja miljoonia euroja lainoittamalla ja pääomittamalla. Lainoja se makselee vaihtelevalla menestyksellä takaisin, mutta pääomitukset ovat lennelleet sinivalkoisten siipien matkassa taivaan tuuliin. Lähes maankuulusta pitkämielisyydestäni johtuen en kuitenkaan laita lopullisia henkseleitä firman päälle. Vaan maaliskuussa maistelen miltä tuntuu istua tai maata Pekingin lentokentällä 7 ja Tukholman Arlandassa 4 tuntia noin 40 euron tuntipalkalla puhtaana käteen.

Vaikka eläkkeeni ei ole lainkaan valtakunnan pienempiä, on palkkatyön lopettaminen laittanut hieman enemmän laskeskelemaan minne euroni ja itseäni suuntaan. Tällä hetkellä talous on tasapainossa. Sillä puolen vuoden elo on Thaimaan maaseudulla niin paljon edullisempaa, että kun Merikonttikoti on Suomessa sen ajan alle 10 asteen peruslämmössä talviunilla, lennän niillä säästöillä taas seuraavan kerran Aasiaan Finnairinkin hinnoilla.

Aika monesti olen kuunnellut ja lukenutkin, viimeksi eilen, että "kyllähän minäkin, mutta kun ei ole varaa lähteä". Ymmärrän ja hyväksynkin sen selitykseksi perheellisen kotiäidin ja -isän kohdalla sekä silloin, jos itsensä lisäksi vaivoineen pitää työttömänä elättää muitakin. Sillä tunnen ja tiedän Thaimaassa monia farangeja, joiden tulot ovat tonnin kuussa tai allekin. Ehkä lähtemistä vaikeampaa onkin tehdä päätös lähtemisestä. Monessa mukavassa ulkomaankohteessa on suomalaisiakin sen verran jeesaamassa, ettei edes kielitaidon puute kelpaa syyksi muille, kun se ei ole kelvannut itsellekään.

Paljon onnea Sini Olivia

Juridisesti olen isoisäsi enkä silti löydä muuta tapaa onnitella sinua. Sillä jos oikein muistan, tänään tytön tilalle syntyy nainen, joten onnittelen sinua kokosydämisesti näin. Sen sijaan kuin eilisen muistan, kun sait Sininauhasäätiön sakraalitilassa Sörnäisissä, vanhempiesi sylissä nimen, jolla myös Luoja sinut tuntee ja tarvittaessa kutsuneekin. Ehkä onnitteluni tavoittaa sinut merkkipäivänäsi, ​jota toivon, ehkä huomenna tai ehkä ei milloinkaan. Onnentoivotukseni sinulle kuitenkin säilyy ja on olemassa. 

Suomessa 18 vuoden ikä on todellinen vedenjakaja, jolloin laki muuttaa nuoren aseman kertaheitolla. Se on hetki, milloin yhteiskunnan silmissä holhous loppuu ja täysi vastuu alkaa. Tänään sinusta tuleekin vajaavaltaisen sijaan täysivaltainen. Muilla ei ole enää oikeutta hallita rahojasi, omaisuuttasi eikä ylipäätään elämääsi. Saat vaikka itse allekirjoittaa vuokrasopimuksen, ottaa lainaa tai avata pankkitilejä.

​Voit päättää myös asuinpaikasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Edunvalvontakin päättyy automaattisesti. 18-vuotiaana tytöstä tulee kansalainen, jolla on valtaa vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan. Hän saa äänestää vaaleissa ja asettua itse ehdolle. Vaikka rikosoikeudellinen vastuu alkaa jo 15-vuotiaana, vasta 18-vuotiasta kohdellaan oikeudessa täysin aikuisena.

​Nyt saavuttamasi ikä on myös "paheiden" ja vapauksien kynnys​. Suomessa 18 vuotta on raja monelle asialle, jotka mielletään aikuisten maailmaan kuuluviksi. Ajokortti laajentaa itsenäisen liikkumisen mahdollisuutta huomattavasti ja saa myös oikeuden ostaa alkoholijuomia sekä tupakkatuotteita. Naimisiinkin voi mennä ilman poikkeuslupia.

