Ja suurin kaikista on rakkaus...

Viiden aikaan ennen auringonnousua mennessäni avokeittiöömme lääkekaapiksi muuttamalleni vanhalle jääkaapille, ajattelin sen palvelevan edelleen elintärkeässä tehtävässä. Sillä jos ei sen sisältöä ole muualla sen tyhjentyessä, lähtee minulta henki. Aamua oli toivottamassa myös naapureiden, tällä kertaa seitsemän eri väristä ja kokoista kissaa. Hekin vatsan täytettä naukumalla ja jalkaan puskemalla pyytäen. 

Eilisen blogini päätin lauseisiin: "On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi."

Olen ajatellut ja monelle sanonutkin heidän kysellessä kuinka ja millä kielellä Morakotin kanssa kommunikoin, että Googlen kääntäjän avulla saa asiat hoidettua, mutta ei sillä kyllä syvällisiä puhuta. Saatoin olla väärässä, sillä uusi italia- tai maltalainen nettiystävä lieni lukenut kääntäjän avulla blogini ja lähetti suomennetun italiankielisen kysymyksen: "Olisiko poika, joka olit, iloinen siitä miehestä, joksi sinusta on tullut?"

Se meni suoraan sydämeeni sen aralle osastolle, sillä olen kadottanut yhteyden minulle tärkeimpään ihmiseen. Eikä auta, vaikka muokkaisin kristinuskon ehkä tunnetuinta anteeksipyyntöä "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät" ja pyytäisin kaikilta, joita olen ymmärtämättömyyksissäni loukannut, että "antakaa minulle anteeksi, sillä en tiedä miten tai edes keitä kaikkia olen loukannut".

Palaan vielä eteläeurooppalaisen etäystäväni esittämään kysymykseen pienestä pojasta. Joskus vanhempieni haudalla kyselen kuinka monta iloa, mutta myös surua ja pettymystä mahdoinkaan teille tuottaa? Sillä päihteillä sekä laittomuuksilla höystetyssä reippaassa vuosikymmenessä ja kouluja käymättömyydessä ei juuri ilon aiheita vanhemmilleni ollut. Silti tiedän, että he antoivat kaiken anteeksi ja rakastivat minua juuri sellaisena kuin olin sekä olen tänään ja huomenna.

Mä oon mikä oon, en tahdo muuksi tulla...

Minulla kesti ¾ vuosisataa hyväksyä omat kasvoni sellaisina kuin ne olivat lapsena tai ajan kanssa muokkaantuneet. Ehkä eniten inhosin äidiltä perittyä lättänenää. Varsinaisia ulkoisia arpia päässä ei ole. On vain mustat rannut vasemman korvan lehdessä, jotka sain lentäessäni kännivuosina ulos pikku Fiatin tuulilasista. Nekin hyväksyin vasta jokunen kuukausi sitten, kun kuulolaitteiden myyjä sanoi luulleensa niitä tatuoinniksi. Itsehän en ole oikeastaan koko korvalehteä käytävineen koskaan nähnyt ja ehkä maininta oli vain kohteliaisuus. Se oli kuitenkin hyväksi minulle. 

Viikko sitten asensin älylaitteeseeni Telegram viestittelyohjelman, kun yksi uusi tuttavuus Italiasta sitä pyysi, pyytäen myös kuvaani. Otin pikaisen selfien, jonka lähetin ja jota iltasella vuoteessa Morakotin vieressä pysähdyin ajatuksella katsomaan. 

Ehkä ensi kerran elämässä hyväksyin kasvoni sellaisena kuin ne ovat. Vuosikymmenet olivat tehneet ne mielestäni jotenkin valmiiksi. Joihin ajan patina, elämän ilot ja murheet sekä ikä uurteineen olivat tuoneet kypsyyttä ja vanhan miehen viisautta, jonka käsitän mahdollisesti vain itse.

Katsoessa ottamaani kuvaa ajattelin, että toiset ihmiset näyttävät aina erilaisilta kuin olen ja niin näyttäisin minäkin, jos voisin nähdä itseni muiden silmin. 

Thaimaan maaseudulla olen havainnut lapsille leluja jakaessa, ettei ole oikein sopivaa sanoa poikalasta kauniiksi (beautiful), vaan mieluummin komeaksi (handsom). Mikä sitten lienee oikea adjektiivi Thaimaassa, jos haluaa sanoi jotain varsin yleisistä ladyboyden ulkonäöistä.

Viime yön hiljaisuudessa ulkoa tulevia luonnoneläinten ääniä kuunnellessa ajattelin taas kerran outouttani. Kun mieleen palasi lapsuus, jolloin en kyennyt hyväksymään itseäni päältä enkä sisältä sellaisena kuin olen. Kuinka paljon halusinkaan olla kuten muut. En hyväksynyt edes suku- enkä etunimiä. Vain juodessa olin jotain. Ehkä onneton itsetuntoni oli merkittävin syy alkiholisoitumiseen. 

Juomisen lopetin yli 40 vuotta sitten ja jatkoin takamatkalta keskeneräiseksi jäänyttä aikuiseksi kasvamista sekä aloitin tutkimusmatkan minuuteen. Ymmärsin olevani mitätön kuin lumihiutale, mutta myös yhtä ainutlaatuinen. Tänään en löydä yhtään ihmistä, jonka kaltainen tahtoisin olla, vaikka joskus ajattelenkin rikkaiden maallista mammonaa.

On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi.

Pukeutumisetikettejä

Tämä on 5063. blogi samassa paikassa samalle alustalle tehtynä. Niistä ehkä neljäosa on Päiviksen, pari, kolme satunnaisten kirjoittajien ja loput omiani. Monesti olen toivonut löytäväni edes yhden kerran kirjoittajia huonolla menestyksellä. Mutta Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa kuolla, sanoi lapamato.

Lapamadolla taas tuskin on mitään tekemistä Lapatossun kanssa. Joka on suomalaisessa tarinaperinteessä esiintyvä hahmo, ratatyömailla kiertelevä laiska ja lupsakka leikinlaskija. Lapatossu sinällään on pehmeä, yleensä kangasta oleva kenkä, jota käytetään erityisesti kotona tai rentoutumiseen. Ajattelen Fiiliskaupasta saamiani kangasjalkineita juuri sellaisiksi. 

Monta muutakin lapa sitä taikka tätä on olemassa lapasorsasta ja -sotkasta aina paperiarkkiin. Se voi tarkoittaa myös kitaran kaulan litteää päätä, lapaluuta, airon tai melan leveää osaa ja potkurin napaan kiinnittyvä siipeä. Se on myös käden leikillinen nimitys sekä kaupunginosa Rio de Janeirossa ja Lappeenrannan tai Laitumen Pallo Punkalaitumella. Joten onhan jo yhdessä ainoassa sanassa suomenkielen opiskelijallakin opeteltavaa. 

Olen kirjoittanut kaikesta mistä tiedän jotain ja mistä en tiedä minkään vertaa. Välillä asialinjalla ja välillä provosoivasti, mutten koskaan valheita. Tänään minun piti kirjoittaa maailman valloittajakansan suomalaisista, jotka eivät edelleenkään mahdu syömään omassa pöydässä saati elämään maassa maan tavalla. Vaan koko väen ykkösuutiseksi nousee näyttääkö Iranin valtiollinen televisioyhtiö kansalleen ministerimme läpinäkyvillä sukilla peitetyt sääret ja polvet vai ei. Jopa valtiovarainministerimme parahtaa aiheesta.

Ehkä he ja vähän mekin olemme unohtaneet koti-Suomemme puku ja vaatepakot, sillä ravintolaan ei taida päästä vieläkään ilman paitaa. On sitten mies, nainen, sukupuoleton tai muunsukupuolinen. Eikä ole kauaa, kun portsarit vuokrasivat narikassaan sisäänpyrkijöille pikkutakkeja ja kravatteja. Yökerhoissa on edelleen varsin tiukat pukeutumissäännöt. Jopa Linnanjuhlissa paheksutaan, jos kutsuttu tulee tummassa puvussa eikä frakissa. Smokkikin taitaa herättää iltapäivälehdet uutisoimaan. 

