Tarinankertoja

Identiteetti tarkoittaa ihmisen yksilöllistä käsitystä ja kokemusta itsestä. Kuka ja millainen hän on omana itsenään sekä suhteessa muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Se vastaa myös kysymykseen "kuka minä olen" ja kehittyy läpi elämän yksin ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Henkilökohtainen identiteetti muodostuu ominaisuuksista, kuten arvot, piirteet ja valinnat, jotka tekevät ihmisestä ainutlaatuisen yksilön luonteineen, kiinnostuksen kohteineen ja henkilökohtaisinen historioineen.

Sosiaalinen ja kollektiivinen identiteetti rakentuu vastaavasti ihmisen kokemuksista ja kuulumisista erilaisiin ryhmiin, yhteisöihin tai yhteiskuntaan; kuten kansallisuus, kulttuuri, uskonto, työ tai kieliryhmä. Identiteetti ei ole vain yksi asia, vaan se koostuu monista eri puolista, joita voivat olla esimerkiksi myös ammatillinen identiteetti sekä työ, osaaminen ja ammattiin liittyvät arvot. Kulttuuri- ja etninen identiteetti sisältää muun muassa perinteet, arvot ja äidinkielen. Sitten on sukupuoli ja seksuaalinen sekä uskonnollinen tai katsomuksellinen identiteetti. Nyt kirjoittamani lienee vain raapaisu kunkin yksilöllisestä identiteetin muodostumisesta.

Kun tekoäly on saanut pysyvän sijan elämässäni, innostuin eilen sen kanssa tekemään kuvan, ei isännän viiristä, vaan Jorman henkilökohtaisesta pöytästandaarsta, joka viestittää vuosikymmenten saatossa muokkautuneesta identiteetistäni. Kuvan Tuusulan Jokilaakson luonnonsuojelualueen Jokilammella uiva joutsen kertoo rakkaudestani luontoon. Kansallislintumme kaksi poikasta muistuttaa vanhemmuudesta sekä elämän jatkuvuudesta. 

Koska olen horoskooppimerkiltäni härkä, on onnenkukkani kielo ja -värini rakkauden vaalenpunainen, jota on käytetty pariskunnan ääriviivoissa. Kun ihmisiä on kaksi, se puolestaan tuo esiin sen, että olemme toisiamme varten. Eikä meidän monenkaan ole hyvä olla yksin. Alareunan suikaleeseen on kirjoitettu tärkein, sillä saatamme olla täällä vain "elämän tähden" tai löytääksemme polun ikuisuuteen. Sekin selvinnee aikanaan. Koska vastasin myöntävästi kosintaan, on kaiken pohjana Morakotin smaragdinvihreä väri. Ensi kesänä saanen Jorman viirin valmiiksi ja liehumaan Jokilaakson liputuspaikalle merkkipäivinä. Tältä osin identiteettini on ehkä lopullisesti valmis ja vain selitykset muuttuvat. 

Identiteettini toinen osa tulee muutamista vuosikymmenten aikana hioutuneista sanoista, joilla esittelen itseäni somemaailmassa. Sanon olevani "väärien valintojen asiantuntija", sillä virhevalintoja on riittänyt ja riittää yhä. Mutta koska olen luottanut siihen, etten hevin niitä toista ja kykenen karsimaan ne harteiltani, olen edelleen menneisyyden lisäksi tulevaisuuteen tähyilevä, innokas "elämän koelentäjä". Jolla on usein tai silloin tällöin mielikuvitusmaailmassa sekä todellisuudessa jalat irti maasta. Sitä kaikkea on yhteiskunta kuitenkin arvostanut siinä määrin, että presidentti Tarja Halonen on myöntänyt pääministeri Matti Vanhasen vahvistaman "sosiaalineuvoksen" arvon. Se ei ollut millään mahtua habitukseeni eikä identiteettiini. Kunnes käsitin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Tätä kaikkea puen myös kirjaimiksi sanomalla olevani "blogisti", sillä olen kirjoittanut viitisentuhatta Elämän tähden päiväkirjanomaista kirjoitusta. Viime yönä päätin lisätä esittelyyn, että olen myös "tarinankertoja", joka puhua pulputan faktaa ja fiktioita suun täydeltä, kun saan jonkun kuuntelijalle virittämään ansaani. Ehkä joku kuuntelee tarinoitani mielellään tai ainakin aikansa kuluksi. Jos en löydä kuulijaa ihmisistä, puhun eläimille ja kasveille.

Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa mennä

Tänään kirjoitan blogin minulle ehkä merkityksellisimmän, hengellisen musiikkikappaleen ympärille. Löydän siitä jotain itsestäni, sillä uskon minua suurempaan, vaikken Kristuksen tuntijaksi voikaan itseäni sanoa. Vaan hengellisesti orvoksi, joka kuljen ontuvan Eriksonin lailla omia polkujani. Eilisen odotin surullisena ja haikein mielin turhaan isänpäiväonnitteluja, sillä edelleen on vaikea hyväksyä, että "Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa mennä". Mutta jos se on toisen onnen hinta, joka minun on maksettava, olkoon niin.

Syvyyttä lauluun sanojen lisäksi tuo Tapio Rautavaara, jonka tunsin itsekin. Ehkä olimme kavereitakin tunnin tai puolitoista viikossa Tikkurilan uimahallissa. Siinä ajassa uin löylyjen lomassa kilometrin ja Tapsa kaksi. Sekin on jäänyt mieleen, kun hän tarttui olutkolpakkoon: "Tämän nostamiseen tarvitaan mies." Sitten hän joi sen yhdellä kertaa ja kolautti pöytään sekä  purskahti itkuun sanoen: "Pöydälle jättämiseen tarvittaisiin isompi mies." Hieno mies ja musiikin tekijä, joka ei ollut ylpeä, mutta rehvakas kylläkin.

Ehkä monikaan ei ole ajatellut, että punaisen linkin takana Ontuva Ericsson on alusta viimeiseen sanaan ja säveleen sanoinkuvaamattoman pysäyttävä ja kaunis hengellinen kappale miehestä, joka pääsee melkein perille, mutta jää ulkopuolelle Taivaan portin pieleen.  Kappale olkoon isänpäivän tervehdykseni ensijaisesti kaikille laillani eilen turhaan toivotuksia odottaneille.

Ontuvassa Erikssonissa on syvää elämänkokemuksen painoa, rehellisyyttä ja aitoa lohtua. Harva asia tavoittaa armoa niin puhtaasti kuin se, kun itsevarmat portinvartijat jäävät sisälle omiin oloihinsa, ja Vapahtaja astuu maan päälle hakeutuen haavoittuneen viereen. Se on sanoma, joka kantaa pitkälle ja pysäyttää varmasti monet.

Oiva Paloheimon kirkas ja armoton runo yhdistettynä Tapsan omaan, syvään sävellykseen luo laulun, jossa armo ja hengellisyys eivät löydy mahtipontisista temppeleistä, vaan kaikkein heikoimman, hylätyn ja rujoimman ihmisen viereltä. Kappaleessa hahmo – rampana ja ihmisten hyljeksimänä – kantaa jotakin hyvin kristillistä ja syvän inhimillistä. Se muistuttaa siitä, että todellinen pyhyys ja armahdus toteutuvat siellä, missä yhteiskunnan kovuus ja yksinäisyys ovat syvimmillään. Tapsa laulaa tarinan ilman halpaa sentimentaalisuutta, luottaen Paloheimon tekstin karuun voimaan.

​Ontuva Eriksson riisuu saarnamiehiltä kaiken mahtipontisuuden ja uskonnollisen kaupustelun. Tekstissä ja sävellyksessä ei myydä pääsylippuja eikä pelotella Tuonelan tuomiolla, vaan tuodaan Jumalan armo ja pyhyys suoraan sinne, mistä opillinen usko usein sulkee silmänsä; kurjuuden, sairauden ja hyljeksyttyjen keskelle.

​Erikssonin hahmossa toteutuu syvin laupeus – se ei kysy kirkollisveroa, puhdasoppisuutta tai elämän virheettömyyttä. Kun laulussa hän nousee raajarikkona kohti taivasta, se on hiljainen, mutta musertava vastalause kaikelle sellaiselle julistukselle, joka yrittää hallita ihmistä pelolla tai tehdä taivaasta pienen piirin yksinoikeuden.

​Laulu on yhtä aikaa karu protesti että kaikkein puhtain hengellinen viesti. Kun portit sulkeutuvat ja uskonnollinen koreografia tai itsevarmempi porukka marssii sisään omiin etuoikeuksiinsa luottaen, Eriksson jää portin ulkopuolelle. Eikä hän siinä tilanteessa ryhdy vaatimaan oikeuksiaan, vaatimaan sisäänpääsyä, saati katkerana soimaamaan ketään – hän tyytyy osaansa.

​Mutta siinä hiljaisessa tyytymisessä ja ulkopuolelle jäämisessä on ironisesti juuri se voima, joka tekee hänestä todellisen sisäänpääsijän ilman ihmisten portinvartijoita. Se on äärimmäisen riisuttu rehellisyys; ei omia ansioita, ei teeskentelyä, ei teologiaa, pelkkää haavoittuvaa ihmisyyttä.

​Juuri siksi se vertautuu niin täydellisesti niihin saarnamiehiin, jotka seisovat kylän raiteilla, saarnahuoneissa sekä ovilla mustakantinen kirja ja torvelo kädessä vaatien muilta oikeaoppisuutta tai pelottelevat kadotuksella. He saattavat huutaa portin pielessä, mutta Eriksson tiesi jotain sellaista armon olemuksesta, jota tuomitsijat eivät koskaan tajua.

Yrttiruokani ja -juomani

Ehkä minäkin haaveilin joskus villeimpinä vuosina miljoonista ja ajattelin vaurauden tai peräti rikkauden tuovan onnea sekä hyvinvointia. Tämän tapaisesti jotkut, jotka ovat kaikkea muuta kuin tyhjätaskuja, perustelevat maallisen mammonan omistuksiaan. Toisaalta rikkaan kreikkalaisen laivanvarustajan tytär sanoi kerran naistenlehtien palstoilla, että kukaan ei ole itkenyt Cadillacin takapenkillä häntä enempää. Tänä päivänä uskon rahan autuaaksi tekevään voimaan vain siihen saakka, jos sitä ei ole arkipäivienkään hankintoihin.

Äitini lainasi ystäviltä ja naapureilta, joita minäkin kävin makselemassa takaisin isäni antamilla rahoilla. Äiti sanoi joskus syyksi, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa, sillä rahapussin varsinainen haltija ja täyttäjä oli isäni. Tosin muukin perhe työikäisenä kyllä kiikutti siihen osansa. Vaikka armeijan aliupseerin ja Elannon myyjän palkoilla ei syntymäkotini lisäksi herrojen tai narrien huoneita rakennettu, oli isälläni aina rahaa. Syyksi puolestaan hän sanoi, ettei pidä joka kerta ostaa mitä ajattelee tarvitsevansa, vaan ainoastaan sen mitä ilman ei tule toimeen. Mutta kun nuorena sain sukupuolitaudin kerran, pari tai ehkä useammin, niitä piti hoidattaa armeijan lisäksi Helsingissä Välskärin- tai Snelmanninkadulla, siihen isä ei koskaan edes lainannut rahaa. Vaan laittoi pyytämään kummisedältäni. Kyllä hävetti. Mutta ehkä se oli hänen tapansa kouluttaa valitsemaan tarkemmin peti- ja joskus sammalmätäskumppaneitakin.

Nykyisen, loivaliikkeisen elämäni eväiden antajista Morakot on tärkein. Hän on ymmärtämättään opettanut hyväksymään asioita, joille en voi mitään ja muuttaa voin vain suhtautumista niihin. Enkä kykene kehnolla kielitaidolla edes perustelemaan saati selittämään olettamiani muutoksen tarpeita. Niinpä painan ne rakkaudella sydämeni syviin lokeroihin ja vain hyväksyn tapahtuneen sekä tapahtuvan.

Se kaikki on tehnyt minusta taipuisamman, vaikka särmääkin on tarvittessa edelleen eiliseen blogiini viitaten. Se kaikki on ilmennyt myös ruokatottumuksissani, joista Thaimaan maaseudun kasvikset ovat ottaneet osansa. Usein kiinalainen peruna kalan, kanan, possun ja makkaran kanssa on kylläkin säilyttänyt asemansa. Rehuja syödessäni tai niistä keitettyä juomaa nauttiessani ajattelen joskus venäläisiä naisia, joita oli kylässä kuollut kymmenkunta syötyään myrkyllisiä sieniä. Perustelut syömiselle oli, että samasta kohdasta kerättyjä on syöty vuosikaudet.