​Vaikka laki sanoo, että 18-vuotiaana olet aikuinen, moni suomalainen nuori nainen asuu vielä kotona tai opiskelee toisella asteella. Tästä syntyy usein mielenkiintoinen ristiriita, sillä lain edessä olet nyt nainen, vastuussa kaikesta. Silti saatat pyytää esimerkiksi äidiltä apua veroilmoituksen tekoon, lääkäriajan varaamiseen ja neuvoa monissa elämän asioissa. Suomessa 18 vuotta on aikuisuuden muodollinen kynnys, mutta todellinen kasvu naiseksi tapahtuu usein vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen oma koti ja työpaikka vakiintuvat. "Laki tekee tytöistä aikuisia naisia yhdessä yössä, mutta elämä opettaa olemaan sitä vähitellen."

Muistojen kirkastusta

Kahdeksankymmentäluvulta saakka olen kirjoittanut päivittäin Kallionmäen puolimatkodista alkaen päiväkirjoja. Työelämässä ollessani ne olivat suljetun työyhteisön jokaisen luettavissa olleita työpäiväkirjoja. Siitä eivät kaikki pitäneet ja ne olinkin työsuojelutarkastajien syynättävänä Jyväskylän Katulähetyksessä parikin kertaa. Ehkä enemmänkin, joista en tiedä mitään, sillä minulle asti moitittavaa niistä ei löytynyt kertaakaan.

Sama työtapaa jatkoin Sininauhasäätiössä. Sielläkin kaikki työpäiväkirjat olivat suljetun yhteisön heiniä, sillä päivittäin muistiinkirjatut sisälsivät myös asiakastietoja. Rajanvetoa käytiin joskus siitä onko työntekijällä, joka ei ole suoraan tekemisissä määrätyn asiakkaan kanssa oikeus hänen tietoihinsa. Pidin siitä kiinni, että on, sillä hän saattaa esimerkiksi vierailla tai vaikka yöpyäkin toisen yhteisön päiväkeskuksessa tai asukkaan luona.

Ehkä karmivimpia esimerkkejä on, kun toisen yhteisön asiakas onnistui tuomaan sisään housunpuntissaan katkaistun haulikon ja ampui ensisuojassa yöpyneeltä viinanmyyjältä puoli alaleukaa pois. Jälkeenpäin selvisi, että päiväkirjalla oli maininta aikeista, sillä hän oli luvannut isälleen hoitavansa asian, kun trokari oli vienyt viinaveloista isän haitarin. Se olisi työntekijän pitänyt lukea ennen kuin päästi tulijan sisään. 

Oletan, että liki 30 vuoden aikana kirjoittamani työpäivakirjat ovat kaikki kadonneet, kun jäin pois työelämästä. En tiedä onko se itseni lisäksi harmi kenellekään tai ainakaan monelle. Mieleen muistuu kuitenkin yksi nainen, jonka isä kuoli asuessaan Sininauhasäätiön Topikatissa. Tytär ei ollut ollut missään tekemisissä isänsä kanssa vuosikymmeniin. Tarve siihen heräsi liian myöhään, kun ainut elossa ollut sukulainen, tässä tapauksessa isä ehti lähteä rajan taakse. Tämä silloin jo viisikymppinen nainen kysyi onko meillä mitään tietoa hänen isästä. Annoin hänelle isän elämästä kaikki 10 vuoden aikana kirjaamamme tiedot työpäiväkirjalta ja asiakaskortista. Tietäen, että näin ei olisi saanut tehdä. Tytär ilmaisi vielä vuodenkin kuluttua kiitollisuutensa, että hän sai oppia tuntemaan isänsä. Vaikkakin vasta kuoleman jälkeen.

Toistakymmentä vuotta sitten jäin työnantajani kustantaman, 5 vuoden tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen oppisopimuskoulutuksen jälkeen kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Koko ajan sen jälkeen olen kirjoittanut julkista, kaikkien luettavissa olevaa Elämän tähden blogia omasta ja joskus muidenkin elämästä sekä maailman menosta itseni kautta. Joskus kuljettujen kujien raiteilla on joku tuikituntematon ottanut käsipuolesta kiinni ja sanonut: "Terve. Sinä et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen sinun päivittäisen blogisi lukija." Tulee mukava fiilis, sillä kirjoittaminen on ykkösharrastukseni.

Joskus tuntuukin siltä, että toiset tietävät minusta enemmän kuin minä itse. Toki läpi elämän on ollut tuttua, että aina on löytynyt joku, joka mielestään tietää asiani minua paremmin. Niin tai näin, se ei minua häiritse. Sillä tiedän ja osaan loput kuvitella lukiessani kirjoittamaani vuosien jälkeen uudelleen, kuinka paljon ihminen unohtaa sellaista, joka olisi hyvä unohtaa tai mukava pitää mielessä.