Kuollut ei voi katua

Uutistoimisto Reuters on julkaissut videon, josta käy ilmi, että Charlie Kirk puhui juuri joukkoampumisista ennen kuin hänet ammuttiin pari viikkoa sitten Utahissa. "Tiedätkö, kuinka monta joukkoampujaa Amerikassa on ollut viimeisen 10 vuoden aikana", Kirkiltä kysyttiin. "Laskettuna vai laskematta jengiväkivaltaa", hän ehti sanoa. Sen jälkeen videolla kuuluu laukauksen ääni.

Sitten on toinen video, joka näyttää hänen puolisonsa Erika Kirkin puhumassa lavalla mikrofonin takana. Puheenvuoron ytimessä on yksi kristinuskon tunnetuimmista lauseista: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Siteerauksen jälkeen hän tekee siitä henkilökohtaisen jatkamalla: "Se nuori mies. Minä annan hänelle anteeksi."

Sitten arvatenkin kristitty kansanedustaja Teemu Keskisarja sanoo omista sanomisistaan: "En peru mitään, en pyydä anteeksi mitään, en kadu mitään paitsi syntejäni Jumalan edessä."

En osaa varmuudella ajatella saati sanoa mikä olisi tiukan paikan tullen oman anteeksiantoni syvyys, jos kotiimme tunkeutuisi roskajoukko. Joka surmaisi tai pahoinpitelisi lapseni, raiskaisi vaimoni ja sanoisi minulle: "Pistä poika reppu selkään ja lähde lompsimaan kohti sitä mistä olet syntyessäsi tullut, me asetutaan taloksi." Satavarmasti tiedän olevani valmis käyttämään riittävästi väkivaltaa poistaakseni kotimme valtaajat. Myös sen tiedän, että en ehkä missään olosuhteissa tai syystä hyväksy ihmisen tappamista. Sillä niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus katua, pyytää anteeksi ja tehdä parannusta. En ole se oikeudenjakaja, joka vie keneltäkään tämän mahdollisuuden. 

Käsintehdyn, taatusti uniikin liivini selässä on Elämän tähden logon alla teksti "DEAD CAN'T REPENT", jonka itselleni syvintä olemusta eilen kyselin. Englannin sana "repent" tarkoittaa suomeksi kääntymistä, katumista, surua tai parannuksen tekemistä. Se viittaa syvään pahoitteluun omista tekemisistään ja haluun muuttaa käyttäytymistä parempaan suuntaan. Kyseessä voi olla tunne menneisyydessä tehdyistä vääristä teoista ja päätös toimia toisin jatkossa.

Kuollut ei voi katua tarkoittaa myös, että kuolleella henkilöllä ei ole enää mahdollisuutta kokea tai ilmaista katumusta, sillä hän ei elä tai voi reagoida asioihin. Sanonta korostaa kuoleman lopullisuutta ja sitä, että kuoleman jälkeen menneitä tapahtumia ei voi muuttaa tai niitä ei voi enää aktiivisesti käsitellä tunnetasolla. Liivieni "Kuollut ei voi katua", koska katumuksen mahdollisuus päättyy elämän myötä. Uskonnollisten tekstien ja teologisten näkökulmien mukaan katumus vaatii tietoista, vapaata tahtoa muuttaa sydäntään ja suuntaansa, kykyä, joka menetetään kuoleman jälkeen, kun ruumis erotetaan sielusta.

Tänään on Elämän tähden ry:n 35. syntymäpäivä

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss, sain päähäni ja koin tarpeelliseksi rakennuttaa kodittomille koteja ja hankimme Jyväskylän Kuokkalasta kerrostalotontin. Sitten tuli yhdistyksen kokouksen aika, jonka piti antaa hallitukselle ja operatiiviselle johdolle valtakirja rakentamiselle. Siihen oli päättyä koko tarina ennen alkuaan, kun kävi ilmi, että enemmistö paikalla olevista jäsenistä vastusti koko ajatusta. Ehkä ikä oli tuonut varovaisuutta ja he olivat unohtaneet itse ottamansa riskit. Sillä he ostivat aikoinaan Veljeskodin, vaikkei ollut lainkaan rahaa. Sanoivat, että oli vain rukouksen voima. 

Mitä tarkalleen tarkoittaa DEAD CAN'T REPENT?

Takalaiton kerrostalohankkeen onni tai siunaus oli kokousta johtanut Osmo Pihlaja. Hän oli rakentamisen kannattaja eikä päästänyt erimielistä väkeä päätökseen saakka. Vaan sanoi: "Kuten huomaamme hallitus on Soinin kanssa valmistellut asian huonosti, joten eiköhän annetta heille kuukausi lisäaikaa uuteen valmisteluun?" Näin päätettiin. Minulle kokousta johtanut Pihlaja sanoi sen jälkeen: "Olen voitavani nyt tehnyt. Loppu on sinun heiniäsi."

Oli tuumaamisen ja valvottujen öiden aika. Jäsenet tai mietteet tuntien käsitin juurisyyt ja sain oivalluksen. Perustimme päihdetyötä tekevän yhdistyksen, joka sai nimekseen Elämän tähden. Sitten syötin katulähetyskentälle tiedon, ettemme enää välttämättä tarvitse toteuttamiseen Katulähetystä, vaan pöytälaatikossa on uniikki yhdistys sitä varten. Kun tuli jatkokokouksen aika, päättivät osallistujat käytännössä ilman soraääniä, että tottakai me kerrostalot teemme! Olisi ollut vielä kamalampaa, että hanke olisi rakentunut nimenomaan Soinin toimesta ilman Katulähetystä 😇.

Elämän tähden teki aikansa pienimuotoista päihdetyötä, muun muassa parin IN105-lehden muodossa. Ne, kuten muukin tekeminen yhdistyksen tarkoituksen ja sääntöjen muutoksineen on oma tai useampi tarina. Niistä olen joskus kirjoittanut ja osan unohtanut. Joka tapauksessa nykyisin tarkoitus on kaiken elämän suojeleminen ja sen laadun parantaminen. Joten hyvää syntymäpäivää meille 🎂. 

Onko muita kuin lehtipuita?

Kun syksyn lehti maahan ehti, siinäkin soi blues, lauloi Lasse Mårtenson Repe Helismaan ja Toivo Kärjen biisissä. Mutta kaikki lehdet eivät putoa, sillä havupuiden lehdet ovat pieniä ja neulamaisia, vahamaisen pinnan omaavia neulasia, jotka estävät veden haihtumista. Neulasia on runsaasti ja ne muodostavat yhdessä kuusen oksien kanssa tunnusomaisen kartion muodon. Lehdet ovat ainavihreitä ja säilyvät puussa ympäri vuoden. Kuusimetsän suosioon Suomessa on monta syytä ja tässä yksi harvinaisempi. Sitä istutetaan Myllykylässä muun muassa vaimentamaan Senkkerin kiviainestehtaan ääniä ympäristöön.

Kun lähdin Jokilaaksosta Thaimaahan vajaa viikko sitten, jäivät joutsenet lammelle sekä lähes kaikki lehtensä pudottaneet puut kuin alastomina rannalle ja joka paikkaan, missä niitä on. Suomen suvi valmistautui talven tuloon ja yksivuotiset kasvit ja eläimet elämän päättymiseen. Monivuotiset karhuista mehiläisiin ja elämänlangasta voikukkiin asettuvat talviunille herätäkseen kevääseen palatessani kaukomailta.