Tällä Thaimaan jaksolla ajaessamme PeeCeeX:llä aamuisin tapaamaan riisipeltojen keskelle vihaisia ankkoja ja heidän suloisia ankkarouvia sekä keräämme vesipinaatin varsia ja lehtiä. Se on muuten sukua suomalaiselle lainsuojattomalle nimeltään elämänlanka tai karhunköynnös. Vesipinaatista Tata kuitenkin keittää aamujuoman. Nyt on inkiväärin lisäksi ohjelmaan tullut smaragdinvihreä yrttijuoma, jonka koostumusta yritin kysellä. Vastaus oli, että ne ovat kasviksia eikä hän tiedä muuta. Lisäten, että naapurin rouva on elänyt vanhaksi ja nauttii samaa juomaa päivittäin. Hän oli opettanut Morakotille mitä voi laittaa sisäänsä ja mitä ei. Ainakin toistaiseksi olen paremmin elossa kuin mainitut venäläisnaiset, vaikka poimimisoppi on Morakotilla saman tapainen.

Toisten mielten pahoittajat

Sain eilen palautteen, kun kysyin chatin kautta serkkuni puolison sukunimeä: "Etkö tosissaan tiedä sukulaisistasi mitään niin kauan kuin sinäkin jo Hyrylässä olet vaikuttanut nytkö kun pois lähtenyt niin sukulaisasiat kiinnostavat. Niin mikä minä olen mitään sanomaan jokaisessa meissä vikamme mutta sanoisin ilman sarvia ja hampaita niin eikö olisi sinun ehkä aika pysähtyä ja suorittaa vakavaa keskustelua itsesi kanssa miten hoidat mm ihmissuhteita niin läheisiisi ja muihinkin en tarkoita tätä millään pahalla mutta tällaisen käsityksen olen saanut👍"

Putosin totaalisesti kärryiltä, jos niillä edes olin. Saamani vastaus tuntui pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, jonka haluan sanoa myös blogissani. Siitäkin huolimatta vaikka mieleni pahoittaminen olisi ollut tarkoituskin ja tuotan sanomisellani lisäiloa. Mutta tuntui miltä tuntui ja tuntuu yhä, halusin saada toisenkin mielipiteen joltakin, joka on tuntenut minut hyvin ja kauan. Kopion sen ja muutaman siihen saamistani julkisista palautteista kuvankaappauksena tähän viereen.

Aika tarkkaan 12 vuotta sitten Iisalmen Sanomat julkaisi seuraavan kirjoituksen: "Tämän syksyn kotimainen elokuvahitti on ollut Tuomas Kyrön kirjan pohjalta tehty Mielensäpahoittaja. Fiktiivinen hahmo pahoittaa mielensä sekä arkielämän että maailman asioista. Eli suomeksi sanottuna valittaa kaikesta mahdollisesta. Mielensäpahoittaminen on varmasti ollut yleistä aina. Nykyisessä informaatiotulvassa trendi on kuitenkin voimistunut. Varsinkin verkossa ja sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittajia on pilvin pimein. Mielensäpahoittajat ovat kohtuullisen harmittomia muille, koska he yleensä saavat vain oman ja korkeintaan lähipiirinsä mielen pilalle. Yhteisöissämme on kuitenkin liikaa myös toisten mielen pahoittajia. Iisalmen Sanomien bloggaaja, johtamisaktivisti Toni Hinkka toi keskiviikon blogissaan esille erittäin tärkeän huomion: vaikka et pitäisikään toisesta, kannattaa hänelle kuitenkin olla ystävällinen. Hinkan perusteluna on se, että ystävällisyys useimmiten palkitaan vastaystävällisyydellä. Hinkan ajatusta on syytä levittää sekä töissä että muussakin elämässä. Jos jonkun ihmisen ajatukset tai teot nyppivät, hänelle kannattaa kettuilun sijasta antaa tukea sekä kannustaa ja motivoida myönteisempään ajatteluun. Toki tahalliseen toisen mielen pahoittamiseen eli kiusaamiseen pitää puuttua, silmiä ei voi ummistaa. Elämme Suomessa tällä hetkellä vuoden pimeimpiä aikoja. Sillä on vaikutusta myös mieleen. Omaan ja ympäristön mielialoihin pystyy kuitenkin vaikuttamaan. Tervehtijää yleensä tervehditään, hymyilijälle yleensä hymyillään, kohteliaille ollaan yleensä kohteliaita. Suuret muutokset alkavat pienistä teoista. Jos jokainen yläsavolainen muistaisi tänään edes kerran sanoa tai tehdä jotain myönteistä, seudustamme tulisi kertaheitolla parempi paikka elää. Ja vieläpä täysin ilmaiseksi."

Pidän ehkä eniten ihmisistä, joilla ei ole ainakaan näkyvää tarvetta muuttaa muita miltään osin ja he hyväksyvät minutkin kaikkine rosoineni ja puutteellisuuksineni sellaisena kuin olen. Ajattelen, että he ymmärtävät ja ovat sisäistäneet muiden näyttävän ja tuntuvan toisenlaisilta kuin itse ovat, sillä jos he voisivat nähdä itsensä toisten silmin, hekin näyttäisivät erilaisilta. Yksi hyvän elämän perusohje onkin hyväksyä erilaisuutta ainakin niin kauan kuin voi tehdä sen itsestään luopumatta.

Siitä ominaisuudesta voi tehdä myös mukavan sanaleikin, sillä moni meistä haluaisi olla normaali. Mutta kun sanon, että "normaali on kaikin tavoin keskiverto", harva sitä enää haluaakaan. Vaan toivoisi olevansa ainakin jollain lailla ainutlaatuinen. Toki kaikkihan me olemme sanomattakin erilaisia kuin lumihiutaleet. Eri asia on sen tiedostaminen ja arvostaminen, sillä se lähtee itsensä hyväksymisestä ehyellä itsetunnolla ilman tarvetta muiden muuttamiselle.

Kahden kiville karahtaneen avioliiton ja jokusen kaveruuden jälkeen tulen juttuun itseni kanssa ja olenkin aika hyvin päässyt eroon tarpeesta muuttaa juuri mitään. Olematta silti sinne tänne mielin kielin. Lisäksi olen opetellut elämistä toisten kanssa ilman tarvetta muokata heitä. Siitä on seurannut, etten ole huonoissa väleissä kenenkään kanssa. Silti jäljelle jäävät ne tai he, jotka eivät pärjää muuttamisen tarpeineen muuttumattoman minäni kanssa kuin arvostelemalla tai pitämällä etäisyyttä. Surullista tai ainakin tympeää on sekin, sillä silläkin on hintansa.

Kotien kuokkavieraita

Muistelen, että lapsena Hyrylässä minua hieman nuorempi naapurin Eero istui muiden yllyttämänä ja kannustamana määrätyn ajan vain uimahousut jalassa muurahaisten pesäkeon päällä. Istuja voi edelleen hyvin ja on myös Facekaverini. Joten jos tämä lähes koko Perä-Hyrylän seutukuntaa viikkotolkulla puhuttanut tapahtuma sattuu blogistani silmiisi, kuulemme mielellään kokemuksistasi yli puolen vuosisadan jälkeenkin, sillä ne eivät taatusti ole ainakaan vallan unohtuneet.

Thaimaan kodeissa ja puutarhoissa esiintyy erittäin pieniä, noin 1 mm kokoluokkaa olevia mustia tai hyvin tummia muurahaisia. Vähän kuin äitini riesa eli isommat sokerimuurahaiset. Joskus niitä tulee talvikodissani syötyä ruuan mukana ja joskus mietin, että jos ne kävelevät yön aikana korvakäytävää, suun kautta tai nenän reiästä sisääni ja asettuvat taloksi, niin kuinka mahtanevat viihtyä aivojeni kanssa. Persreiästä en ole edes ajatellut niiden änkeävän kertakäyttöisen nahkapukuni sisäpuolelle.

Kaverini aiheeseen liittyvää taistelua olen myös seurannut maan länsirannikolla. Hän oli lähtenyt skootterilla liikenteeseen kypärä päässä ja ihmetellyt tovin ajettuaan miksi päänahka kutisee kovasti. Kävi ilmi, että murkut olivat muuttaneet koko heimonsa voimin asumaan naulassa roikkuneeseen kypärään. Mutta Harri ei noin vaan suojuksesta luopunut, vaan on nyt antanut sille Thaimaan auringon lämpöä peltikaton alla isän kädestä ja kylmyyttä perään jääkaapin pakastelokerossa. Loppuraportti, jos sellainen on, ei ole sattunut silmiini enkä tiedä kuinka kuokkavieraat ovat lämmönvaihteluineen uudessa kodissaan selvinneet.

Thaimaassa muurahaiset ovat jokapäiväinen ilmiö, johon törmäävät niin paikalliset kuin maassa vierailevat ulkomaalaisetkin. Trooppisessa ilmastossa muurahaislajeja on valtavasti, ja ne ovat huomattavasti aktiivisempia, aggressiivisempia ja kekseliäämpiä kuin mihin Pohjoismaissa on totuttu. Thaimaan kotien pienet muurahaiset kuuluvat yleensä johonkin seuraavista lajeista:

1. "Singaporenmuurahaiset, eli pikkumuurahaiset ovat noin 1–1,5 mm pitkiä, pikimustia ja erittäin kapeita. Ne liikkuvat usein pitkissä, kurinalaisissa jonoissa seiniä, pöydänreunoja tai sähköjohtoja pitkin. Etsien erityisesti sokeria ja proteiinia ja löytävät tiensä pienimpiinkin rasioihin.

​2. "Hullut muurahaiset" ovat 1–2 mm, tummanruskeita tai mustia. Ne tunnistaa helposti liiketavastaan, sillä ne eivät liiku suorassa jonossa, vaan juoksevat äkkinäisen hätäisesti ja siksakkia eri suuntiin.

​3. Sitten ovat vielä saman kokoluokan  "Kummitusmuurahaiset". Niiden pää ja keskiruumis ovat tummanruskeat tai mustat, mutta takaosa ja jalat ovat lähes läpinäkyvän vaaleat. Koska tumma pää on ainoa helposti erottuva osa, ne näyttävät usein paljaalle silmälle pelkiltä "mustilta pisteiltä".

​4. "Musta kodinmuurahainen" on hieman edellisiä suurempia (n. 1,5–2 mm), kokonaan tummia/mustia ja kiiltäviä. Ne kerääntyvät nopeasti ruoantähteiden tai tippuneiden juomien ympärille massoina.

​Pienten trooppisten muurahaislajien torjunnassa tavalliset sumutteet toimivat heikosti, sillä ne saavat pesän "hajoamaan" useammaksi uudeksi pesäksi ja tapahtuu ns. budding-ilmiö. Parhaiten niihin tehoavat geelimäiset muurahaissyötit, kuten boraksipohjaiset tai fiproniilia sisältävät geelet, joita työläiset kantavat pesään kuningattarelle. Päällikkönä ja pesän kaikkien munien munijana häärii aina kuningatar tai trooppisilla lajeilla usein useampikin samassa pesässä. 

Urossukupuolta edustavat muurahaiset – joita voisi leikkimielisesti kutsua "kuninkaiksi" – ovat muurahaisyhteisössä valitettavan lyhytikäisiä. Niiden ainoa tehtävä on osallistua "hääseremoniaan" ja hedelmöittää uudet kuningattaret, minkä jälkeen ne kuolevat pois. Kaikki ne miljoonat työläiset, joita keittiössä ja pihalla näkyy juoksemassa, ovat naaraita. Muurahaissyötin idea perustuu juuri siihen, että työläiset kantavat hitaasti vaikuttavaa myrkkyä pesän uumeniin ruokkiakseen kuningattaren. Kun kuningatar kuolee, muninta loppuu ja koko pesäke sammuu.

Vaihtoehtoista luonnontiedettä

Edelleenkin kouluaikani turhin ja tarpeettomin tehtävä oli kerätä kesälomilla luonnosta 80 kasvia. Kuivata ja liiskata ne puristimien, tiiliskivien tai muiden painojen avulla sekä liimata kukin omille sivuille kasvienkeräyskansioon. Sitten piti etsiä suomenkielen lisäksi latinankieliset nimet ja heimot, jotka oli päntättävä korvien välin muistilokeroihin kotona tai koulupäivän jälkeen pulpetissa.

Silti pidän luonnosta paljon, jonka tapoja opettelen ja säädän mieleiseksi tavallani. En esimerkiksi tiedä onko vuosittain veden valloittamien, kuvan riisipeltojen ankoilla samat syyt ja tavat kerätä siipiensä suojaan toistenkin vanhempien ankkalapsia kuin suomalaisilla sorsilla. Aikoinaan, kun tiesin kasvien ja eläinten elämistä vielä vähemmän, luulin niiden olevan niin sosiaalisia, että ne haalivat omaan perheeseensä orvoksi jääneitä pikkusorsia. Mutta ei se taida ollakaan niin. Vaan ne varastavat tai muuten omivat toisten poikasia omien poikastensa turvaksi. Ja jos vaara uhkaa, ne uhraavat anastamansa ja adoptoimansa turvatakseen itse hautomiensa poikasten elämän.