Yritän ajaa skootterillani vastuullisesti

Suomessa sana mopo on ainutlaatuinen, mutta teknisesti se vastaa kansainvälistä moped-luokkaa.  Monessa Euroopan maassa ja USA:ssa käytetäänkin sanaa moped, mutta säännöt vaihtelevat nopeuden ja ajokortin osalta.  Aasiassa esimerkiksi Vietnamissa ja Thaimaassaa alle 50 cm³ ajoneuvoja ei juuri ole, joten termi ei ole käytössä. Siellä skootteri on arjen perusväline. Lisäksi siinä yhteydessä, kun Thaimaa hyväksyi 3 vuoden kansainvälisen ajokortin, se muutti lainsäädäntöään niin, että kaikki liikenteessä olevat kaksipyöräiset polttomoottoriajoneuvot ovat moottoripyöriä. Mopoiksi niitä sanovat vain jotkut henkisesti osin teinikään juuttuneet suomalaspapparaiset, jotka luulevat ajavansa Thaimaassakin mopoilla.

Itse sain 14 vuotiaani vanhemmiltani mopon yli 60 vuotta sitten. Sport Standard oli OsuusTukkuKaupan, eli OTK:n 1956-vuonna valmistama suomalainen mopedi. Pyrkijä oli myynyt pienille yhtiöille ns. "Nyrkkipajoille" osia, jotka sitten tekivät mopoja ja myivät niitä omilla nimillään. Sport Standard oli tällaisia mopedeja. Sportissa oli paljon yhtäläisyyksiä Pyrkijä meteorin ja Pyrkijä super luxuksen kanssa. Moottori oli itävaltalaisen mopovalmistajan HMW:n (Halleiner Motoren Werke) perua.

Mopoiluun ei silloin tarvinnut ajakorttia, mutta yleisille teille ei ollut asiaa ennen 15 vuoden ikää. Niinpä ajoin moponi vuodessa pitkin metsäteitä ja polkuja siihen kuntoon, ettei sillä olisi ollut liikenteeseen asiaa, vaikka ikä myöhemmin riittikin. Taisin kyllä käydä sillä jonkun kerran koulun illan käsityökerhossa. Tosin etupäässä kastelemassa imppausrättini tinneritonkassa. Kesätöissäkin Sportilla kuljin Wiiman autokoritehtaalle talonmies Nybergin apulaisena kitkemässä ruusupenkkejä ja hoitamassa kahta tehtaan yövartijoina toiminutta saksanpaimenkoiraa.

Suomessa varsinkin aikoinaan mopot olivat etupäässä poikien vapaa-ajan harrastusvälineitä, vaikka joku kävi niillä koulussakin. Vasta skootterimallien yleistyessä mopedeista tuli myös tyttöjen kulkuneuvoja. Ehkä talvet pakkasineen ovat vaikuttaneet siihen, etteivät kaksipyöräiset ole koskaan olleet Suomessa juurikaan hyötyajoneuvoja Thaimaan tapaan. Toinen selkeä ero on siinä, että ylipäätään Aasiassa kaksipyöräisillä liikutaan melkein iästä riippumatta. On ajokorttia tai ei ja onko pyörä rekisterissä tai ei.

Nuoret pitävät pyörillään aika usein liikaakin vauhtia kai maasta riippumatta eikä kypäräkään tunnu istuvan aina päähän. Oli ikä mikä tahansa. Skootterit ovat yleensä 115-160 kuutioisia ja usein matkassa on koko perhe tai äiti lapsineen. Moniin pyöriin on kytketty sivulle yksipyöräinen lavakärry ihmisten lisäksi tavaroiden kuljettamista varten. Itselläni on menossa ensimmäisen vuosisatani viimeinen neljännes, enkä yli 75 vuotiaana ole taatusti Thaimaan moottoripyöräliikenteen vanhimpia. Maassa kaksipyöräiset ovatkin iästä riippumatta enimmäkseen hyötyajoneuvoja.

Vaikka Aasian maat yleensäkin ovat liikenneonnettomuuksien kärkipaikoilla, on thaimaalainen tien päällä huomattavastikin suomalaista varovaisempi. Tosin oma lukunsa ovat paikalliset nuoret. Sekä turistit, jotka ovat välillä kuin kevätlaitumelle päästetty lehmä- ja mullikkalauma. Suhteellisen vähäinen nopeudenvalvonta ja tapa ohittaa oikealta ja vasemmalta, on vammauttanut tai vienyt monen farangin hengen.