Vuosirytmini puoli vuotta siellä ja toinen täällä on hyvin mieleni mukainen, vaikka pakkasessa ja lumisessa talvessakin on taikansa. Nykyisin, kun ylläpidän eläkkeelläni kahta pientä taloa ja kahden ihmisen elämää, olen päässyt kokemaan monta nurinkurisuutta. Senkin, että lennän Thaimaahan puoleksi vuodeksi säästääkseni rahaa Suomessa olemiseen. Niin kalliiksi on tullut synnyinmaani. 

Elo Tatan kanssa on kelpo poluilla, vaikka huomisesta ei tietäne varmuudella kukaan muukaan. Ehkä silti eläkkeen mahdollistaman leppoistamisen suurin anti on joutilaisuus, jolloin mietin kaikkea sitä mihin ei hektisessä työelämässä ollut syystä tai toisesta aikaa eikä tarvetta.

Koska kurttuotsaiset, mustakantinen kirja kainalossa kauppaavat saarnamiehet ja Päivi Räsäset eivät ole saaneet taottua päähäni mieleistään tuonelan- saati taivastietä, olen kulkenut omia polkuja. Silti olen pohdintoineni ikuisuuden lähtöruudussa. Että onko maallisen tieni päässä maatuminen maahan syksyn lehden lailla, tyhjyys ja ei mitään vai ikuisuus kylmemmällä tai kuumemmalla osastolla? Ja jos on, pitääkö polun pää jotenkin löytää tai tuleeko se nokan eteen kuin Manulle illallinen, joka putoaa kohdalle ilman omia ponnisteluja.

Ehkä ole kävellyt paljon yli10 000 000 askelta

Askeleen pituus on yksittäisen askeleen mitta, joka riippuu henkilön pituudesta. Se on yleensä noin 0,41 kertaa henkilön pituus. Esimerkiksi 160 cm pitkällä naisella keskiverto askelpituus on 66 cm. Askelmittaa voidaan käyttää arvioimaan, kuinka pitkän matkan kukin kulkee tietyssä askeleiden määrässä. Esimerkiksi kuinka paljon kilometrejä syntyy 10 000 askeleella. Siitä voi laskeskella sitäkin miten pitkän matkan olen kävellyt, kun ikäni on reilut 75 ja pituuteni nafti 180. Ehkä se on enemmän kuin 2 kertaa maapallon ympäri. 

Vuosikymmenten aikana olen myös tavannut erilaisia askeltajia, joista yhdenlainen olen tietysti itsekin. Kenkämieltymyksiä ja kevytkenkäisiäkin on ollut moneen lähtöön ja kävelyyn. Valintoja aikoinaan muokkasivat muut enemmän kuin minä tossunkuluttajana. Mustat, piikkikärkiset nahkakengät muistan ensimmäisten joukossa. Ne olivat kovan kundin tunnusmerkkejä yhdessä klassisen hiusvoiteen avulla taaksekammatun tukan kanssa, sillä mainos sanoi: "Brylgreem tyyli on tyttöjen mieleen." Nykyään näitä jalkineita sanotaan myös spittareiksi, joita en tainnut pitää juurikaan arkikenkinä, sillä kurssissa olivat silloin myös osin kankaiset, jalkoihin mukavat ja muodinmukaiset koripallotossut.

Valkoisilla lenkkareillakin oli aikansa ja monet nahkaiset remmisandaalitkin muistan. Varsinkin varhaisina aikoinani kengissä merkitsi ulkonäkö ja muiden mielipiteet enemmän kuin omani tai miten ne istuivat jalkoihin. Ehkä omaperäisimmät ja epämukavimmat olivat aidot, legendaariset puukenkäni, joita oli ainakin kolmet kappaleet. Niillä kävelemään oppiminen vaati kuukausien totuttelun. Moni kuulikin jo ennen näkemistä tulemiseni ja menemiseni niiden kopseesta.

Menneisyydessä ovat myös vuosia kesät talvet käytössä olleet "armeijan saappaat" varret käännettyinä. Ykkösmukavat ovat olleet jo vuosikymmenen tai kaksi piraatti sekä aidot Crocsit. Ostopaikkoja on ollut toripöydistä maahantuojan myymälöihin. Ehkä eksoottisin hankinta oli Kolumbian viidakon laidalla, kun Sasaiman kylässä olevan osin katulastenkodin työntekijän myi minulle Crocsien jäljennökset. Ruotsalaisen jääkiekkoilijan synnyttämät jalkineet ovat istuneet outouteeni loistavasti, joiden ainut ongelma on sadekelin liukkaus.

Supermukaviksi Crocsien rinnalle ovat kiivenneet Fiiliskaupan kumipohjaiset kangasjalkineet, joita käytän silloin, kun tiedän edessä olevan keskivertoa enemmän kävelyä. Lentokoneessakin ne ovat lähes kuin lentosukat. Lestikin on tai ainakin tuntuu jotenkin hieman keskivertoa leveämpi, sillä vaatimattomilla liikavarpaillakin on niissä mukava olla.

Jokaisen on oltava jossain

Olen vältellyt puuttumista Sininauhasäätiön asioihin, jonka ensimmäinen toimitusjohtaja olin. Tänään kuitenkin silmiini sattunut Hesarin juttu aiheutti poikkeuksen ja juutuin taas kerran muistelemaan menneisyyttä. Vaikkei jutussa töölöläisten huolenkannosta asiavirheitä yksipuolisuuden lisäksi ollutkaan, ymmärrän murheet kotikulmien rauhattomuudesta. Siitä tiedotusvälineet ovatkin kirjottaneet ahkerasti, kuten tämänkin linkin takana.

Totta jutussa on varsinkin se, että jos asutamme samaan paikkaan samantapaisesti heikoilla olevia, voi päihteiden ja huumeiden käyttö aiheuttaa ongelmia. Tätä välttääksemme olin aikoinaan tekemässä Jyväskylään teollisuusalueelle yli 50-paikkaisen Ensiaskeleen, jonka tekemisestä ja olemisesta ei korviini ole kuulunut 20 vuoden aikana sen aiheuttamista ongelmista. 

Siitä oppia ottaneena hankimme Pitäjänmäestä Kalevala Korun entiset tuotantotilat tehdäksemme sinne koteja kodittomille. Mutta kaikki ei mennyt kuin Stömsössä, sillä alueen yrittäjät valittivat aikeistamme. Oikeus hyväksyi valituksen, muttei lainkaan niillä syillä joilla valitus oli tehty. Vaan päätti, että kaikki ihmiset on asutettava sinne minne muutkin.

Tästä viisastuneena ostimme Töölöstä Ruusulankadun kiinteistön, sillä sen ympäristössä elää ja asuu paljon muitakin. Siitähän poru nousi jo ennen kuin ensimmäinenkään oli saanut mahdollisuutta uuteen elämään. Lähistön  asukkaiden tiedotustilaisuudessa tai sanoisinko kapinakokouksessa sain huomata huolen lisäksi syvän suvaitsemattomuuden.

Jos pahoinpitelystä tai peräti tappamisesta olisi selvinnyt tuomioitta, olisi se kiivaampien toimesta ollut osani. Kuitenkaan ainuttakaan ehdotusta ei siihen tullut minne tämän tapauksen asunottomat tulisi sijoittaa, kun oikeus oli linjannut, että sinne minne muutkin. Hajasijoittaminen ei purrut sekään, sillä lupasin, että juuri niin monella henkilöllä pienemmämme Kujankattia kuin asuinkerrostalot ottavat asukkaisi Sininauhasäätiön osoittamia asunnottomia. Yhtään tarjousta ei tullut.

Onkin kuvaristikkoa parempi pohdittava, että kun oikeuslaitos ei ole antanut jollekin porttikieltoa avoimeen yhteiskuntaan, vaan hän kulkee vapaana joukossamme, niin jossainhan hänenkin on voitava elää ja asua. Missä se sitten olisi muiden joukossa? Töölöläistenkin vaihtoehdoton krittiikki on jostain vähintään yhtä syvältä kuin sen sanojakin.