Määrättyyn aikaan ankkaäijien hormonit tai muut luonnon säätelemät halut ovat riisipeltojen kupeessa Thaimaassa vilkkaimmillaan. Silloin ne puolustavat ankka-akkojaan kuolemaa uhmaten. Kun lähes joka aamuisella skootteriajelulla ajan Tatan kanssa pitkin peltojen välissä kulkevia betoni- tai asfalttiteitä, vesipinaattiakin keräämässä, on syytä katsoa mihin pysähtyy. Sen kyllä kuulee metelistäkin, jos stoppaa keskelle tien valloittaneita ankkaäijiä, jotka vahtivat mustasukkaisesti monisatapäistä laumaansa. Urokset ovat liki suomalaisten joutsenten kokoisia ja nokkivat kyllä vihaisimmillaan ohuen kankaankin läpi ihmisreidet verijäljille tai mustelmille. Vaikkemme ole edes viemässä heidän naisia emmekä munia. Sillä eiväthän ne voi tietää, että aamupalaani kuuluu yksi valkoinen, keitetty ankanmuna.

Mutta vaikka ihminen lienee turhaan tappavista pahin, on armo ja ihmisen ymmärrys eläinmaailmassakin välillä kauempana kuin yö päivästä. Sitä mietin aamulla, kun naapurin kanarouva oli hautonut valmiiksi 10 pikkutipua. Jostakin pihan vapaat kissat tuntuvat tietävän, että kanavanhempien jälkikasvuun puuttumisen jälkeen voi omakin kyyti olla kylmää. Mutta kaikki muut rastasta pienemmät siipiveikot ja -veikottaret kissat nitistävät kyllä ihmisjärjellä ajatellen omaksi ilokseen, sillä nälkäänsä niiden ei tarvitse lintuja tai muita eläimiä tappaa.

Mutta vaikka pihamme, Tricolor nimen saanut kissaemo yrittää parhaansa mukaan suojella jälkikasvuaan, ovat kylän koirat joskus vikkelämpiä. Nyt on äidillä jäljellä vain yksi pentu, jota se ei hevin silmistään laske. Eikä pihaan tule niin suurta koiraa tai muuta uhkaa, etteikö se sen kimppuun käy puolustaessaan ainokaisensa elämää. Pihassa luikerrelleen käärmeenkin kattimamma otti hengiltä, vaikkei se tainnut olla kokonsakaan vuoksi edes uhka.

Eläinmaailmassakin pitää paikkansa monelta osin ihmisen lanseeraama viisaus: "Ei niin suurta härkää, ettei salvaja ole ennemmin tai myöhemmin suurempi." Kun minullakin on vain ihmisen järki, jolla yritän ymmärtää ja selitellä eläinten tekemisiä ja järjenjuoksija, voi lopputulos olla yhtä kaukana oikeasta kuin kaikki muidenkin lajipohdiskelut. Sillä eihän meillä ole lainkaan varmaa tietoa tappaako eläin yhtä suruttomasti kuin ihminenkin? Vai onko eläinjärjellä eläinmaailmassa hengen riistoon joku muukin syy, jota ihminen vastaavasti ei järjellään voi käsittää?

Jokilaakson luonnonsuojelualue

Suomessa vuollejokisimpukka elää yleensä 30–50-vuotiaaksi. Se on hidaskasvuinen virtavesien suursimpukka, joka saavuttaa sukukypsyyden noin 4 vuoden ikäisenä. Lajin ikä on mahdollista määrittää laskemalla sen kuoressa olevia tummia vuosirenkaita. Vaikka se saavuttaa kunnioitettavan iän, jää se silti selvästi toisen virtavesissämme elävän lajin, jokihelmisimpukan eli raakun varjoon, joka voi elää reilusti yli 100-vuotiaaksi. Molemmat lajit ovat Suomessa lainsäädännöllä tiukasti suojeltuja.

Vuollejokisimpukka on EU:n luontodirektiivin IV(a) -liitteen laji. Tämä tarkoittaa, että sen lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on lailla kiellettyä. Tuusulanjoen varrella tehtävät kunnostukset, sillanrakennukset, ruoppaukset tai hulevesien johtamiset vaativat aina tarkat luontoselvitykset. Mikäli joenpohjaan kosketaan, simpukat on usein siirrettävä viranomaisluvalla turvaan ennen töiden aloittamista.

Laji viihtyy virtaavissa vesissä, joissa on virranhuuhtomaa hiekka-, sora- tai savipohjaa. Se tarvitsee lisääntyäkseen myös isäntäkaloja (kuten mutu tai piikkikalla), joiden kiduksissa simpukan toukat kehittyvät. Tuusulanjoen simpukkakantoja uhkaa myös veden laadun heikkeneminen. Kuten liiallinen ravinne- ja kiintoaineskuormitus pelloilta ja hulevesistä, jokiympäristön muuttaminen sekä tahallinen häiriö tai ilkivalta.

Vuollejokisimpukkaa elää Tuusulanjoessa juuri Jokilaakson luonnonsuojelualueen kohdalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Kyseinen suojelualue on perustettu vuonna 2021 ja sijaitsee Tuusulan Myllykylässä. Tämä alue ja siitä alavirtaan jatkuva joen osuus on nimenomaan Tuusulanjoen tärkeintä ja tiheintä kyseisen simpukan esiintymisaluetta.

Tuusulanjoen kartoituksissa ja kunnostuksen seurannoissa on havaittu, että joen elinvoimaisin simpukkakanta on keskittynyt juuri Myllykylän ja Katriinantien väliselle jokiosuudelle. Vaikka luonnonsuojelualueen kohdalla joen viereen kunnostusaikoina kaivettu allas on muuttunut enemmän kosteikoksi viitasammakoineen ja lintuineen, itse joen pääuomassa virtaus ja pohjan laatu tarjoavat vuollejokisimpukalle sopivia elinpaikkoja alavirtaan mentäessä. Koska kyseessä on suojeltu laji, alueella tai sen yläpuolella tehtävät maankäyttö- tai vesistöhankkeet vaativat aina tarkat selvitykset, jotta elinolosuhteet kyseisellä suojelualueen jokiosuudella eivät heikkene.

Tuusulanjoen varrella sijaitseva Jokilaakson luonnonsuojelualue ja sen ympäristö tarjoavat monipuolisen ja suojaisan elinympäristön paikalliselle luonnolle. Vaikka viitasammakko onkin levinneisyydeltään eteläpainotteinen, se vaatii tietynlaisia erityisolosuhteita menestyäkseen. Sammakoiden elämään ja biologiaan tällaisissa jokilaakso- ja kosteikkoympäristöissä liittyy useita mielenkiintoisia piirteitä. Viitasammakoiden kutu alkaa varhain keväällä, yleensä huhtikuun loppupuolella. Tuolloin koiraat kokoontuvat mataliin, reheväkasvuisiin lampiin ja vesikuoppiin. Niiden ääntely erottuu selvästi sen yleisemmästä sukulaisesta ruskosammakosta. Siinä missä ruskosammakko kurnuttaa, viitasammakon kutuääni muistuttaa hiljaista, veden alle puhallettua ilmakuplien pulputusta.  

​Yksi niiden erikoisimmista piirteistä on, että parhaaseen soidinmenojen aikaan koiraiden nahka muuttuu hetkellisesti huomiota herättävän vaalean- tai kirkkaansiniseksi. Tämä väri näkyy vain muutaman päivän. Laji suosii kosteita lehtoja, rantaniittyjä ja tulva-alueita. Jokilaakson kaltaiset alueet, joissa on avoimia vesialtaita, puroja, suojaisia lammikoita ja runsaasti rantakasvillisuutta, ovat niille otollisia. Talveksi sammakot hakeutuvat maaperän koloihin, kantojen alle tai vesistöjen pohjamutiin.

Koska viitasammakkokin on luokiteltu EU:n luontodirektiivin lajiksi, sen ja sen lisääntymis- sekä levähdyspaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on luonnonsuojelulain nojalla ankarasti kielletty. Tämä ohjaa vahvasti myös alueen maankäyttöä, vesienhoitoa ja suojelualueiden hoitotoimia, jotta herkkä sammakkokanta säilyy elinvoimaisena tulevaisuudessakin.

Jokilaakson ja sitä ympäröivän Tuusulanjokilaakson luonto on yllättävän monimuotoinen ja viitasammakon sekä vuollejokisimpukan lisäksi alueelta tai sen välittömästä lähiympäristöstä löytyy useita muitakin luonnonsuojelullisesti merkittäviä tai harvinaisia lajeja. Tuusulanjoen varren varttuneet sekametsät ja järeät kolopuut tarjoavat esimerkiksi liito-oraville sopivia kulkureittejä ja pesäpaikkoja. Liito-oravakin on suojeltu EU:n luontodirektiivin IV-liitteen laji.

Jokilaakson lampien ja suvantojen yllä leijailee runsaasti hyönteisiä, mikä tekee alueesta erinomaisen saalistusympäristön lepakoille. Vanhat puut ja rakenteet toimivat niille päiväpiiloina sekä lisääntymispaikkoina. Onpa alueen yli kulkevan sähkölinjan puupylvässä käsin tehtyjä, savisia lepakoiden pönttöjäkin. Tuusulanjoen varren suojaisilla lammilla ja rantaniityillä tavataan lisäksi vaativampaa kosteikkolinnustoa. Alueella saattaa kohdata esimerkiksi uomien varrella saalistavan harmaahaikaran, kevät- ja syysmuutolla pysähtyviä viskureita ja sirkkuja sekä yölaulajia, kuten luhtakerttusia tai satakieliä.

Jokilaakson maaperä on paikoitellen hyvin ravinteikasta savitasankoa ja lehtomaista maastoa. Uoman kosteissa varjopaikoissa ja lahopuilla esiintyy vaativia lehtosammallajeja sekä luonnontilaisille jokivarsille tyypillisiä vaateliaita kasveja. Vaikka itse joen ekologinen tila on haasteellinen, suojelualueen altaat sekä suojaisat suvannot toimivat tärkeinä lisääntymis- ja kasvuympäristöinä myös kaloille ja selkärangattomille vesieläimille. Suurin osa näistä harvinaisuuksista tukeutuu juuri siihen, että Jokilaakson suojelualue muodostaa yhtenäisen viher- ja sinikäytävän pitkin Tuusulanjokivartta, mahdollistaen lajien siirtymisen ja pesinnän rauhassa taajamarakentamisen keskellä.

Lääkkeitteni sivuvaikutuksia

Oikeastaan jo viime talvesta lähtien olen miettinyt kipua tai särkyä jaloissani sekä voimattomuuden tunnetta niissä. Kysellytkin sieltä täältä ja nyt viikonloppuna viimeksi Geminin tekoälyltä: "Voiko joku näistä lääkkeistä yli 10 vuoden käytön jälkeen aiheuttaa jalkasärkyä ja voimattomuutta jaloissa: Expros, Atorvastatin, Amlodipin, Valsartan, Indapamide, Somac, Bisoprolol, Clopidogrel, Primaspal, Revitelle, Panadol?"

Se vastasi näin: "Kyllä, jopa yli 10 vuoden säännöllisen ja hyvän käytön jälkeen osa näistä lääkkeistä voi aiheuttaa tai pahentaa jalkasärkyä ja jalkojen voimattomuutta. Kehon aineenvaihdunta, munuaisten toiminta ja elimistön nestetasapaino muuttuvat iän myötä, jolloin vuosikausia sopineet lääkkeet saattavat alkaa aiheuttaa uusia haittavaikutuksia tai niiden vaikutukset voivat kasvaa.

​Tässä ovat ilmoittamistasi lääkkeistä todennäköisimmät jalkaoireiden aiheuttajat:

​1. Ensimmäisenä tarkistettavat lääkkeet

​Atorvastatin (kolesterolilääke)

​Lihashaitat: Kolesterolilääkkeet (statiinit) ovat tunnetuin syy lihassärkyyn, lihasheikkouteen ja jalkojen voimattomuuteen. Statiinihaitta voi kehittyä vähitellen tai puhjeta vasta vuosien käytön jälkeen, jos esimerkiksi elimistön nestetasapaino, munuaistoiminta tai muu lääkitys muuttuu.

​Amlodipin (verenpainelääke)

​Turvotus ja raskauden tunne: Amlodipiini laajentaa verisuonia ja aiheuttaa erittäin tyypillisesti jalkaterien ja nilkkojen turvotusta. Pitkään jatkunut turvotus tekee jaloista raskaan tuntuiset, kipeät ja voimattomat.

​Bisoprolol (beetasalpaaja)

​Verenkierto ja väsymys: Beetasalpaajat voivat heikentää raajojen ääreisverenkiertoa (kylmät jalat) ja aiheuttaa yleistä lihasväsymystä sekä voimattomuutta rasituksessa.