Tämän päivän Thaimaan tiet kestävät laadultaan helposti vertailun suomalaisiin liikenneväyliin. Joten maata voi kokonaisuutena pitää yhtenä moottoripyöräilijöinen paratiisina alle euron litrahintaisine polttoaineineen. Itse olen kurkistellut aiemmin Harrikallani ja nykysin Honda PeeCeeX:llä myös naapurimaihin Malesiasta Kambodzhaan. Siinäkin joukossa Thaimaan tiet ja liikennekulttuuri kyllä pärjäävät vertailussa.

Tasan ei ole maallinen mammona

Luin juuri jonkun väittämänä, että kommunismin siemenet ovat kateus ja katkeruus. Ehkä väite on asian ytimestä, ehkä jonkun sisällä asuvasta kateudesta ja katkeruudesta tai muuten jostakin ihmisen vyötärön alapuolelta. Oletan kuitenkin, että kommunisti ja kapititalisti ovat asiasta hyvinkin eri mieltä. Luin myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minna Koskelan henkilöhaastattelun ja toisaalta hänen käsityksensä miksi kateudella ja katkeuuruudella ei juuri ole tekemistä kyseisen ideologian kanssa. Perustelut olivat minulle huonot. 

Koska kommunismi kritisoi rikkaita ja omistavaa luokkaa, se voi myös näyttää siltä kuin taustalla olisi tunnepohjainen vastareaktio. Kateus varakkaiden asemaa kohtaan ja katkeruus epäoikeudenmukaisista oloista ovatkin toimineet jopa vallankumousten polttoaineena. Silti kommunismin teoreettinen perusta ei ole tunne, vaan taloudellinen näkökulma. Sen mukaan yhteiskunta, joka on rakentunut  materialismin varaan ja kapitalismin sisäiset ristiriidat johtavat väistämättä sen murtumiseen.

On totta kuitenkin, että kateus ja katkeruus voivat olla osa ihmisten kokemusta epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Toisaalta se voi olla myös Roope Ankan lailla rahassa kylpevän mielipide heistä, joilla on vähemmän ja jotka haluavat enemmän. Aidon kommunismin ydin on silti solidaarisuus ja ajatus siitä, että yhteisön hyvinvointi menee yksilön voiton edelle. Väite kommunismin tunnepohjaisista siemenistä on myös monesti enemmän poliittinen, retorinen ase kuin historiallinen fakta. Kommunismi pakottaa silti kysymään mikä on tarpeeksi tai miten yhteisön ja yksilön tarpeet sovitetaan yhteen? Tämä kysymys on itselleni myös henkilökohtainen. Kun kuljen Songkhla-järven rannoilla tai Tuusulanjokilaaksossa, näen erilaisia yhteisöllisyyden muotoja – ja huomaan, että oikeudenmukaisuuden kaipuu on universaali, vaikka sen ilmaisutavat vaihtuvat. 

Kommunismi ei tarkoita, että kaikilla olisi täsmälleen yhtä paljon kaikkea. Perusajatus lienee, että ihmiset tekevät työtä kykyjensä mukaan ja saavat hyödykkeitä tarpeidensa mukaan. Kuka sitten kunkin yksilölliset tarpeet oikeudenmukasesti määrittelee, ei ole minulle milloinkaan selvinnyt. Mutta ehkä se tosiaan pakottaa kysymään mikä ja mitä on kullekin tarpeeksi, ja kuinka tarpeet ylipäätään sovitetaan yhteen? Tämä pohdinta on yhtä ajankohtainen Thaimaan maaseudun sähköttämän mökin, vanhuksen ainoalla puujakkaralla istuessani ja Tuusulan Merikonttikodin sohvalla yli 40 tuumaista televisiota katsellessa.

Eläkkeeni bruttomäärä on 2 912,62 €, vero 23,5 % eli 684,47 € ja nettomäärä 2 228,15 €. Muuta omaisuutta ei juuri ole. Jos kaikki maailman varallisuus otetaan mukaan, on tulotasoni yli kaksinkertainen maailman keskiarvoon verrattuna. Mutta koska omaisuutta ei juuri ole, olisin saamapuolella kaiken varallisuuden tasajaossa ja saamassa noin 56 000 €.  Kun eläkkeeni on selvästi yli maailman keskitulon, olisin maksumiehenä. Varallisuuden tasaus kuitenkin hyödyttäisi minua, vaikka minulla on huomattavasti parempi tulovirta kuin suurimmalla osalla maailman väestöstä. Mutta, jos otan huomioon esimerkiksi Elämän tähden yhdistykselle lahjoittamani Jokilaakson 8 hehtaarin maa-alueen, olen kaiken varallisuuden tasajaossa kaikilla mittareilla maksumiehenä.