Suuntana talvikoti

Nyt oli alla sinivalkoiset siivet ja nokka kohti 9000 kilometrin päässä olevaa Bangkokin Suvarnabhumin lentokentää. Kun oli näyttää lentoliput, matkasimme sieltä ilmaisella bussilla suurkaupungin toiselle laidalle, liki 50 kilometrin päähän Don Muangin lentokentälle. Josta matka jatkui kolmen tunnin venttailun jälkeen thaimaalaisen yhtiön lentokoneella Trangiin.

Sieltä oli vielä 50 kilometrin loppupyrähdys jonkin sorttisella kumijalalla Morakotin ja vähän minunkin talvikotiin Phatthalungissa. Tosin tätä kohtaa kirjoittaessani en vielä tiennyt loppukyydistä mitään.

Soiniityntien Jokilaaksosta kuluu vuorokausi ennen kuin olemme perillä Thaikodissamme. Juuri ja juuri se aika riittää, vaikka Putin on toimillaan pidentänyt lentomatkaa ja -aikaa parisen tuntia. Vielä puoli vuorokautta kauemmin menisi, jos matkaisimme Thaksintrainin makuupaikalla Bangkokista Phatthaungiin. Siitä tavasta pidän kovasti ja jos matkaisin yksin, olisin niin tehnytkin. 

Yleensä matkaan Aasian silloin, kun moni muukin Suomesta, joten lentokone on usein viimeistä istuinta myöten täynnä. Nyt se oli jostain syystä puolityhjä. Joten moni teki kolmesta istuimesta vuoteen ja matkasi varsin mukavasti yön yli ikäänkuin makuupaikalla. En yhtään osaa arvella syitä tyhjyyteen koneeseen, sillä onhan Thaimaan turistisesonki alullaan. 

Monesti olenkin lähtenyt syksyn jo kolkutellessa ovella talveksi kauas kesäisestä Merikonttikodista. Joskus kuin yhtä matkaa Jokilampien joutsenperheen kanssa. Näin ei ollut tällä kertaa ja lähtiessäni vanhemmat jäivät nauttimaan ainoan poikasensa kanssa Suomen alkusyksystä ja kai odottamaan ensilumia. 

Don Muangin kentällä venttailimme sitten tosiaan tuntitolkulla NokAirin vajaan puolentoista tunnin lentoa Trangin lähilentokentälle. Muutaman kymmenen kilometrin loput tulimme taksilla. Oli oikein mukava jutella Morakotin avulla taksikuskin kanssa, jonka auto oli itseasiassa miljoona kilometriä ajettu pikkubussi. Vaikka kuinka yritin päässäni ynnäillä ja väännellä, on taksimiehen leipä tiukassa, kun kotona oli vielä kaksi lasta ja vaimo niitä hoitamassa. Perheen ainoan työssä käyvän ansio on 300 bahtia 10 tunnin päivästä. Se on tämän päivän kurssilla noin 8 euroa. Voi olla, että jatkan aiheesta myöhemmin, kunhan yön tai muutaman sulattelen.

Olen osa Tuusulan lounaisinta, pientä kylää

Kun toissapäivänä kävin Ruotsinkylän kyläpäivillä, oli oikein mukavaa olla mukana kyläläisten järjestämässä "Hyvän mielen syyspäivässä". On hieno asia, että muista ja meistäkin löytyy halua ja tarmoa yhteiseen tekemiseen sekä seudun vireänä pitämiseen. Onkin vaikea kuvitella Ruotsinkylä-Myllykylän asukasta joka ei viihtyisi.

Vaikken itse tee kyläpäivän eteen muuta kuin osallistun, kannan seudun viihtyvyydestä osani. Se näkyy eniten perustamallamme 8 hehtaarin Jokilaakson lunonsuojelueella, Soiniityntien päässä. 

Vastaamme siellä muun muassa sillanpielen Tuusulanjoen uima- ja grillipaikan käyttökelpoisuudesta ja siisteydestä roska-astioineen. Huvimajasta tehty, aito puinen puucee palvelee myös alueen toiselta nurkalta kulkevan kunto-/luontopolun käyttäjiä. Talvisin pienempi tai isompi tarve saattaa yllättää hiihtoladunkin käyttäjän ja sulan kelin aikoina maastopyöräilijän tai samoilijan. Ehtipä tarpeineen huvimajaan ennen viime kesän tuhotyötä jokunen Myllykylän laavunkin käyttäjä. 

Loppukesän polku uimapaikalle

Eilen illan jo tultua olin pajukon juurella metsäwc:ssä, kun kaihista korjattuihin silmiini tarttui puiden siimeksestä vilkkuvia punaisia ja vaaleita valoja. Niitä sitten lähdin katsomaan, olivathan maillamme. Hiihtoladun sillalla kykki pari miestä sähköavusteisine maastopyörieen. Toisella otsalamppu ja toisella ei. Sitä he etsivät, sillä syksyn lehtien liukastamalla Maljapuron puusillalla oli pyöräilijä ottanut niin sanotut lipat otsalampun lentäessä jonnekin aluskasvillisuuden joukkoon.

Kävi ilmi, että he pyöräilevät samaa reittiä naapurikaupungin Ruskeasannalta silloin tällöin. Toki se meille sopii, kuten lunnonnarvoja kunnioittava muukin käyttö. Vaikkakin kalastamisen Jokilammilla sallimme oikeastaan vain lapsille ja vanhemmille lapsineen.

Ilkivaltaa ja muuta epäasiallista käyttöäkin on ollut. Kuten moottorikäyttöiset endurupyörät kesäisellä hiihtolatupohjalla ja kanoottivarkaat. Oma lukunsa oli myös hän tai ne, jotka ampuvat ilmakiväärillä oven ikkunan rikki kodastamme. Tai jotka murtautuivat sinne sisään grillaten hiilillämme makkaroitaan. Lapunkin jättivät: "Kiitos kodan lainasta".

Kaikkinensa Myllykylä ihmisineen ja koirineen tuntuu hyvältä ja on kotini, vaikka pari kertaa valloilleen päässeitä vapaita kaneja ei ole nykyisin juuri näkynyt. Sen sijaan jänikset, kauriit, supikoirat ja ketut joutsenineen sekä muine lintuineen ja oravineen ovat tuttu näky. Ilvekset, hirvet, lepakot tai saukotkin näyttäytyvät, mutta harvemmin. 

Jokilaakson ekoelämä, osa 2

Eilen kirjoitin Jokilaakson käymäläjätteiden kompostoinnista. Samassa prosessissa ovat mukana myös kotitaloutemme biojätteet kananmunankuorista kahvinporoihin. Kirjoitin myös sekajätteistämme, joista tehdään sähköä esimerkiksi Fortumille. Sitä Caruna sitten kuljettaa Jokilaaksoon ruuan valmistusta ja vaikka saunan kiukaan lämmitystä varten. Sähkö on monipuolisen tärkeä hyödyke, joka poistaa yön pimeyden, mahdollistaa television katselun sekä älylaitteenkin latauksen. Lämmitykseen käytän puolivaraavassa injektoritakassa tuulen ja ihmisten kaatamia puita. Takkapuiden tekemiseen tarvitaan kuitenkin sähköä sekä sirkkeliin että halkomakoneeseen, laiska kun olen. 

Palautusmuovipullot menevät käsittelylaitoksille, joissa ne murskataan paaleiksi, rouhitaan lastuiksi ja värilajitellaan uusiomuovin valmistusta varten. Siitä valmistetaan muun muassa uusia juomapulloja, pakkaustarvikkeita ja tekstiilejä. 