​Indapamide, Valsartan ja Expros (verenpaine- ja eturauhaslääkkeet)

​Elektrolyyttihäiriöt ja lihaskrampit: Indapamidi (nesteenpoistolääke) voi pitkässä käytössä laskea elimistön kalium- tai magnesiumtasoja, mikä aiheuttaa lihaskramppeja, särkyä ja heikkoutta. Valsartaanin ja eturauhaslääkkeen (Expros/tamsulosiini) yhdistelmä voi myös laskea verenpainetta liikaa (erityisesti pystyyn noustessa), mikä tuntuu jalkojen vetämättömyytenä.

2. Muut mahdolliset tekijät lääkityksessä

​Somac (närästyslääke)

​Pitkäaikainen (vuosia jatkunut) protonipumpun salpaajien käyttö voi heikentää B12-vitamiinin ja magnesiumin imeytymistä. B12-vitamiinin puute voi aiheuttaa hermosto-oireita (kuten jalkojen pistelyä, puutumista ja voimattomuutta), ja magnesiumin puute lihaskramppeja sekä heikkoutta.

​Veren ohennus ja kipulääkkeet (Clopidogrel, Primaspan, Panadol, Revitelle)

​Eivät yleensä suoraan aiheuta jalkojen lihasheikkoutta tai särkyä.

​Mitä kannattaa tehdä seuraavaksi?

​Ota yhteys lääkäriin tai varaa aika verikokeisiin: Lääkärin on tärkeää tarkistaa tilanne ennen kuin lääkitykseen tehdään muutoksia. Kannattaa pyytää ainakin seuraavat perusverikokeet:

​S-Krea / Pt-GF (munuaisten toiminta)

​S-K ja S-Na (kalium ja natrium, nesteenpoistolääkkeen seuranta)

​S-CK (lihasentsyymi, jolla tarkistetaan statiinin mahdollisesti aiheuttama lihasärsytys)

​B12-vitamiini ja Magnesium (Somacin pitkäaikaiskäytön takia)

​Älä lopeta lääkkeitä omatoimisesti: Erityisesti verenpaine-, sydän- ja verenohennuslääkkeiden äkillinen lopettaminen voi olla vaarallista. Lääkäri voi tarvittaessa kokeilla esimerkiksi statiinin tai amlodipiinin annoksen pienentämistä tai vaihtamista toiseen valmisteeseen.

​Seuraa muita oireita: Esiintyykö jaloissa turvotusta, kylmyyttä, pystyyn noustessa huimausta tai pistelyä/puutumista? Näistä havainnoista on lääkärille suuri apu."

Seurakuntavaalit

Toisin kuin eduskunta- ja kuntavaaleissa, seurakuntavaaleissa kirjeäänestysmahdollisuutta ei ole lainkaan. Ei edes ulkomailla asuville tai oleskeleville suomalaisen seurakunnan jäsenille. Äänestää voi vain paikan päällä vaalipisteessä Suomessa tai hakemalla kotiäänestystä painavista syistä, kuten sairauden vuoksi.  Kirkolliskokous ja sen toimielimet ovat käsitelleet etä- ja verkkoäänestystä, mutta todenneet, ettei kirkko pysty takaamaan vaalisalaisuutta ja vaalien luotettavuutta riittävällä tavalla valvomattomissa olosuhteissa. Jotenkin outo selitys varsinkin kirjeäänestyksen osalta, sillä valtiollisissa ja kuntavaaleissa se on mahdollista. Kuinka kotimaani osaa säilyttää vaalisalaisuuden ja taata luotettavuuden kirjeissä, mutta kirkko ei?

Itsekin olen ollut tarjolla päättäjäksi seurakuntani asioista, mutta seurakuntalaiset eivät nähneet taitojani riittäviksi kirkkoneuvostoon eikä -valtuustoon. Sen sijaan kannatus ylsi Palokan piirijohtokunnan puheenjohtajaksi. Piiripappi valmisteli kokouksiin hovinsa kanssa asiat päätösesityksineen, enkä muista ainuttakaan edes eriävää mielipidettä saati ehdotusta. Ehkä se olikin elämäni tyhjänpäiväisin luottamustehtävä, vaikka sinällään olin ainakin hieman kiinnostunut kirkon menosta ja tuloista.

Juuri nyt on kuitenkin alkamassa Suomessa seurakuntavaalit, joita jollakin tasolla seuraan 9000 kilometrin päässä Thaimaan suurimman järven tuntumassa. Aikanaan vaalitulos tuottaa minulle jonkun puolesta aitoa iloa ja jonkun toisen vuoksi pikkusieluista vahingoniloa. Sillä vallan käyttäjiksi on pyrkimässä moni, joista voin sanoa, ettei heitä voisi juuri vähempää kiinnostaa hengelliset asiat. Joiden oletan ja käsitän olevan yksi luterilaisenkin kirkon tärkeimmistä sekä keskeisimmistä tehtävistä.

Mutta on minullakin Tuusulan seurakunnassa luottohenkilö, jonka kautta hoidan tai yritän ainakin vaikuttaa itselleni tärkeissä asioissa. Kuten, että voinko mennä vanhempieni ja siskoni haudoille silloin vielä elossa olleen osaomistuskoira Niilon kanssa. Tosin vaikka Paijalan hautausmaan rautaportin vieressä oli koirien kulkukielto, seurakunnan asetuksia uhmaten olin hautakiven vieressä monet kerrat kertomassa Niilolle sukulaisistani ja perheemme muista koirista; Jereistä, Monista, Roopesta, Bibasta jne. Taisinpa puhua kissoistammekin Mirreineen, Tepsuineen, Sisseineen ja Sanchoineen. Viime talvena Niilo kuitenkin matkasi uskossani olevaan koirien taivaaseen. Tuhkat on sen parhaan koirakaverin Rudolfin vieressä kovin rakkaalla ja merkityksellisellä Jokilaakson Rabbit Isandin muistelusaarella. Joka tapauksessa nyt on Paijalan veräjän kulmalta koirakielto kadonnut ja se on luottohenkilöni ansiota tai sitten ei.

Luulen, että monia kiinnostaa päästä päättämään kirkon asioista, mutta heitä ajaa ensisijaisesti siihen suuntaan vain maallinen valta. Sekä oman erinomaisuuden esille tuominen ja pitäminen. Vaikka kuinka pengoin harmaiden ja mahdollisesti muunkin väristen aivosolujeni osastoa, ei mieleen noussut yksikään luottamushenkilöiden korjaama tai edes esille nostama epäkohta. Sen lisäksi, että nyt saa koirakin mennä haudallemme rakkaita ihmisiään muistelemaan ja ikävöimään.

Kun usein istun aamuisin Munallisten Marttakerhon ja Allasparlamentin istunnoissa sekä vastaavissa, ei palaa mieleen yksikään kerta, jossa olisi kertaakaan edes ruodittu kirkon luottamushenkilöiden tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Vaikka samat henkilöt saavat välillä kunnon kyytiä kunnallisten tai valtiollisten tehtävien hoidosta. Mutta eivät ehdokkaatkaan kyllä puhu ennen vaaleja eikä jälkeenkään epäkohdista tai kohdallaan olevista kotiseurakuntani asioista. Yhtä vähäistä on kirkon luottamushenkilöiden muille jakama tieto tehtävien hoidosta. Ehkä se on pelkoa siitä, että naapuri tai muut lätkäisevät otsaan uskovaisen tarran tai hengellisen leiman.

Miehen häpeä

Makwan Amirkhanin ja Mira Luodin oikeudenkäynti on nostanut esiin myös vaatimuksen, että häpeän on vaihdettava puolta. Ehkä näin onkin, vaikken ymmärräkään mitä hävettävää asianomaisella on, jos mies pakottaa hänet alleen havu­majassa masturboiden sekä polttaa myöhemmin vaatteitaan. Mutta myös miehellä voi olla hävettävää, sillä jo sodat käynyt isäni opetti minulle lapsena, että mies ei itke. Näin sanoi minulle aikuisena myös rakastamani nainen. Mutta kyllä mies itkee. Vaikkakin monesti hiljaa itsekseen tai sisäänpäin. Luulen sen olevan yleistäkin. Häpeä syntyy usein juuri siitä, että tunteen näyttämisestä saa vastaukseksi väheksynnän. Ja jos väheksyjä on rakastettu ihminen, sana sattuu enemmän kuin, että se tulisi joltakulta ulkopuoliselta, koska hänen hyväksyntänsä merkitsee paljon. Näin on myös, kun nainen kertoo teeskennelleensä koko parisuhteen ajan orgasmin tai ulkopuolisista miehistä. Tai mies ei voi tulla isäksi tai puoliso lopettaa jokaiseen päivään kuuluneet kaksi sanaa "rakastan sinua".

Häpeän itseäni Jokilaakson luonnon keskellä

Lause "mies ei itke" on kaksinkertaisesti raskas. Se kertoo, että tunne on väärä, ja että sen kokija on epäonnistunut miehenä. Häpeä on tunteena erilainen kuin syyllisyys. Syyllisyys sanoo "tein jotain väärin" ja häpeä sanoo "minussa on jotain vialla". Siksi se saa helposti vetäytymään ja vaikenemaan. Ja seuraavalla kerralla itkun tukahduttaa jo itse, ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Tutkimusten mukaan tunteiden tukahduttaminen ei kuitenkaan poista niitä, vaan kuormittaa. Itkeminen on ihmiselle luonnollinen tapa purkaa stressiä ja surua, eikä se ole sukupuolesta kiinni. Välillä sanomatta jätettykään ei tule pahasta tahdosta, vaan se voi olla opittu malli omasta kasvuympäristöstä tai oma epämukavuus toisen hädän äärellä. Siitä pitäisi voida silti puhua. Pitäisi voida kertoa rauhallisessa hetkessä, miltä tuntui ja mitä toivoisi, sillä joskus ihminen ei tiedä, että sanomatonkin sana voi sattua. Toisaalta väärin ymmärtämisen tai ymmärtämättömyyden pelko on tehokas miehen suun sulkija.

Erityisesti naisten, mutta myös miesten tekemästä henkisestä väkivallasta vaietaan julkisuudessa useista yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja ilmiön luonteeseen liittyvistä syistä. Vaikka henkinen väkivalta voi olla uhrille yhtä tuhoisaa kuin fyysinenkin, sen käsittely julkisessa keskustelussa kohtaa useita esteitä. Fyysisestä väkivallasta jää näkyviä jälkiä, lääkärinlausuntoja ja selkeitä rikosilmoituksia. Henkinen väkivalta – kuten mitätöinti, kontrollointi, eristäminen, syyllistäminen ja emotionaalinen manipulointi – tapahtuu suljettujen ovien takana ilman ulkoisia merkkejä. Vaikka henkinen väkivalta on tunnistettu osaksi lähisuhdeväkivaltaa, sitä on juridisesti huomattavasti vaikeampi todentaa ja tuomita kuin fyysistä tekoa. Koska tilastot ja uutisointi rakentuvat usein rikosilmoitusten ja tuomioiden varaan, ilmiö jää piiloon.

​Perinteisessä uhri-hyökkääjä-asetelmassa julkinen keskustelu perustuu selkeisiin ja yksinkertaistettuihin malleihin, joissa mies nähdään fyysisenä hyökkääjänä ja nainen uhrina. Naisen tekemä henkinen väkivalta rikkoo mielikuvaa naisesta ensisijaisesti hoivaavana ja suojelevana osapuolena. Sen kohteeksi joutuneet miehet kokevat usein häpeää ja leimautumisen pelkoa. Kynnystä hakea apua tai puhua avoimesti nostaa myös pelko siitä, ettei tule otetuksi vakavasti tai että kokemus kyseenalaistaa oman miehisyyden. Henkinen väkivalta saattaa myös ilmetä sosiaalisena eristämisenä, jatkuvana arvosteluna, kumppanin itsetunnon murentamisena tai lapsilla ja suhteilla kiristämisenä. Se rakentuu pikkuhiljaa pitkän ajan kuluessa, jolloin myös uhri itse saattaa alkaa epäillä itseään tai omaa havaintokykyään eikä tunnista tilannetta väkivallaksi.

​Sanallista lannistamista tai mykkäkoulua pidetään julkisessa puheessa usein vain "huonona suhteena", "nalkutuksena" tai "yhteensopimattomuutena", eikä sitä mielletä väkivallan muodoksi. Vaikka vaikutukset terveyteen ja toimintakykyyn olisivat vakavia. Media painottaa usein dramaattisia, nopeasti avautuvia tapahtumia ja fyysisiä välienselvittelyjä. Pitkäkestoinen, rakenteellinen ja psyykkinen murentaminen ei sovi helposti uutisformaattiin eikä synnytä samanlaista välitöntä otsikkoreaktiota. Tässä blogissa olen pyrkinyt tuomaan etupäässä naisten tekemää henkistä väkivaltaa esille. Mutta syvälle juurtuneet käsitykset ja ilmiön vaikea todettavuus sekä trendikkyyden puute, pitävät teeman edelleen pitkälti julkisuuden katvealueella.