Olen ajatellut ja välillä sanonutkin, että minulle on oikeastaan yksi lysti, viekö kolmen enemmän tai vähemmän ahneen, eri verokarhun jälkeen loput kapitalisti tai komministi, mitään en saa viimeiselle matkalle mukaan. Jos olen aikoinaan kantanut yhteistä yhteiskuntavastuuta muita hyödyntävässä päihdetyössä, ei sen taakan tai etuisuuden kantaminen loppunut elämäni leppoistamisjaksoon. Mutta se on muuttanut muotoaan. Niin kauan kuin henki pihisee samaiset verokarhut rohmuavat työeläkkeestä lähes neljäsosan, vaikka eivät ole osallistuneet sen kartuttamiseen koskaan millään valuutalla. Pohjattomiin karhuntaljojen taskuihin keräämillään veroilla yhteiskunta antaa minulle tällä hetkellä minimaalisen vähän tarvitsemiani palveluja. Loput menee yhteisen yhteiskuntavastuun kantamiseen.

Ankkaoppitunti

Thaikotiseudullani Phatthalungissa sanotaan, että kananmunat ovat ruskeita ja ankan vastaavat valkoisia. En tiedä kuinka varmaa tietoa tämä on, mutta ainakin avokeittiön matkakassissani munimassa käyvien kanojen tuotokset ovat ruskeita, kuten munijatkin. Thaimaan koirasankka vastaavasti voi olla ihmiselle "vihainen" tai ainakin käyttäytyä hyvinkin hyökkäävästi. Tämä ei yleensä johdu pahantahtoisuudesta, vaan eläimen luonnollisista vaistoista.

​Thaimaan ankat – erityisesti usein nähtävät myski- ja pekinginankat – voivat yllättää äksyllä luonteellaan. Koiraan tärkein tehtävä onkin suojella parveaan ja naaraita. Kun se kokee minut tunkeilijaksi tai uhaksi "omille tytöilleen", se sähisee, pitää kovaa ääntä, juoksee kohti ja näykkiikin. Thaimaassa ankat elävät usein vapaina pihoilla, ja ne voivat pitää koko piha-aluetta omana valtakuntanaan. Näin on näköjään myös riisipeltojen laita. 

Ankat ovat sosiaalisia lintuja, joilla on tarkka hierarkia. Koirasankka saattaa myös kokeilla, mihin kohtaan sijoitun tässä järjestyksessä. Kun se juoksee perässäni ja näykkii varpaita, se yrittää myös osoittaa olevansa "pomo".

​Keväällä tai Thaimaan olosuhteissa usein sateiden jälkeen ja pesimäkaudella koiraiden hormonitasot nousevat, mikä tekee niistä huomattavasti tavallista aggressiivisempia ja suojelevampia. Jos ankkaa on aiemmin kohdeltu huonosti tai se on säikähtänyt jotain, se voi myös puolustautua hyökkäämällä. Thaimaassa katukoirat ja muut eläimet pitävät ankat jatkuvassa hälytystilassa, jolloin ne reagoivat herkemmin myös ihmisiin. Vihaisen ankan tunnistaa, kun se laskee päänsä matalaksi ja päästää sähisevää ääntä sekä yrittää tarttua nokallaan vaatteisiin tai ihoon. Varsinkin sandaalini ovat niille kovin uhkaavia. Usein se levittää myös siipensä näyttääkseen suuremmalta.

Kohtaamiset tuntuvat todella eläviltä ja perinteisiltä thaimaalaisilta aamuilta! Sillä riisipellot, skootterit ja vapaana laiduntavat ankat (khai lai thung, eli kirjaimellisesti "peltojen vaeltavat munat/ankat") ovat osa thaimaalaista maaseutuidentiteettiä. Kun pysähdymme pyörälläni niiden reviirille, koirasankka kokee minut Morakotia suurempana, meluisana ja uhkaavana tunkeilijana. Juuri tuossa ympäristössä kohtaamamme vihaiset riisipeltojen ankat ovat ärhäkkäitä. Niillä on vastuu suuresta laumasta. Khai lai thung -laumoissa voi olla tuhansia ankkoja. Koirasankoilla onkin valtava stressi pitää moinen määrä naaraita kasassa ja suojella niitä pedoilta kuten käärmeiltä tai koirilta. Skootterini ja minä Tatan kanssa olemme tässä yhtälössä yhtä suuri, tuntematon uhka.