Lasipullotkin kuljetetaan käsittelylaitokselle, jossa nekin murskataan, puhdistetaan, lajitellaan ja sulatetaan uuden lasin valmistusta varten. Syntyvää kierrätyslasia käytetään pullojen, muiden lasipakkausten, kuten purkkien, sekä lasivillan ja vaahtolasin valmistukseen.

Metalleja kierrätämme lajittelemalla ne metallinkeräysastiaan, ekopisteelle tai jäteasemalle, joista ne toimitetaan metallinjalostamolle. Murskaamatta eivät säästy nekään, mutta sitä ennen ne puhdistetaan ja erotellaan laadun mukaan sekä sulatetaan raaka-aineeksi uusien metallituotteiden valmistukseen.

Kierrätyspaperista tehdään pääasiassa uutta sanomalehtipaperia ja pehmopaperituotteita, kuten wc-paperia tai talouspyyhkeitä. Painoväri poistetaan pesemällä ja kuitumassasta tulee uutta paperia. Se voi kiertää kierrossa jopa seitsemän kertaa.

Kierrätyspahvista valmistuu uusia kartonkituotteita, kuten aaltopahvin raaka-aineita, pakkauskartonkia, kirjekuoria sekä talous- ja wc-paperirullien hylsyjä. Kierrätysprosessissa kartonkikuitu irrotetaan muovi- ja alumiinipinnoitteista, joka hyödynnetään energiaksi ja alumiini raaka-aineeksi.

Käytetyt paristot ja akut toimitamme myymälöiden usein punamustaan keräyslaatikkoon tai kunnalliseen vaarallisen jätteen keräyspisteeseen. Sen jälkeen ne lajitellaan ja erotellaan arvokkaita raaka-aineita, kuten rautaa, sinkkiä ja kobolttia. Kierrätysmateriaaleja käytetään uudelleen esimerkiksi teräksen, lannoitteiden ja akkujen valmistuksessa.

Oma lukunsa Jokilaaksossa on, että meille ei tule eikä mene vettä putkia pitkin konttien ulkopuolella kuin metri konttisaunan imeytyskaivoon. Ei ole kunnallistekniikkaa eikä edes kaivoa. Välillä varastan ja välillä haen luvan kanssa talousvedet mökijällä ja peräkärryllä 1000 litran säiliössä kodin ja saunan samankokoisiin säiliöihin. Ehkä kirjoitan kantovesielämästämme joskus. 

Jokilaakson ekoelämä, osa 1

Merikonttikodin ja muidenkin Tuusulan kotitalouksien sekajäte toimitetaan jätevoimalaitokseen poltettavaksi ja lajittelun jälkeen siitä tuotetaan sähköä sekä lämpöä. Jäte kuljetetaan yleensä kiinteistökohtaisista jäteastioista tai aluekeräyspisteistä Ämmässuon ekoteollisuuskeskukseen. Myös palamisesta syntyvä kuona hyödynnetään ja savukaasut puhdistetaan tehokkaasti. Pohjakuonaa käytetään varasto- ja teollisuusrakennusten pohjarakenteissa sekä väylä- ja kenttärakenteissa. Muita esimerkkejä käyttökohteista ovat mm. tiet, kadut, kenttäalueet, meluesteet, maisemavallit, maavallikatsomot, ampumaradat ja kaivantojen täytöt. Lisää Ämmänsuon elämästä tämän linkin takana.

Jokilaakson ainut ei mieleinen ekotoimija on kunnallinen Kiertokapula Oy, joka pakotti asiakkaaksi, kun sille ei kelvannut, että toimittaisimme sekäjätteet Seepsula Oy:n kanssa yhteistyössä edelleen samaan paikkaan. Tai olisi kai kelvannut, jos silti maksaisimme tyhjän tyhjennyksestä kuukausimaksun lisäksi 12 viikon välein. Joka muutenkin on hyvin lajittelunsa huolehtivalle Jokilaaksolle puolet liian usein, vaikka 200 litran astioita on kaksi. Toinen pihassa ja toinen Soiniityntien sillanpielessä palvelemassa uimapaikan tarpeita.

Biojätteet kompostoimme ensin eristetyssä kompostorissa ainakin vuoden ja sitten ainakin toisen muovikuorisessa jälkikompostissa. Vaikka niin ei suositellakaan, olemme käyttäneet 2-4 vuotta tekeytynyttä maanparannusmultaa myös Little Green Housessa eli kasvihuoneessa. Kolme vuotta sitten talven lumi pudotti kolmannen kerran osan katosta, joten puuhaan kyllästyneenä poistin siitä toissa kesänä loputkin. Kun ylöspäin tuli esteetöntä tilaa, istutin sisään muun muassa pari luumupuuta jäniksiltä suojaan ja ulkopuolen perunamaan paikalle rapalperia sekä pensasmustikan taimia, kun mansikka ei pärjännyt joka kesä liikaakin rehoittavalle luonnolle.

Mullan raaka-ainetta kerääviä ekokäymälöitä on kolme erilaista. Biolan, Separett ja Mulltoa, joista jälkimmäiset ovat lämmitettävissä tiloissa. Kuvan Biolan "huvihuone" palvelee myös uimapaikan ja pihan kulmalta kulkevan luontopolun käyttäjiä sekä muita samoilijoita. Viime yönä päätin, että ensi kesänä luovun lopustakin kasvisten ja vihannesten viljelystä ja teen tilalle hunajan tekijöille sekä muille pienille siipiveikoille ja veikottarille lounaspöydän monivuotisista ketojen ja niittyjen kukkasista.

Olen lainsuojaama, epäoikeudenmukaisenkin veron maksaja

Työelämässä järjestäytynyt yhteiskunta vieraili joka tilipäivä palkkapussillani ennen minua. Nykyäänhän ei taida saada konkreettisesti tilipussia käteen. Mutta ennen oli ennen ja työnantaja maksoi tilipäivisin palkkamarkat kirjaimellisesti käteen, usein voipaperin tuntuisessa pussissa tilinauhoineen.

Taisin olla iältäni viisivuotias, kun kuvan setelit tulivat käyttöön ja kolmetoista, kun niistä riipaistiin kaksi nollaa pois ja pennit tulivat rahamasseihin. Mutta on maksutapa mikä tahansa, ennen sitä valtio ja kunnat seurakuntineen ottavat verojen kanssa erilaisine TEL ja LEL sekä vakuutus- ja sosiaaliturvamaksuineen kaikkiaan noin puolet työllä ansaituista rahoista. Vielä leppoistajanakin verokarhu sukulaisineen vie aika siivun eläkkeestä.

Kun jäin pois ansiotöistä, tuli kolmannes lisää joutilasta aikaa, jolloin voi pohtia myös elämän oikeuden- ja epäoikeudenmukaisuuksia. Vaikka olemattomallekaan mielenterveydelle ei liene hyväksi tuumailla liikaa asioita, joille ei voi mitään. Sillä verojen maksua varsinkaan eläkkeestä ei taida päästä pakoon kuin tuonelan- tai taivasmatkalle lähtiessään.

Ihmisten ruokkima ja ylläpitämä verokarhu on tunteeton ja melkoisen epäoikeudenmukainen loinen, jonka ahneutta ei pysty tyydyttämään minkään sortin eläinrakkaudella. Näin ajattelen, sillä jo vuosia olen ollut puolet päivistäni Thaimaassa, jonka kotimaani nalle jättää nuolemaan näppejään.

Suomalainen suhtautuu monesti ynseästi moniin maahanmuuttajiin ja sanoo maksavansa esimerkiksi ulkomailla olemisensa itse. Näinhän se ei ole, vaan esimerkiksi kuljemme Thaimaan Suomea paremmilla kestopäällysteillä rinta rottingilla perustellen, että maksammehan turisteinakin tuotteista veron. Mutta niin maksavat paikallisetkin myös ansioistaan, kuten mekin Suomessa.