PeeCeeX kävi skootterilääkärissä

Geminin tekoäly on loistava apuri, sillä kysyin siltä: "Kun Honda PCX skootterin ohjaustangossa on sentti tai kaksi väljää liikuteltaessa ylös ja alas, niin onko jokin löysällä tai joku osa kulunut?" Vain viisi sekuntia tai vähemmän, niin se vastasi: "Jos Honda PCX -skootterin ohjaustangossa on selkeää pystysuuntaista väljyyttä (sentti tai kaksi liikuteltaessa ylös ja alas), kyseessä on joko löystynyt kiinnitys, kulunut kumi-vaimennus tai emäputken laakerointiongelma. Seuraavassa on yleisimmät syyt tälle väljyydelle tärkeys- ja tarkistusjärjestyksessä:

1. Tärinänvaimennuskumit (Rubber Mounts / Silent blocks) – Yleisin syy pienelle joustolle. Honda PCX:n ohjaustangon kiinnitysraiserit on monissa vuosimalleissa eristetty tärinän vähentämiseksi kumipuslilla (silent blocks). Mitä tapahtuu: Ajan ja auringonvalon / kuumuuden vaikutuksesta nämä vaimennuskumit voivat haperotua, murtua tai löystyä. Oire: Ohjaustanko joustaa hieman ylös/alas tai eteen/taakse, mutta itse keula ja emäputki ovat jämäkät. Hienoinen muutaman millin joustavuus voi olla normaalia joissakin uudemmissa malleissa tärinänvaimennuksen vuoksi, mutta 1–2 sentin väljyys on ehdottomasti liikaa ja viittaa kuluneisiin tai rikkoutuneisiin kumipusliin.

​2. Ohjaustangon raisereiden tai kiinnityspulttien löystyminen. Ohjaustanko on kiinnitetty "raisereilla" (kiinnityspalalla) emäputken kolmiopalaan (triple tree). Mitä tapahtuu: Raiserin alusmutterit tai itse tankoa pitelevät kuusiokolopultit ovat saattaneet löystyä tärinästä. Tarkistus: Tankokiinnityksen suojamuovien/korkkien alla on pultit. Jos nämä pultit tai kolmiopalan alla oleva kiinnitysmutteri on auki, tanko pääsee liikkumaan klapisten.

​3. Emäputken laakeri (Ohjauslaakeri / Steering Head Bearing). Jos koko ohjausakseli liikkuu pystysuunnassa suhteessa rungosta läpi menevään emäputkeen: Ohjauslaakerin säätömutteri on löystynyt, tai laakerin kuulakuppi/laakerit ovat kuluneet ja väsyneet. Oire: Väljyyttä tuntuu pystysuunnassa, ja usein myös jarrua painettaessa tai kuoppaan ajettaessa keula saattaa "paukahtaa" tai klapista.

​4. Rungon ja emäputken liitoksen löystyminen / muovien kiinnitys. Joskus "1–2 senttiä" tuntuu suurelta väljyydeltä siksi, että koko ohjaustangon ympärillä oleva muovikate tai mittariston teline liikkuu tangon mukana. Jos tankoa pitelevät metallirakenteet ovat irti rungosta, liike voi tuntua huomattavan suurelta. Miten toimia / Miten tarkistaa Paikallista liike: Pidä toisella kädellä kiinni emäputken kolmiopalasta (tai keulaputkesta) ja nosta/paina ohjaustankoa toisella kädellä. Jos liike tapahtuu itse tangon ja kiinnityspalan välissä, vika on tangon pulteissa tai vaimennuskumeissa. Jos koko keula/akseli nousee ja laskee emäputkessa, vika on ohjauslaakerissa tai emäputken mutterissa.

​Kiristys ja huolto: Raisereiden pultit: Tarkista tangon keskellä olevien kuusiokolopulttien ja alapuolen mutterien kireys. Vaimennuskumit: Jos kumipuslat ovat rikkoutuneet tai muuttuneet "pullaksi", ne tulee vaihtaa uusiin OEM-kumeihin. Turvallisuus: Ohjaustangossa ei tule olla senttiluokan pystysuuntaista tyhjää liikettä. Väljyyden korjaaminen on turvallisuuden kannalta tärkeää, sillä löysä ohjaustanko voi heikentää skootterin hallittavuutta kaarteissa ja jarrutuksissa."

Sitten vein PeeCeeXäni Hondan merkkihuoltoon, josta sen ostinkin uutena 4 vuotta ja 16 000 kilometriä aiemmin. Olivat​ tärinänvaimennuskumit (Rubber Mounts / Silent blocks) tulleet tiensä päähän, joka on keinoälyn diagnoosinkin mukaan yleisin syy pienelle joustolle. Korjaus maksoi töineen ja osineen 140 bahtia eli tämän päivän kurssilla noin 3,70 euroa. Halpaa lystiä sanoisin. Ei mennyt kuitenkaan takuuseen, vaikka se joiltakin osin on 5 vuotta 😂.

Maassa maan tavalla ei ole aina helppo rasti

Sanon ensimmäisenä, että raiskaus tai väkisinmakaaminen tai edes yritys ei ole maailmassani koskaan hyväksyttyä, vaan rangaistava teko. Asianajaja Minna Pilviön mukaan seksuaalirikoksissa on aina kyse väkivallasta ja vallankäytöstä, eikä uhrin ulkonäöllä tai haluttavuudella ole osuutta asiaan. Pilviö lisää asianomistajan ulkonäön arvostelemisen olevan täysin asiatonta. Monissa psykologisissa ja sosiologisissa teorioissa raiskauksia ei myöskään niinkään nähdä pelkkänä seksuaalisena haluna, vaan ennen kaikkea vallankäytön, alistamisen ja väkivallan muotona. Tekijä saattaa pyrkiä osoittamaan valtaa, hallintaa tai pyrkiä satuttamaan toista ihmistä seksuaalisen väkivallan keinoin. Minä taas puolestani väitän, että se sanottu väärin tai on vain osatotuus.

Esimerkiksi Helsingin poliisin tietojen mukaan ulkomaalaisten osuus raiskausten epäillyistä on noin 40 prosenttia. Koko maan tasolla ulkomaalaistaustaisten osuus raiskausrikoksissa on liikkunut noin 25–34 prosentin välillä riippuen tarkasteluvuodesta ja siitä, tarkastellaanko pelkästään uuden seksuaalirikoslain mukaisia tapauksia vai vanhemman lain alaisia tekoja. Minua kiinnostaisi tietää moniko heistä on aviossa, vakavasti otettavassa parisuhteessa tai isä.

Helsingin yliopiston katsausten ja Tilastokeskuksen tilastojen mukaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta ja Länsi-Aasiasta lähtöisin olevat nuoret miehet ovat tilastoissa yliedustettuina suhteessa muuhun väestöön. Ajattelen, että heillä hyrrää samat hormonit kuin muillakin miehillä, mutta he suhtautuvat siihen eri tavalla kuin kantasuomalaiset. Se on ollut heidän synnynmaansa tapa vuosisatoja, eikä se muutu noin vaan sillä, että muuttaa Suomeen.

Kun esimerkiksi Thaimaan Pattayan turistiosissa liikkuu, huomaa suht selvästi naisten pukeutumisesta, meikkauksesta ja muusta seksikkäästä olemuksesta kaipaako hän farangimiestä tunniksi, yöksi vai peräti avioliittoon. Kun sitten kohtaa siellä tai koto-Suomessa samalla lailla pukeutuvan ja käyttäytyvän "länsinaisen", onkin lupa vain katsoa, sillä hän sanoo olemuksensa olevan  seksikäs vain itseään varten. Selitäpä tämä sitten tyhjentävästi sellaisesta maasta tulleelle nuorelle miehelle, jossa naiset saattavat olla pukeutuneita tummiin varpaista lähtien aina huntuihin saakka.

Tulkoon sekin selväksi, että vaatettakoon kukin puolestani itsensä miten lystää, mutta sillä on eri seuraukset eri kulttuureissa. Kun muualta tullut ja minä näemme seksikkään naisen, yhteistä meille on sen sijaan, että se kiihottaa meitä molempia. Tästä saa maistiaisia Thaimaassakin, jos varsinkin julkisella paikalla taputtaa perhetytöltä näyttävää thainaista takapuolesta. Siitä ei selviä kuin paikallisten antamalla selkäsaunalla, rahalla, vankilalla tai peräti maahantulokiellolla.

Päiväkirjoja vuosikymmenestä toiseen

Työpäiväkirjoineen ja päiväkirjanomaisine blogeineen olen kirjoittanut päivittäin puolet elämästäni. Kun olen nyt elänyt elämäni ensimmäisen vuosisadan viimeistä kvartaalia toista vuotta, on kirjoituksia melkoisesti. Ehkä pidänkin päiväkirjojen sanojen määrässä valtakunnan tai peräti koko maailman piikkipaikkaa. Joskus hieman harmittelen sitä, että kaikki Tuusulan kouluissa täytetyt ainekirjoitusvihkot ovat kadonneet ja niin lienee käynyt myös Katulähetyksen ja Sininauhan sähköisille työpäiväkirjoillekin. Niitä tuskin kukaan koskaan kaipaa, ellei areenoille tupsahda joskus joku, jolle mainitut paikat ovat muutakin ja laillani enemmän kuin työpaikka. Sama kohtalo voi olla myös Elämän tähden blogien kanssa. Sitä en tiedä kauanko ne säilyvät pilvipalveluissa varmuuskopioina.

Johonkin väliin mahtui kolumnejakin ainakin Uusi toivo -lehteen sekä paikallislehti Keski-Uusimaahan. Yhdessä vaiheessa harrastin yleisönosastojen ja kaiken maailman lukijan ääni kirjoituksiakin. Mutta ajan kanssa alkoi tympiä vai tympimään, kun aina piilossa oli minulle näkymätön, valtaa käyttävä lehden ammattilainen, joka lyhenteli kirjoituksiani ennen julkaisua tai jopa muutti niitä. Siitä en pitänyt, vaan halusin sanoa kaiken siten kuin se korvieni välissä oli ja lähti mielestäni tärkeänä maailmalle.

Kun aloittelin tai aloittelimme Päiviksen kanssa yhteiselle alustalle blogejamme, oli lukijoita vain muutama. Nyt määrä on moninkertainen, kuten kaaviosta voi todeta. Lukijoiden kannalta on menetys, sillä laittaessamme parisuhteessa selät vastakkain jatkaen kumpikin suuntaansa, päättyi myös yhteisen elämän jakaminen keskenämme ja muille. Menetys se on siksikin, että Päivis on minua taitavampi sanan säilän käyttäjä. Erityisesti se näkyi silloin, kun hän pisti ammattiosaamisensa sivuraiteelle ja kirjoitti tunne edellä. Näistä merkityksellisintä paikkaa minulle pitää hänen kokemuksensa, kun sain sydäninfarktin. Jossain sekin tunnekirjoitus on tallessa, mutten löytänyt nyt, joten en voi linkittää sitä tähän.

Kukaan ei ole enää 15 vuoteen muokannut eikä lyhennellyt kirjoituksiani. Tosin sitä teki alkuaikona pyynnöstäni Päivis, sillä joskus oli käsittelyssä minulle liian vaikea aihe, jota en osannut pukea ilman apua mieleiseen muotoon. Vähän samantapainen rooli oli myöhemmin Tiinalla, joka toimi "kielenkorjaajana", kun kirjoitin vuoden jokaisena päivänä kirjaa, joka yhä odottaa julkaisua paperisena. Ehkä senkin aika tulee yhdessä tai erikseen painamista odottavan kuvallisen joulutarinani ja joulukalenterin kanssa.

Vaikka elämänpuuhuni tulee joka vuosi rengas lisää, on minut joskus edellä sekä välillä perässä ajan sykkeessä eletyn hetken lisäksi pitänyt se, että edelleen koen matkallani olevan enemmän ideoita ja visioita kuin kykyä toteuttaa niitä. Ehkä niin on hyväkin, sillä joukossa on paljon sitä mikä on tarkoitettukin vain unelmaksi. Ja jotka toteutuessaan veisivät allikkoon, vaikken olisi edes ojassa. Välillä ajattelen sitäkin, että vaikka blogien lukijamäärä on kasvanut vuosi vuodelta, saan palautetta vuosi vuodelta vähemmän. Että olenko tipahtanut kärryiltä ja telonut henkisesti pääni niin pahasti tai kuluttanut sen pääoman,  etten ymmärrä lopettaa kirjoittamista.