Riisipellot ovat myös ankkojen buffet-pöytiä, joista ne syövät etanoita, hyönteisiä ja pudonnutta riisiä. Koiras siis suojelee myös ravintoapajia, jotta naaraat saavat syödä rauhassa ja pysyvät munivina. Skootterin pörinä taitaa tuntua ankan korvaan aggressiiviselta murinalta, mikä saa sen nousemaan heti puolustuskannalle. Joten aamuisin syön vihaisten ankkojen kilttien puolisoiden valkoisia munia.

Kolme verokarhua eläkeläisen kukkarolla – ja puolet vuodesta Thaimaassa”

Eläkkeellä oleminen ei tarkoita verovapaata elämää. Jokaisesta kuukausieläkkeestäni pidätetään veroja, jotka jakautuvat valtiolle, kunnalle ja kirkolle. Kun katselen omaa tilannettani – puolet vuodesta Thaimaassa, omavarainen vesihuolto Suomessa ja niin edelleen, herää kysymys: mitä vastinetta saan näistä maksuista? Valtion tulovero on progressiivinen ja muodostaa merkittävän osan pidätyksestäni. Sen kautta rahoitetaan muun muassa vesi- ja jätehuoltoa, teitä, kulttuuria, koulutusta, sosiaaliturvaa, kansaneläkkeitä ja yhteiskunnan muita peruspalveluja. Oma hyötyni taitaa terveydenhuolton kela-korvauksineen olla teiden lisäksi turvallisuus ja järjestelmän vakaus. Thaimaassa ollessani en käytä mitään suomalaisia palveluja, vaan turvaan terveydenhoidonkin erikseen hankkimallani matkavakuutuksella ja yksityissairaaloilla sekä -lääkäreillä. Verojen maksuista ei ole siis suurtakaan suoraa hyötyä, vaikka ne ylläpitävät yksityistä järjestelmää, joka maksaa työeläkkeeni ajallaan.  

Kunnallisveroni ohjautuu Tuusulaan. Se rahoittaa muun muassa kouluja, terveyskeskukset, vanhuspalvelut, teitä, osin jätehuollon ja pelastuslaitoksen. Jos tarvitsen hoitoa Suomessa, minäkin saan sen hyvinkin kohtuuhintaan. Turvallisuus ja tiet ovat myös omassa arjessa läsnä. Thaimaassa ollessani en käytä kunnan palveluja lainkaan. Vesihuollon ja jätevesipalvelutkin hoidan tekokunnassani luonnonlähteellä, omalla imeytyskaivolla ja ekokäymälöillä.  Tosin nyysin tai haen luvalla kunnan tai naapurikaupungin vettä 1000 litraa kerralla. 

Kirkollisvero on pieni osuus, mutta sen merkitys on erityinen. Hautausmaat ovat minulle tärkeitä, jota aion hyödyntää ensi kesänä viemällä haudoille kasvattamiani kedon niittykukkia hautahakupalveluiden opastamana. Hautausmaiden ylläpito ja väestökirjanpito ovat konkreettisia palveluja, joita itsekin tarvitsen silloin tällöin. Kastettu sekä vihittykin pariin kertaan minut on verorahoillani. 

Kun lasken yhteen, huomaan että veroni rahoittavat paljon sellaista, mitä en itse käytä – varsinkaan Thaimaassa ollessani. Silti ne turvaavat järjestelmän, joka maksaa eläkkeeni ajallaan ja pitää yhteiskunnan vakaana. Verojen “katteeni” on siis osittain henkilökohtainen, osittain yhteinen. Eläkeläisenä verojen maksaminen tuntuu joskus huonolta sijoitukselta, etenkin kun puolet vuodesta kuluu ulkomailla ja osa palveluista jää muutenkin käyttämättä. Mutta samalla se on osa suurempaa sopimusta. Yhteiskunta pysyy vakaana pystyssä, kun kaikki osallistuvat. Verot eivät ole vain minun hyödykseni, vaan myös muiden turvaksi. Se on yhteisen yhteiskuntavastuun kantamisen muoto, jota harva ja harvoin tulee ajatelleeksi.