Ehkä eräällä tavalla oikeudenmukaista olisi maksaa veroa sinnekin missä asuu kuukausitolkulla. Tässä asiassa on oma pesä siivoamatta. Loisimme myös kotimaassa, sillä kausiasuntokunta jää Suomessa nuolemaan näppejään, vaikka tuottaa kesäasukkaallekin monia palveluita. Jos itselläni olisi diktaattorin valta, veroja maksettaisiin kuukaisitten siihen kuntaan minne postikin on käännetty tai missä muuten vietetään mainittava osa vuodesta.

Blogin kirjoittamisen jälkeen huomasin, etten ole yksin ajatuksineni. Kas tässä tämän linkin takana. 

Ovatko yksityiset palveluntuottajat kuluttajan etu?

Otsikon pulmaa olen viimeisten vuosikymmenten aikana pohtinut eräänkin kerran. Ja tullut siihen tulokseen, että aika usein näin on. Sen sijaan tuote tai palvelu, jossa yhteiskunnalla on monipoliin verrattava asema, olisi ehkä parempi olla veroja keräävien hyppysissä.

Tästä hyviä esimerkkejä ovat kotiin lankoja myöten tuleva sähkö ja putkissa kulkevat juoma- ja likavedet. Nurjan mielen päivänä ajattelen, että jos edelleen joku voi veronmaksajan välttämättömyyksillä rahastaa, on parempi, että se on veroja keräävä yhteiskunta kuin sähkönsiirtoa harjoittava, ulkomaille lompsaansa täyttävä Caruna.

Oikeastaan marmatukseni aiheuttaja tällä kertaa on juuri työn alla oleva kertakäyttöisen nahkapukuni ja sen sisällön vuosisadan kunnossapitohuolto. Malja oli ennen eilistäkin piripinnassa, mutta yli se kuohui etsiessäni yli 75-vuotiaana, sydäninfarktin saaneena sekä sepelvaltimo- ja verenpainetautisena paikkaa missä yhteiskunta antaa lupaamansa koronarokotteen maksamillani veroilla tai sen kaltaisilla suorituksilla.

Mutta moni kakku päältä kaunis, totesin kysellessäni rokotuspaikkaa ennen ensi viikolla alkavaa puolen vuoden Aasian aikaani. Kävin lähes kaikki Keusoten kymmenkunta terveysasemaa tai vastaavaa läpi, mutta ei ajan aikaa koko syyskuussa.

Sitten sattui netistä silmiini muistini sopukoihin piiloutunut lähistön yksityinen RokotePalvelu, jota olin käyttänyt kerran aiemminkin vuosia sitten. Niinpä karautimme Morakotin kanssa hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella Vantaan Tammiston K-Supermarketin parkkipaikalle. Tata ruokaostoksille ja minä kysymään käytävän rokotuspisteestä piikkiä ilman minkään sortin ajanvarausta.

Viiden minuutin juttu, kun hyvin ystävällinen, afganilaista syntyperää oleva sairaanhoitaja tuikkasi piikin käsivarteeni. Loistavan palvelun operaatio kesti blogi- ja perhetilannepuheineen kaikkiaan ehkä kymmenen minuuttia. Kävelin ulos rokotuksen saaneena ja 150 euroa köyhempänä.

Mieltäni jäi nakertamaan se, että olen veroina maksanut rokotteen ja rokotuksen, mutta joudun silti käytttämään yksityistä, minulle maksullista palveluntuottajaa. Muutaman minuutin homman toimimattomuus kunnallisella puolella on kyllä kiinni muustakin kuin resursseista. Ehkä kyse on myös ainakin palvelu- ja vähän muustakin kulttuurista. Jotenkin jäi maku, että jos asiakaspalveluhenkisellä ajanvarauksella olisi ollut valta, se olisi sullonut tapaukseni johonkin väliin.

Yritysidea

Euroopassa tehtyjen tutkimusten ja ennusteiden mukaan verkkomyynnin osuus lähes kaksinkertaistuu 9,4 prosentista 16,3 prosenttiin vuosina 2017−2027. Kivijalkakaupalla on silti vankka jalansijansa Euroopassa, erityisesti Suomessa.  Luvut kuitenkin osoittavat, että kuluttajat hankkivat yhä enemmän tuotteita verkkokaupoista.  

Erityisen merkittävästi myynti kasvoi Euroopassa vuodesta 2019 vuoteen 2020 sen noustessa 10,6 prosentista 13,9 prosenttiin. Vaikka siinä oli lyhytaikainen lasku vuodesta 2021 vuoteen 2022, verkkkaupan tulevaisuus näyttää lupaavalta ja osuuden odotetaan pysyvän pandemiaa edeltävän tason yläpuolella.

Viime yönä Nukkumatti huiteli töppösineen ja unihiekkakuormineen jossain aivan muualla kuin juuri kaihileikatuissa silmissäni. Joten seikkailin uudistettuine näkökykyineni vuoteeni mielikuvitusmaailmassa. Ja silmäillen silloin tällöin varhaiseen aamuun saakka verkkokaupan kautta Kiinasta ostamaani kuvan rannekelloa.

Mietin, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka mielellään ostaisivat silloin tällöin netinkin kautta milloin mitäkin. Mutta ostaminen ulkomailta on liian vaikeaa kielimuureineen, turvattomuuden tunteineen ja erilaisine maksutapoineen.

Entäpä jos olisi nettikaupan täydellinen apuri? Jossa henkilökunta auttaisi suorittamaan ostoksia. Tarvittaessa kotiinkuljetuksineen, sillä tuote tulee usein jonkun kuljetusliikkeen, kuten Saksan tai Suomen postin noutopisteen automaattiin. Jonka senkin käyttö syystä tai toisesta on monelle liian työlästä tai vaikeaa.

Palvelupisteessä voisi sähköisesti selailla myyjän kanssa tai avustamana erilaisia verkkokauppoja sekä tuotteita ympäri maailmaa. Tarvittaessa yritys ostaisi tuotteen puolestasi maksettuasi sen täyden palvelun nettikauppaan tai antamillasi tiedoilla sekä toimittaisi hankintasi halutessasi kotiin tai minne tahansa.

Itse harrastan tätä Thaimaan Phatthalungissa Morakotin kanssa. Ykkösverkkokauppamme siellä on Lazada, jonka tuotteita meille tilaa usein moottoripyöräverstaan nuori rouva. Olemme nimenneet paikan Lazada Shopiksi. Ensin etsimme älylaitteillamme sähköisistä myyntiluetteloista haluamamme tuotteet, usein kotona vuoteessamme. Lazada Shop sitten suorittaa tilauksen maksettuamme heille. Samalla päätämme toimittaako postimyyjä ostoksen korjaamolle, kotiimme vai tuoko Lazada Shop paketin meille sen saavuttua Thaimaahan. Kooltaan suurimmat ostoksemme taitavat olla vaatekaapit ja kaasulieden metallinen pöytä.

Koskaan tilauksen puolestamme tehnyt ei ole pyytänyt palveluksistaan baht-kolikkoakaan. Vaan olemme maksaneet hänelle sopivaksi katsomamme summan muistakin syistä kuin taataksemme oivan palvelun jatkumisen. 

Jos joku on kiinnostunut perustamaan tämän vision pohjalta yrityksen vaikkapa kotikulmilleen, jeesaan mielelläni aikani kuluksi tai lähden tarvittaessa mukaankin. Investointeja ei alussakaan juuri vaadita, vaan täyden palvelun nettikauppa tulisi tarvittaessa kannettavan tietokoneen ja sen postimyyntiluetteloiden kanssa ostaja-asiakkaan kotiinkin.

Olemmeko saamassa uuden normaalin?