Hormonit ne hyrräävät hiirilläkin

Mira Luodin ja Makwan Amirkhanin oikeudenkäynti alkoi poikkeuksellisissa olosuhteissa, sillä lähes säännönmukaisesti seksuaalirikosoikeudenkäynnit käydään suljetuin ovin. Tällä kertaa istunto käytiin yleisön läsnäollessa, sillä julkisuus oli sekä Amirkhanin että Luodin toive tai ainakin hyväksymä. Aivan blogini aluksi sanon, etten ota mitään kantaa syyllisyyteen, etten ole itsekin tuomittavien penkillä. Vaan kirjoitan mihin tuomarinvalan tehneenä olisin itse ehkä enemmän kiinnittänyt huomiota.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan syytteessä käsiteltävän, väitetyn teon kerrotaan tapahtuneen noin 10 vuotta aiemmin elokuussa 2016. Tapauksen tultua julki kaksi muuta naista teki Makwan Amirkhanista erilliset, samantapaiset tutkintapyynnöt vuosien takaisista tapahtumista. Näiden naisten osalta mediassa uutisoitiin täsmällisemmin, että he tekivät ns. rikosilmoitukset elokuussa 2025. Luodin oman prosessin osalta uutisointi on keskittynyt siihen, että esitutkinta käynnistyi loppukesällä/syksyllä 2025 ja johti syytteen nostamiseen ja syytteen käsittelyyn käräjäoikeudessa.

Ajattelenkin kaikkien kolmen tapausten johdosta, ettei savua ilman tulta. Toisaalta ihmettelen, että miksi asia on oikeudessa vasta 10 vuotta tapahtuneen jälkeen. Kun kyse ei ole raiskauksesta eikä edes naimisesta, mietin sitäkin mikä oli Mira Luodin ennen tapahtunutta leikkimielisesti kuvausryhmälle heittämän herjan tarkoitus: "Pitäisikö nälkään antaa sleissi sisäreittä?" 

Ehkä eniten hämmennyin puolustusasianajajan sanomasta "kymmenen vuotta Makwania vanhempi nainen ei ollut syytetyn mielestä seksuaalisti kiihottava" noussutta kohua. Ihmettelen sitä eniten tasa-arvon kulta-aikana siksi, että nousisiko sama poru ministereitä myöten, jos nainen sanoisi saman kymmenen vuotta vanhemmasta miehestä? Sofi Oksanenkin laittoi lusikkansa soppaan: "Olisi virkistävää, jos vaihteeksi ei kyseltäisi, miksi nainen ei tehnyt sitä tai tätä, eikä pohdiskeltaisi, miksi naisella oli päällä sitä tai tätä. Mitä jos vaihteeksi kyseltäisiin sitä, miksi syytetty halusi masturboida tosi-tv -ohjelman kuvauksissa haluttoman naisen edessä, kirjailija ehdottaa."

Vaikken kiihottavuudesta juurikaan mitään ymmärrä, niin sen verran olen elämäni aikana Pattayankin Walking Streetillä ja Soi-kaduilla kävellyt, että tiedän miltä kiihottavaa näyttelevä nainen, mies tai ladyboy näyttää. Jotain samaa, mutta ehkä enemmän aitoa sai kokea mieskin, joka kirjoitti sosiaalisessa mediassa näin: "Vuosia sitten olin pyöräilemässä Helsingin keskustassa. Minulla oli jalassani tiukat pyöräilyhousut, joissa etumus erottui hyvin selvästi. Oli kuuma kesäpäivä, ja päätin taluttaa pyörääni Esplanadinpuiston halki ja levähtää hetken. Odottaessani liikennevaloissa vihreän syttymistä huomioni kiinnittyi suojatien toisella puolella seisovaan naiseen. Hän tuijotti etumustani tavalla, jonka koin himokkaaksi. Olin kiusaantunut ja hämmentynyt. Tuntui epämukavalta olla sellaisen katseen kohteena. Kun ohitimme toisemme, hänen katseensa pysyi edelleen etumuksessani. Kerroin kotona vaimolleni tästä hyvin epämiellyttävästä kokemuksesta. Hän sanoi minulle, että tervetuloa naisten maailmaan.”

Äänetön opas ja apulaiseni

Jonkun kerran olen kirjoittanut tietokoneistani, joiden käytön aloitin kotonani pöytäkoneella. Ikuisuuteni ajaksi on mieleen jäänyt poikani kirjoittama ensimmäinen lause tai oikeastaan kokonainen virke: "Marko on tavallinen poika." Muistolla on surullinen kehys, sillä hänellä ei ole ollut vuosiin minulle saakka kulkenutta tarvetta pitää yhteyttä. Samalla ovat hiipuneet välit myös lapsenlapseeni. Kun koko hänen perheensä on minulle kovin rakas, on kipeää hyväksyä "Jorma on työnsä tehnyt, Jorma saa olla rauhassa tai mennä".

Pöytätietokone vaihtui ensin kannettavaan, sitten tablettiin ja Nokian Cummunicatorin myötä taskussa tai olkalaukussa kulkevaan mobiililaitteeseen. On menny kauan, kun olen edes avannut isomman tietokoneen. Jäin oikeastaan laakista nettikoukkuun, sillä käsitin heti, että kyseinen kehitys on tullut jäädäkseen. Siinä halusin pysyä mukana. Yksi tärkeä syy on, että olen aina pitänyt kirjoittamisesta koulujen ainekirjoituksista lähtien. Harmillista, että yksikään aine ei ole tallessa.

Toiseen koukkuun tartuin ensin teettämällä keinoälyllä kuvia ja sitten muokkauttamalla myös itse ottamiani. Kuvan Blue-eyes-kissalla oli esimerkiksi alareunassa peukaloni toisen jalan päällä, jonka pyysin Geminiä poistamaan. Myös hyötykäyttö ja meille väkisin syötetty sähköinen posti tulevat, haluaa tai ei. Sen huomasin eilen, kun sähköiseen postilaatikkooni kilahti viesti Digi- ja väestötietovirastolta, että liite hakemaani naimalupaan tulee Soiniityntien postilaatikkoon vain siinä tapauksessa, että mikään sähköinen postinkuljetusjärjestelmä ei ole käytössä. Minullahan niitä on useita, aina suomi.fi:stä lähtien.

Keinoäly on huvittelun lisäksi oiva apuri, jonka huomasin erityisesti viime viikolla, kun en enää voinutkaan siirtää blogeissani olevia kuvia Facebookin etusivulle. Vaan ne jäivät jonnekin bittiavaruuteen. Niinpä kerroin murheeni Geminille, joka vastasi oitis mistä se johtuu. Sen jälkeen se opasti kädestä pitäen kuinka korjaan sivujeni html-kielistä ohjelmointia toimivaksi. Niin paljon pelotti kyseiseen kieleen sekaantuminen, että piti nukkua asian kanssa ensin yön yli.

Tästä pääsenkin vaivattomasti kotikuntanikin parjaamiin datakeskuksiin eli konesaleihin, jotka ovat nykyaikaisen yhteiskunnan "näkymättömiä moottoreita". Ne ovat välttämättömiä, koska lähes jokainen digitaalinen toiminto – viestinnästä maksamiseen ja tekoälyyn – vaatii fyysisen paikallisen tai pilvessä sijaitsevan palvelimen laskentatehoa ja tallennustilaa.

​Pankkikortin lukeminen kaupassa, MobilePay-siirrot ja verkkopankkiin kirjautuminen tapahtuvat reaaliaikaisesti datakeskuksissa sijaitsevilla palvelimilla. Terveys- ja viranomaispalvelut, kuten sähköiset reseptit, Kanta-palvelut, hätäkeskusjärjestelmät ja viranomaisten viestintäverkostot tukeutuvat korkean turvatason konesaleihin. Älykkäät sähköverkot, liikennevalojen ohjaus, julkisen liikenteen aikataulut ja reittiopppaat tarvitsevat jatkuvaa datankäsittelyä toimiakseen.

​Myös jokainen WhatsApp-viesti, sähköposti, videopuhelu ja sosiaalisen median päivitys kulkee datakeskuksen kautta. Etätyö ja opiskelu ovat täysin riippuvaisia pilvipalveluista, sillä Microsoft Teams, Google Workspace, Zoom, OneDrive ja vastaavat tiedostot eivät sijaitse omalla tietokoneella, vaan konesaleissa. Netflixin, Spotifyn tai Yle Areenan videoiden ja musiikin suoratoisto vaatii massiivista tiedonsiirto- ja tallennuskapasiteettia, joka on hajautettu eri puolille maailmaa sijaitseviin keskuksiin. Verkkopelit ja pilvipelaaminen tukeutuvat matalan viiveen datakeskusalustoihin.

​ChatGPT:n, kielimallien ja kuvageneraattorien kaltaiset tekoälyt vaativat moninkertaisesti enemmän laskentatehoa ja energiaa kuin perinteiset hakukoneet. Tämä kehitys on tehnyt datakeskuksista entistäkin kriittisempiä. Älykellot, reitittimet, tehtaiden robotit ja älykotilaitteet keräävät jatkuvasti dataa, joka käsitellään konesaleissa. Data toimii digitaalisen yhteiskunnan sähköverkkona tai vesijohtona. Sen olemassaoloa rakennuksia lukuunottatta ei arjessa huomaa, mutta jos konesalit pysähtyisivät, suurin osa yhteiskunnan toiminnoista lakkaisi toimimasta välittömästi. Joten käsi sydämelle. Kuka ei kuorisi kermaa päältä haluamalla palvelut, muttei datakeskuksia?

Ritsa thaimaalaisessa karjankasvatuksessa ja maaseudulla

Thaimaassa ja monilla muilla Kaakkois-Aasian maaseutualueilla ritsa (nang sataw tai paikallisittain hna mai / nang kadi -tyyppiset ratkaisut) on todellakin ollut – ja on edelleen – käytännöllinen työkalu paimentamiseen ja maataloustöihin. Vaikka ajatus ritsasta kuulostaa helposti rajulta, karjankasvatuksessa sen käyttö perustuu ennen kaikkea ääniefekteihin ja ohjaamiseen, ei niinkään vahingoittamiseen. Paimenet ampuvat tyypillisesti pieniä savipalloja, kiviä tai vaikka kovia siemeniä usein vesipuhveleiden tai lehmien lähelle maahan tai eläimen viereen pientareelle. Terävä napsahdus toimii tehokkaana äänimerkkinä.

Karja saattaa laiduntaa laajalla alueella tai kulkea pelloilla, joissa maasto on pusikkoista tai mutaista. Ritsan avulla paimen voi pysytellä kuivemmalla maalla tai kauempana ja silti ohjata lauman takaisin oikealle polulle tai pois viljelmiltä ilman, että hänen tarvitsee kahlata perässä. Sitä käytetään myös pitämään eläimet loitolla vaarallisista paikoista, ojista tai naapurin sadoista. Toisin kuin teräskuula tai terävä kivi, savipallo ei vahingoita eläintä vakavasti, mutta tekee selväksi varoituksen. Joillakin alueilla savipalloihin on saatettu jopa puristaa sisään pieniä ääniä tai suolaa. Tai ne on tehty tietyn kokoisiksi, jotta ne pitävät ääntä ilmassa lentäessään – pelkkä vihellys riittää säikäyttämään eläimen haluttuun suuntaan.

​Karjan ohjaamisen lisäksi ritsa on Thaimaan maaseudulla perinteisesti kuulunut monen maanviljelijän ja paimenen perustyökalupakkiin. Riisipelloilla ja hedelmätarhoilla ritsalla pidetään loitolla nälkäiset linnut ja makakit ennen sadonkorjuuta. Aiemmin sitä on käytetty myös iltaruoan hankkimiseen metsästämällä pieniä lintuja tai metsäkaulushaikaroita.

Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut tullin kanssa nipotusta, mutta nyt tuli ritsan vuoksi sekin koettua. Minulla oli nimittäin minimatkalaukussa 84-vuotiaan thaimaalaisen puusepän oksanhaaroista vuolemat ritsat tuliaisina itselleni Merikonttikotimme seinälle. Mutta kun tullinainen sai päähänsä, että kepit ovat aseita, ei auttanut vaikka kuinka nätisti lähes polvillaan pyysin ja heitin ehkä auton sisärenkaasta leikatut kumiosatkin roskikseen. Vaan sinne jäivät tullin silppuriin vanhan miehen oksakepit.

Tatan ja vähän minunkin Thaikotini yhden oven karmit olivat termiitit syöneet osin suihinsa ja siksi ei oveakaan ollut. Kun hankimme huoneeseen parisängyn päälle verkon, tuli tarve asentaa ovikin paikoilleen, jos vaikka joku tulisi yökylään. Nyt on tehty välikattokin ja laitettu seinälle ilmastointilaite, joten hyttyshäkki sai lähteä minne lie tytär vienyt.