Älylaitteeni keinoäly sanoo, että Suomessa poliisi ampuu ihmistä kohti noin viisi kertaa vuodessa. Aseen käyttöä säädellään tarkasti laissa ja siihen sisältyy aina riski kohdehenkilön menehtymisestä. Poliisi ei esimerkiksi saa käyttää asetta surmaamistarkoituksessa, vaan ainoastaan kohdehenkilön toiminnan pysäyttämiseksi.

Heinäkuussa mies tuli puukon kanssa entisen työpaikkani naapurissa poliisia kohti, jolloin lainvartija käytti etälamautinta. Siitä huolimatta mies jatkoi lähestymistä puukon kanssa, joten poliisi ampui. Ammuttu menehtyi paikan päällä.

Nyt syyskuussa poliisipartio tapasi kerrostalon rappukäytävässä miehen, joka käyttäytyi uhkaavasti, eikä totellut poliisin käskyjä. Mies tuli teräaseen kanssa poliisia kohti, jolloin poliisi ampui pysäyttääkseen hänet. Ammutulle miehelle annettiin ensiapua, mutta hän kuoli elvytysyrityksistä huolimatta.

Myös jenkkien Ohiossa poliisit ampuivat miehen kuoliaaksi. Tuoreen vainajan ruumista löydettiin 60 luotia. Kaverillani oli elektroniikkaliike Floridassa ja kerran kolme miestä nyysi takaoven kautta keskellä päivää mitä käsissään saivat kannettua. Lähistöllä sattui olemaan poliisipartio ja varkaat jäivät lähes rysän päältä kiinni. Kun kysyimme mitä tehdä vastaavissa tapauksissa, oli paikallisilla lainvalvojilla lyhyt neuvo: "Ampukaa ne kynnyksen ulkopuolelle, niin ei tule vaikeuksia."

Jo vuosikymmeniä lähes lainkuuliaisena ymmärrän, että kun on tarve pysäyttää, sen poliisi myös tekee. Silti minua pohdituttaa voimankäytön mitoitus ja harkintakyky. Vaikka tilanteissa ei varsinkaan aina ole aikaa istua tuumaamaan yksin tai kollegoiden kanssa, että mitä nyt pitäisi tehdä?

Toinenkin seikka pohdituttaa. Kun yleinen käsitys on, että liikajuominen tekee alkoholistin, jolla on itse aiheutettu sairaus paapomiseen saakka, niin kuinka kipeä päästään tai sekaisin onkaan kansalainen, joka ei pysähdy kuin luotiin?

Kun avasin toissapäivänä Facebookiin poliisin ampumisesta keskustelun, hämmästyin enemmistön mielipiteistä. Olivat sitä mieltä, että henki vaan pois. Ei jäänyt tilaa saati ymmärrystä minkään sortin mielen sairauksille. Mutta minulle jäi, sillä kuoliaaksi ammuttukin oli joidenkin vanhempien nuori tai aikuinen ja ehkä lapsen tai lasten isä ja joskus äitikin. Tuntuu, että varsinkaan poliisien edessä ei kansalaisilta kannata kysellä armoa, sillä sitä ei hevin anneta.

Ehkä eräänlaista äärimmäisyyttä edusti somessa esitetty kysymys, että luulenko sotarintamalla tähdättävän polviin? Vastasin, että en, sillä rintamalla ammutaan tappaakseen. Ja esitin vastakysymyksen, että siitäkö Espoonkin ampumisessa oli kysymys? Siihen sain vastauksen, että haastan riitää ja työnnän kysyjän päähän valheita.

Huoltoremonttini pyörteissä

Tämänkertaisen blogin kirjoittaminen oli unohtua kokonaan, kun painiskelin maallisen majani huollon parissa. Tällä kertaa ykkösasiana oli kuulolaitteet, jotka piti saada tänään korviin. Joten aamulla ajelin Tatan kanssa Herttoniemeen. Hän kauppakeskus Hertsin aasialaiseen elintarvikekauppaan ja minä saman rakennuksen Kuuloverkon toimipisteeseen.

Mutta ei mennyt homma kuin Strömsössä. Vaikka tanskalaisen firman kuulolaitepaketti oli saapunut Puolasta, kuten pitikin. Mutta kun avasimme paketin, puuttui kokonaan toinen, nimenomaan korvaani muotoiltu osa. Ajattelin ja sanoinkin, että kun aikoinaan puhuttiin maanantaiautoista, joissa oli muina päivinä valmistuneita autoja enemmän vikoja, niin olisiko nyt sattunut maanantaipakkaaja tai muoviosien valaja? Joka tapauksessa tiukille menee aikataulu onko uudet laitteen korvissa, kun lennän Aasiaan.

Oticonin muotoillut kuulokojeet ovat tyypillisesti korvan sisäisiä malleja, jotka valmistetaan yksilöllisesti kuulokojeen käyttäjän korvakäytävään sopiviksi. Ne ovat pieniä ja huomaamattomia, jotka istuvat kokonaan korvan sisään. Maksavat minun tapauksessa kotikunnalleni pari tonnia kappale. 

Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun kaltaiseni yli 75-vuotias olisi voinut varata terveysasemalta koronarokotusajan. Sillä ikäiselleni infarktin saaneelle tauti voi olla ja onkin elämän ja kuoleman kysymys. Vaikka kävin monta paikkaa läpi, ei ollut ainuttakaan vapaata aikaa syyskuulle, jolloin olen jo liki 10 000 kilometrin päässä. Harmillista, jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää rokotteen ottaminen Thaimaassa tai jättää vallan ottamatta. Vaikka netti sanoo, että rokotteita voi myös ostaa apteekeista, niin soittokierros osoitti, ettei kuitenkaan voi. Sanottiin syyn olevan niiden säilyttämisessa. Vaatinevatko sitten jotain erityistä vai vain erityisen kylmää.

Kaikki elämä on tarpeellista

Jokilaakson luonnonsuojelualueella on elämää monen menoon. Sen läpi kulkee esimerkiksi talvisin Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu osana suurempaa verkostoa, jota pitkin voi hiihtää vaikka Tuusulanjärven toiseen päähän. Ja kesäisin samoillen tai maastopyörällä jonnekin muualle. 

Liki kymmenen vuotta aiemmin muutama iso koivu ei päässyt tuulen kanssa yhteisymmärrykseen Jokilaakson pohjoispäässä. Joten se kaatoi osan puista hiihtoladulle. Paikallisen yhdistyksen aktiivit kysyivät: "Mitä tehdään maassa makaaville raadoille?" Vastasin: "Ehkäpä teille vaivanpalkana sauna- ja takkapuiksi, jos tuotte pihaan muutaman pölkyn istuimiksi?"

Tosin jo silloin tiesin, ettei Merikonttikodin pihapiiri kaipaa lisäjakkaroita. Siispä sijoitin ne lintujen, metsähiirien, jänisten, oravien ja muiden nälkäisten ateriointipaikalle. Ajattelin seurailla mikä on pöllien virka tulevina vuosina, kun en itse tee niille enää mitään.

Vuosien aikana vain yksi auringonkukan siemen meni eläimiltä sivu suun ja raosta kurkki ainokainen auringonkukka päätään auringon mukana käännellen. Seuraavana näkyvimpänä ilmiönä irtosi tuohet, joka osaltaan vauhdittaa elämän kiertokulkua.

Tänä kesänä on kyljissä silmiltäni tai huomiokyvyltä piilossa olleita, ei kasveja eikä eläimiä, vaan sieniä. Jotka eivät ole kelvanneet aterijoiden vatsan täytteeksi. Eniten on kannoilla kasvavaa punalahokkaa, joka on syötävää kuusilahokkaa muistuttava laji. Väriltään punakeltainen ja maultaan syötäväksi kelpaamaton sekä lievästi myrkyllinen, aiheuttaen pahoinvointioireita ja ruoansulatuskanavan ärsytystä. On mielenkiintoista seurata mitä niille tekee talven pakkasherra, sateet ja lumivaippa.