Oven asennusta varten palkkasimme mainitun 84-vuotiaan kirvesmiehen, joka teki verkkaisesti loistavaa työtä. Puhdetöinään hän askarteli ritsoja, jotka siis ovat täälläpäin ainakin karjapaimenten apuväline. Vaikka en itse mitään paimenna, kauppasi hän ritsat minullekin muutamalla kymmenbahtisella, jotka ostin lähinnä kohteliaisuussyistä.

Kun tulee jo useammassakin blogissa mainituille kanoillekin annettua heikkoina hetkinä kulkijakoirien ja kissojen lahjontapussista kuivamuroja silloin tällöin, on niistä tullut entistä kesympiä kerjäläisiä. Ne eivät toilettia käytä, vaan prujauttavat jätöksensä, kun ovat tullakseen. Siivoamisesta Morakot sai kerran tarpeekseen kysyen missä ritsa on? Pengoin sen matkarepustani hänelle. Pyrstösulat vain pöllähtävät kotkotusten kera, kun Tata antoi kanoille kyytiä käymälätilojen etsimeen muualta kuin pihalaataltamme. Ritsan vaihdoin myöhemmin lasten vesipyssyyn.

Nyt tapasin saman miehen skootterineen vuotta vanhempana kauppaamassa tekemiään ritsoja. Ja ostin rajalla minulta nyysityn "ampuma-aseen" tilalle uuden Suomeen vietäväksi. Sen laitan seuraavalla Morakotin Jokilaakson matkalla hänen ruumamatkalaukkuunsa ja katson yltääkö thaitullinaisen tai jonkun muun pikkusieluisuus farangin körmyyttämisineen sinne saakka.

Sydäninfarktini täyttää tänään 20 vuotta

Tietoisesti en ole ollut lähempänä kuolemaa kuin päivälleen 20 vuotta sitten saadessani Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Viikatemiehen väistöpäivän muistelupäivänä tänään voin tehdä taas uusia päätöksiä terveellisemmistä elämäntavoista tai olla vain kiitollinen päivistä. Sydäninfarktin vuosipäivä ei ole sama kuin sydäninfarkti. Vaikka toipumisaika on ohi, on tärkeää muistaa, että se on melkein aina seurausta jatkuvasta sairaudesta, joka vaatii tarkkailua ja hoitoa. 

Tapahtunutta voi muistaa esimerkiksi puhumalla kokemuksesta, keskittymällä terveyteen tai sairautta tarkkailemalla ja välttämällä sen riskitekijöitä. Terveystietojensa jakaminenkin voi olla osa muistamista puhumalla siitä perheen ja ystävien kanssa tai blogini lailla. Infarktin jälkeisessä elämässä on tärkeää ylläpitää terveyttä edistäviä elämäntapoja, joita itse noudatan sangen huonosti. Ehkä parhaiten niistä on elossa tupakoimattomuus, alkoholittomuus sekä kiireettömyys ja leppostaminen. Viime mainitussa eniten auttaa pääsponsorini, työeläkkeen maksaja Ilmarinen. Ehkä se onkin jo palauttanut sille ilman korkoa, valtion pakottamana sijoittamani rahat korkoineen. 

Muistaminen voi tarkoittaa myös riskitekijöiden välttämistä, jotta uusi infarkti ei osuisi kohdalle. Sillä kyseessä on hengenvaarallinen sairauskohtaus, jonka nopea tunnistaminen ja hoito on tärkeää. Sen voi tiedostaa rintakivusta, hengenahdistuksesta, paineen tunteesta rintakehällä, huimauksesta, huonovointisuudesta tai äärimmäisestä uupumuksesta. Sitä en tiedä olisinko voinut välttää toisenlaisilla elämäntavoilla sepelvaltimotaudin. 

Hyvin henkilökohtaista juhlapäivää olen viettänyt milloin missäkin Suomessa, Floridan suorämeillä, siellä täällä Euroopassa, Kolumbian sademetsän kupeessa, Thaimaan maaseudulla ja Malesian vuorilla sekä jossain muuallakin. Tarjottiinpa ravintola Helmessä Pattayan Jomtienilla Päiviksen kanssa kerran juhlapäivän kunniaksi Revon Petrin tekemä karjalanpaistikin ruisleipineen ja meijerivoineen jokaiselle. Kaikista eletyistä, myös tasapaksuista, mutta silti ainutlaatuisista päivistä, murheista ja iloista olen usein nöyrän syvästi kiitollinen, mutta varsinkin viikatemiehen väistelyn vuosipäivänä.

Kun ei tässä aamussa ollut muita äidinkieleni taitajia, jaoin tuokion Copilot-tekoälyn kanssa ja pyysin palautteen fiiliksistäni Meilahden sairaalassa pallolaajennusten jälkeen. Se vastasi näin liitekuvan kanssa: "Se on varmasti päivä, joka ansaitsee pysähtymisen hetkeksi. ❤️ 20 vuotta siitä, kun väistit viikatemiestä, ei ole vain merkkipaalu kalenterissa. Se on lisää aamuja, ystäviä, seikkailuja, muistoja, kahvikuppeja, nauruja, tarinoita ja vuosia. Jokainen niistä on tavallaan bonusvuosi. Tuohon hauskaan kuvaankin sopisi hyvin teksti: 20 vuotta sitten viikatemies yritti varata minulle pysyvän huoneen. Peruin varauksen ja jatkoin matkaa. Ei huono diili. Tai vähän leikkisämmin: Viikatemies 0 - Minä 1. 20-vuotisjuhlaottelu, jatkoaika edelleen käynnissä. Hyvää toista elämääsi ja hienoa merkkipäivää. 🥂❤️🌹"

Sadekausi

Kun taivas aukeaa – miksi sadekausi elää omaa elämäänsä Phatthalungissakin, jossa se on vasta alkamassa, kun jossain toisella Thaimaan paikkakunnalla se vetelee viimeisiään. Näin ajattelin seisoessani ulkona vajaa vuosi sitten katsomassa tummien pilvien kokoontumista. 

Tropiikissa sateella on aivan oma äänensä ja voimansa. Kun vesi alkaa pudota, se ei ole mitään ujoa tihkua, vaan koko maisema peittyy paksun vesiverhon taakse. Phatthalungissa asuessa sitä alkaa vähitellen ymmärtää trooppisen luonnon ja sään rytmiä – ja samalla oppii, että sadekausi ei ole mikään yksiselitteinen käsite.  

​Monesti Suomessa ajatellaan, että Thaimaassa on yksi ja sama sadekausi, joka alkaa alkukesästä ja päättyy syksyllä. Se pitääkin enemmän paikkansa Bangkokissa tai Pohjois-Thaimaan vuoristoissa. Mutta Etelä-Thaimaassa, ja etenkin Siaminlahden puoleisella itärannikolla, luonto soittaa aivan toisenlaisilla nuoteilla.  

Sadekauden taustalla on mahtava monsuuni. Kun valtava Aasian manner kuumenee, se imee mereltä kosteaa ilmaa kuin jättimäinen keuhko. Mutta kun loppusyksystä tuulten suunta kääntyy ja koillismonsuuni alkaa puhaltaa Kiinan suunnalta, se poimii mukaansa myös kaiken mahdollisen kosteuden Siaminlahdelta. Sitten nämä pilvet kohtaavat kotimaakuntamme Phatthalungin ja taustalla siintävät vuorijonot ja vesi vapautuu. Siksi täällä suurin vedentulo ajoittuu usein loka-, marras- ja joulukuulle. Samaan aikaan, kun muualla maassa jo nautitaan kuivasta ja aurinkoisesta kaudesta, meillä luonto ottaa vastaan vuoden runsaimmat suihkunsa.  

​Sateessa on kuitenkin jotain puhdistavaa ja rauhoittavaa. Se täyttää monet tiet ja kotoiset lammet, laittaa huonekasvit ja trooppisen kasvillisuuden kukoistamaan hehkuvan vihreänä ja viilentää kuuman ilman juuri sopivaksi aamuhetkiä varten. Sateen ropinaa kuunnellessa ja lämmintä kahvikupillista kädessä pitäessä muistaa jälleen, miten hienolla tavalla luonto pitää huolen omasta kierrostaan – täälläkin, kaukana kotoisista Jokilaakson maisemista.

Phatthalungissa en ole koskaan kuullut ihmisten valittavan tulvista, kuten Suomessa. Ja vaikka valittaisivatkin, en kieltä osaamattomana sitä ymmärtäisi. Ehkä se on täällä enemmän jokavuotinen asia, jolle ihminen ei voi mitään. Eikä se marmattamalla muuksi muutu. Välillä sadekauden aikaan naapurit ja Tatakin kahlaavat kuivemmalle maalle päästäkseen ruoka- ja muille ostoksille. Joskus naapurista löytyy kuivalta maalta myös skootteri. Tai he kulkevat kotitietä veneellä lasten leikkiessä vieressä vesileikkejään.

Rakkauteni monet kasvot, osa 2

Eilisen blogini päätin sanoihin: "Rakkausblogistani puuttuu vain rakkauksista henkilökohtaisimmat. Ne, joiden kanssa olen jakanut vuoteen ja monessa hetkessä vuosikymmeniä elämästäni. Niistä kirjoitan huomenna, ellei mene pupu pöksyihin ja löydän mieleiset sanat."

Ei löytynyt pupua pöksyistä, joten jatkan aiheesta. Kuin eilisen muistan Pian, Rita Rosimon, poliisin tyttären Simonkylässä, joka otti luokkaretkellä linja-auton penkillä vastaan ensisuudelmani. Se oli ensimmäinen, sekä upein että mieleenpainuvin kokemukseni, silloin vielä orastavan aikuisuuteni kynnyksellä. Olin niin rakastunut, että sydämeni ei ollut pysyä paikoillaan. Se oli myös neitseellinen ja lähes pyhä kokemus, sillä edes rintoihin en uskaltanut koskea. Poikuuteni minulta vei myöhemmin pikkubussin lattialla Rusutjärven tyttökodista karannut nuori, joka sai meiltä kaikilta yhteisen nimen "Tumma villi kaipuu".

Nyt kun ensimmäisen vuosisatani viimeinen kvartaali on menossa, olen joskus ajatellut myös heitä, joiden kanssa olin halukas ja valmis jakamaan loppuelämäni. Ensimmäinen oli juomavuosieni Taru, jonka kanssa taisin olla enemmän humalassa kuin selvänä. Ammatiltaan hän oli merinainen, jolle sanoin, että jos hän palaa merityöhön, meistä ei tule avioparia, vaikka hän ehti hakea eroakin miehestään. Näin myös kävi enkä oikein edelleenkään osaa sanoa rakastinko häntä vai alkoholia enemmän.

Sitten tapasin Liisan. Kostean elämäni loppuvaiheessa Mäntsälän Sälinkäällä, jonne ystäväni Kai Mannerheimo vei minut mukanaan ravintolansa baarijakkaralta, että "saat ainakin viikon syödä ja nukkua". Liisalta kysyin siellä, että voinko tulla joskus kylään Jyväskylän Vaasankadulle? Hän vastasi, että voit ja minä menin. Siellä läträsin edelleen alkoholin kanssa ja hän sanoi: "Kai sinä Jorma ymmärrät, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juot?"

Niin ikään Ryhmätyön kursilla, sillä kertaa Porissa otin viimeisen huikkani. Kului toista vuotta ja olin näyttöni ananut, kun pyysin Liisaa vaimokseni ja meidän vihittiin Vesalan Riihikirkossa. Tilaisuutta todisti vain valokuvaaja ja kanttori vihkipapin lisäksi. Taisimme olla alussa vain kaksi virran mukana ajelehtinutta lastua, jotka takertuivat toisiinsa kuin turvaa hakien. Avioeroon päättyneen liiton ehkä surullisin puoli on, että vasta kuokkavieraana hautajaisissa ymmärsin kuinka paljon hän rakasti minua loppuun asti. Liisa on myös niitä harvoja ihmisiä, joiden hautajaisissa olen itkenyt. Sillä silloin vasta käsitin omankin rakkauteni määrän ja syvyyden.

Elämääni oli tullut Päivi, jota yhä sanon Päivikseksi. Ehkä hänkin sanoo minua joskus Jormakseksi. Jos intohimosta ylipäätään mitään ymmärrän, sitä oli rakkauden lisäksi välillämme. En pystynyt edes kuvittelemaan avioeroa, vaan teimme yhteinen viimeisen leposijankin Jokilaaksoon. Yksikään rakkauteni ei ole koskaan päättynyt kuolemaan tai eroon, vaikka se oli nytkin osani. Ehkä minussa on piilossakin vikoja tai muuten outoa, sillä olen joka kerta itse lähtenyt tai jättänyt jokaisen rakkauteni.

Vaikka olenkin laittanut tavoitteeksi iän 105, luulen eläväni vuosisatani viimeistä kvartaalia. Sen ainoa nainen on Morakot alias Tata. Hänen kohdallaan koen eniten syvästä kiintymyksestä jalostunutta, henkisestikin aikuisen miehen rakkautta. Tata sanoi minulle monesti, ettei tahdo avioliittoon, johon minä vastasin aina "okei". Olikin aikamoinen yllätys, kun kuukausi sitten Thaimaahan tultuani hän sanoikin haluavansa avioliittoon kanssani. Tähänkin sanoin "okei".

Ehkä kolmas kerta toden sanoo, sillä tällä kertaa olen ajatellut asiaa myös järjellä. Tiedän, että liikoja törsäilemättä tulomme riittävät pitää kodit Thaimaan Phatthalungissa ja Suomen Jokilaaksossa. Kun Morakot on monesti sanonut, että "tule Thaimaahan, hän haluan pitää sinusta huolta", tasoitan osaltani sillekin tietä. Sillä tiedän, että jos tulevaisuudessakin pärjään kotona ilman laitosasumista tarvittessa pienen avun kanssa, en halua maksaa siitä kunnalle. Joka yhdessä valtion kanssa on vienyt veroina puolet palkastani ja nyt eläkkeestäkin neljäsosan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos laitosasuminen on osani, jättää kotikuntani minulle vain laksääteiset roposet. Jos kuitenkin pärjään kodissamme avun turvin, maksan siitä mieluummin tulevalle vaimolleni.

Rakkauden monet kasvot

En tiedä onko meillä kullakin vain yksi rakkaus, josta voimme kokea monia kasvoja vai onko rakkauksia useita erilaisia. Joka tapauksessa koen ihmisiin, eläimiin ja kasveihinkin rakkaudet tai vähintään kiintymykset eri lailla. Joskus ajattelen, että esineilläkin voi olla sielu, jota voi rakastaa. Joku pikku tyttö saattaa itkeä sen astisen elämäänsä syvintä menetystä kadotettuaan räsynukkensa tai jonkun muun rakkaan esineen. Samantapaista surua koen aikuisenakin. Ehkä ihminen, joka ei ymmärrä Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattua ullakolla, on sielultaan kylmä tai rikki.

Aivan oma rakkauden muotonsa on rakkauteni kasveihin. Yhä muistan kyyneliin saakka vuosia sitten katkomani pajunoksat Soiniityntien sillan roska-astian tieltä. Kuinka ne yrittivät vielä kurkkupenkin muovin kaarinakin elää tai katkottuina tehdä pajunkissoja puron pohjalla noituessani vieressä itsekkyyttä, että pitikö minun niin tehdä. Samoin kävi, kun auramies jyräsi talven lumien tieltä istuttamani pienen tammen alun.

Eläimet ovat oma lukunsa, vaikka niiden joukossa on sellaisiakin, joille en itsestäni löydä lainkaan helliä tunteita. Ehkä punkki on sellainen ja vaikeuksia on myös vertani hamuavan, tulevan äitihyttysen kanssa. Mutta toisinkin on esimerkiksi koirien ja kissojen kohdalla. Koen, etten ole ainuttakaan ihmistä kaivannut, kuten joitakin koiriani ja nyt Thaikodissani pihan kissoja. Tai kuinka aikoinaan surinkaan metsämiesten ampumaa jänistä kuolleena jalkojeni juuressa.

Lapsille, vanhuksille ja muille aikuisille on jokaiselle oma lokeronsa. Varsinkin lasten ja ikäihmisten kohdalla olen joskus pullollaan rakkautta ja välittämistä. Muu aikuisväestö ei saa yhtä helposti osakseen kaiken kattavaa anteeksiantoani. Vaan koen heidän vastamäkensä enemmän tai vähemmän ansaituiksi. Lapset saavat anteeksi ymmärtämättömyytensä ja elämänsä ehtoota elävät ovat usein osansa kärsineet tai ainakin saaneet.

Muistan äitini sairaalan vuoteella täysin avuttomana ja langanlaihana. Hänelle ja isälleni olin nuoruudessani päättänyt joskus maksaa takaisin kokemani ankaruuden tai vääryyden. Kun äitini katsoi minua surullisin silmin suu tuhannella mutrulla ja verisuoni päästä katkenneen, en voinut kuin itkeä. Silloin kuulin päässäni äänen: "No niin Jorma, nyt on takaisinmaksun aika." Siinä hetkessä ymmärsin ehkä elämääni syvällisimmin kuin koskaan, sillä vanhempani olivat tehneet minut rakkaudesta toisiinsa. Ja nyt minulla olikin vallasta suurin ja sain aivan itse ja yksin päättää kuinka suhtaudun kaikkeen minulle tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Mutta käsitin myös, että jos aion pitää onnellisuuden yhä mukanani, on vaihtoehtoja vain yksi. Anteeksi antaminen ja saaminen.

Rakkausblogistani puuttuu vain rakkauksista henkilökohtaisimmat. Ne, joiden kanssa olen jakanut vuoteen ja monessa hetkessä vuosikymmeniä koko elämästäni. Niistä kirjoitan huomenna, ellei mene pupu pöksyihin ja löydän mieleiset sanat.

Kolmasko kerta toden sanoo?

Avioeroni ensimmäisenä vuosipäivänä surin yhtä elämäni suurinta surua, josta kirjoitin silloin tämän linkin takana. En käy sitä toistamaan, sillä se pudotti minut niin syvälle suohon, josta en ollut päästä ylös. Mutta kun luonteeseeni kuuluu kantaa jokaista elettyä päivää mukana, on tässäkin aamussa mukana myös Päivis, vaimoni numero 2. Jos joku elämääni säätelee, on sillä tai hänellä myös outo huumorintaru tai peräti tarve tasata puntteja, sillä samana vuosipäivänä, mutta eri vuonna syntyi Filippiineillä poika. Hänenkin päivässään on surureunukset, sillä en ollutkaan Little Jorma Goza Soinin isä. Vaikka hänen äitinsä sitä omalle äidilleen, muulle suvulle ja minulle viimeiseen asti uskotteli. Siitäkin kirjoitin, sillä ajattelen, että jos jaan myötämäet pitkin maailmaa, olen feikki, jos en kykene kertomaan vastamäistä. Vaikka lukijoiden joukkoon mahtuu silloin ja tällöin jonkun vahingoniloakin. Senkin olen sainut kokea.

Kaksivuotiaan Little Jorman syntymäpäivänä kirjoitin näin. Hänen äidistään Melaniesta ei olisi muutenkaan tullut vaimoani numero 3, sillä syvästi katolisessa maassa ei juuri erota kuin isolla rahalla tai hulluuden vuoksi. Pidän asioiden pyörittelyistä ja sen mukana joskus maailmojankin sylelevistä jossittelun mahdollsuuksista. Joten ehkä kulkemiseni rakastamieni naisten kanssa olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jos elämä olisi siunannut vaimoani numero 1 ja minua biologisella vanhemmuudelle. Näin ei käynyt, joten kodissamme oli tilaa adoptoinnille, joka onkin myös surussaan yksi suurimmista iloistani, vaikka sen palkka on ollut vuosikymmenen vaitiolo.

Mutta maailma on täynnä lapsia vailla rakastavia vanhempia. Eikä niitä tarvitse sen vuoksi tehdä. Papereissa olenkin kahden jälkikasvun vanhempi, vaikken ole kummankaan biologinen isä. Toinen heistä kantaa myös samaa verta kuin vanhempani, muttei ole tainnut koskaan ajatellella, että hänellä on syntymätodistuksen mukaan veli kaukana Aasiassa.

"Tutkimattomat ovat Herran tiet" on vanha sanonta, joka tarkoittaa, että elämän ja Jumalan tarkoitus on ihmiselle käsittämätön. Vaikka tarkkaa sanontaa ei löydy sellaisenaan Raamatusta, se perustuu Raamatun ajatuksiin ja jakeisiin, kuten Roomalaiskirjeen kohtaan 11:33: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!" Ilmaus juontaa juurensa myös englantilaisen William Cowperin 1700-luvulla kirjoittamasta virsrunosta "God moves in a mysterious way, his wonders to perform". Englanniksi sanonta tunnetaan sen lisäksi myös muodossa "The Lord works in mysterious ways".

Ehkä mysteerinen vaellukseni vartija suo minulle vaimon numero 3 ja Morakotille vihityn miehen numero 2. Sillä hän kosi minua pari viikkoa sitten sanottuaan ennen sitä monta kertaa"ei" kosinnoilleni. Sormusta taidamme lähteä hakemaan 1000 kilometrin päästä Chanthaburista. Kaupungissa sijaitsee virallinen Gems and Jewellery Centre / Jalokivi- ja korukeskus, josta matkailijoiden ja kuluttajien on helppo ostaa valmiita koruja, kuten sormuksia, riipuksia ja korvakoruja. Viikonloppumarkkinoiden (Talad Ploy) ydinalueella Si Chan Roadilla ja sen lähikujilla onkin useita perinteisiä korualan liikkeitä ja kultasepänverstaita. Monet näistä myymälöistä tarjoavat valmiita hopea- ja kultasormuksia jalokivituotteina. Chanthaburissa hyvin yleinen tapa on ostaa haluamansa irtokivi (esim. safiiri tai rubiini) markkinoilta ja teettää se sormukseksi paikallisella kultasepällä. Tämä on usein edullista ja mahdollistaa täysin yksilöllisen designin.

Kuparirottakäärme

Thaimaassa on yhteensä noin 200–250 eri käärmelajia, ja näistä noin 60 lajia luokitellaan myrkyllisiksi. Kaikki myrkylliset lajit eivät kuitenkaan ole ihmiselle hengenvaarallisia, sillä osan myrkky on hyvin mietoa tai niillä on vaikeuksia purra ihmistä esimerkiksi hampaiden rakenteen vuoksi. Vakavan vaaran aiheuttavia, erittäin myrkyllisiä maaympäristön lajeja on huomattavasti vähemmän. Näihin kuuluvat muun muassa kobrat (kuten monokkelikobra ja kuningaskobra), kraitit (kuten juovakraitit), kyykäärmeet ja niiden sukulaiset (kuten malaijanviper ja Russellin kyy) sekä korallikäärmeet. Mainittujen lisäksi Thaimaan vesistöissä ja rannikoilla elää useita erittäin myrkyllisiä merikäärmelajeja.

Aika usein PeeCeeX:llä skootteroidessamme kulkee tien yli luikertelijoita, joita väistelen kykyjeni mukaan. Kobrankin näen joskus, mutta harvoin. Myös Thaikotimme pihaan ilmestyy välillä käärme, kuten Suomikotiimmekin Jokilaaksossa. Pihapiirinkään eläimiltä en yleensä henkeä hevin ota nykyisin Suomessakaan, kun osaomistuskoira Niilo ei ole enää jakamassa arkeani. Sitä paitsi kyykäärme syö pikku jyrsijöitä, jotka ovat punkkien alkukoteja. Niiden elämäntarkoitusta en tiedä.

Eilen pihamme poikki oli menossa kuparirottakäärme jonnekin. Sille tuli ahtaat paikat, sillä kotikissaksemme ryhtynyt Tricolor havaitsi sen pentunsa kanssa. Leikittelivät aikansa ja kantoivat hampaissaan. Kunnes kyllästyivät puuhaan, ja Morakot siirsi kovia kokeneen käärmeraasun takaisin luontoon. Ehkä sen elämä jatkui, ehkä ei.

Tämän lajin käärmeet ovat täysin myrkyttömiä ja vaarattomia ihmiselle. Tunnistusmerkkeinä toimivat kuparinvärinen pää, kermanvalkoinen vatsa sekä pään takaa alkavat kolme tummaa viivaa selässä. Kuparirottakäärme saattaa kuitenkin uhkaavassa tilanteessa yrittää pelotella vihollista matkimalla kobraa levittämällä kaulansa hieman litteäksi tai teeskentelemällä kuollutta.

Kuvista pystyy tunnistamaan käärmeen varsin hyvin, sanoi Gemini: "Kyseessä on kuparikäärme eli kuparilatuskakäärme (Coelognathus radiatus, engl. Copperhead Racer tai Radiated Ratsnake, thaiksi งูทางมะพร้าว). Pää on pienenä kuparisen tai ruskeahkon sävyinen. Kaulan kohdalla erottuvat selkeät selän suuntaiset mustat pitkittäisraitakuviot, jotka alkavat pään takaa. Kehon etuosa on raidallinen/kuvioitu, ja pyrstöä kohti mentäessä väri muuttuu tasaisemmaksi ruskeaksi/keltaisenruskeaksi. Se on yleinen pihoilla, puutarhoissa ja laitumilla, joissa se pyydystää hiiriä, rottia ja liskoja. Vaikka tämä käärme on vaaraton, itsensä ja kissankin kannalta on aina hyvä olla varovainen, sillä seudulla liikkuu myös myrkyllisiä lajeja."