Kun myin rahasta kolmasosan ajastani monta kymmentä vuotta, ei muka ollut aikaa saati ajatusta kääntää selälleen juuttunutta koppakuoriaista takaisin jalolleen. Eikä seurata miten elämän monimuotoisiin hyödyntää tuulen nitistämiä, kymmeniä vuosia kasvaneita puita.

Ilta-auringon leppoistamisjaksolla moni asia on toisin. Enkä ole enää vuosiin myynyt ajastani sekuntiakaan rahasta. Vaan elän itsekkäästi äkkiä ajatellen vain itseäni varten tarpeettomana ja hyödyttömänä. Jota en kuitenkaan ole. Sillä kääntämälleni ötökälle, ihoni hyttyselle ja tallomatta jättämälleni maan matoselle ovat tekoni tai tekemättä jättämiset elämän ja kuoleman kysymyksiä. Morakotillekin koen olevani tarpeellinen. Kuten myös Thaikotimme pihan eläimille ateriapalveluinemme. 

Sekin on eräänlainen maailman palkka, että saadakseni rahaa tarpeelliseen ja tarpeettomaan, auoin muutoksen ovia vuosikymmeniä. Vaikka teinkin sitä sydämellä, vain harva ovesta käynyt kiitti tai peräti palasi uudesta kodistaan puristamaan kättä.

Olemassaolon oikeus lienee kaikella elävällä ilman kiitoksiakin. Sen tarvekin taitaa olla vain yksi itsekkyyden ilmentymä. Jonka mukana tuleva näkyvä tai piiloitettu myöteinen palaute ei ole ydin. Sitä on tarpeellisuuden kokemus. Jonka voi löytää jokainen, vaikkei kykenisi laittamaan itseään niin pienelle paikalle, että kokisi tarpeellisuutta jonkun rukouksen kohteena.

Elämäni säästöliekkejä

Koko vuorokauden on sunnuntai, joka lienee suomalaisittain thaiksi "wạn xāthity̒", ja eilen kerroin kirjoittavani tänään kuinka rahoitan joka vuosi puolen vuoden elämäni Thaimaassa, joten... 

Suomikodissa on 600 megan rajaton kotinetti sekä kädessäni 300 megan rajaton mobiililiittymä. Kuukaudessa perusmaksuiltaan yhteensä 70 euron luokkaa. Suominumeron laitan puoleksi vuodeksi numeroparkkiin ja kotinetin lopetan kokonaan samaksi ajaksi. Joku ylläpitomaksu jää toiseen, joten tarvittaessa voin sitä käyttää, vaikka se on parkkipaikalla bittiavaruudessa. Säästöä Aasian ajalta tulee yhteensä noin 400 euroa.

Kun pudotan talven ajaksi Jokilaakson Merikonttikodin ja Saunakontin lämmöt lähelle 10 astetta, tulee kuukaudessa noin satasen pienempi sähkölasku. 600 euroa on minulle merkittävästi. Thaikotimme sähköt ja muunkin asumisen kulut maksan, olen siellä tai en. Hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen liikennevakuutuksen laitan myös tauolle, joten siinäkin säästyy 200 euron verran.

Uudeksi nuukailukohteeksi otan suorien, sinivalkoisten lentojen tilalle lennot yhdellä tai kahdella pompulla. Se on eestaas lennoilla 500 euron paikkeilla halvempaa. Kelpo tuntipalkka lentokentillä odotteluista siis, sillä Finnairin halvat lennot äkkilähtöineen eivät juuri satu kohdalle, kun on halu lentää Thaimaahan tai takaisin.

PeeCeeXäni talvipesä

Phatthalungissa kaukana turisteista maksaa polttoaine skootteriini reilut puolet Suomen menovedestä. Lisäksi kulkuneuvoni kaukomailla kuluttaa kolmasosan suht janoisen vanhan rouvan tarpeesta. Joten niiden energiajuomaan menee rahaa talven mittaan helposti 500 euroa vähemmän.

Jos ja kun Suomessa käyn aamu-uintireissuillani Munallisten Marttakerhossa aamupalalla, maksaa se reippaat 5 euroa. Sama lysti Thaikotini kantapaikassa maksaa Morakotilta ja minulta yhteensä 50 bahtia, eli reilusti alle euron per lärvi. Joten jo aamupalan osalta säästöä tulee puolessa vuodessa alakanttiinkin laskien yli 500 euroa. Ja tulee silloinkin, vaikka söisin aamiaisen kotona. Sama suuntaus on muunkin safkan kanssa. Varsinkin, kun jättää länsiruuat syömättä.

Kukin elää, kulkee ja kuluttaa tavallaan, mutta silti en aina ymmärrä niitä, jotka sanovat, että "hyvähän sinun on lennellä, mutta minulla ei ole siihen varaa". Sillä nykyisellä elämänmenolla minun pitäisi etsiä lisää säästökohteita, jos en viettäisi talvia kaukomailla.

10 päivää aikaa Aasian aurinkoon ja sadekauteen

Oikeastaan vasta ¾ vuosisadan remonttihuolto laittoi laskemaan miten ja mihin kaikkeen eläkkeeni riittää. Korjausten kohteena oli ja on ylä- ja alapää sekä jotain siltä väliltä, sillä liiankin isosti voi eturauhanen. Jota ei silti höylätty eikä leikattu. Vaan tultuani Aasiasta ensi keväänä, säätää lääkäri uudelleen, jos tarvetta on. Nyt tuli tusinan vitamiinien sekä lääkepillereiden patteristoon uusi kapseli vuodeksi. Joku siis kasvaa karvojen ja kynsieni lisäksi voimallisesti edelleen.

Vaikka olin varannut remonttiin aikaa puoli vuotta, ei se riittänyt kunnallisessa terveydenhuollossa. Pelkästään riisikuppiin viime talvena pudonneen hammassillan tilalle proteesin saaminen vanhojen tynkien poistamisineen on vuoden juttu.

Pitkissä puissa olivat kunnalliset silmien kaihileikkauksetkin Tammisairaalassa. Apuna taisi olla pitkälle edennyt toisen silmän kaihi ja jo ostettu lentolippu. Nyt ovat leikkaukset takana ja lopputarkastus sekä silmän tikkien poisto on 22. tätä kuuta, lennon Aasiaan ollessa seuraavana päivänä. Mikä huonolla tuurilla voi tehdä aikataulu ja muitakin muutoksia. Tällä kertaa mennään kuitenkin terveys edellä. 

Oma lukunsa on kuulo, jota vauhditin yksityislääkärin lähetteellä. Uudet kuulolaitteet saan korviini 16. päivä, joten tiukille menee aikataulu niidenkin kanssa. Yhteiskunta kustansi kertaalleen laitteet jo 7 vuotta sitten, mutta huonon motivaation vuoksi en päässyt niiden kanssa sinuiksi koskaan. Nyt on uusi yritys, uudet laitteet ja myös aito halu kuulla paremmin. 

Elävästi muistan lähes kuvan ikkunan takaa lähtevän luontopolun kiertämisen ja kuulemisen ilon, kun linnut palasivat maailmaani. Mutta kojeiden käyttö väheni ja väheni, sillä ajattelin, että vähempikin ääni riittää. Siirryin televisionkin katselussa valmiiksi tekstitettyihin ohjelmiin, kun en saanut enää juuri tolkkua kuin uutistenlukijan puheesta.

Elämäni paketti on edelleen oivallisesti tolallaan enkä vaivoja valita, enkä ole niiden vanki. Vaan kiitän alkoholismista, joka vei minut itsensä löytämisen tielle, jossa ei ole edes kemiallisten aineiden maustamaa tuokioita eikä sivupolkua. Kiitän myös sepelvaltimotaudista, joka opetti jarruttamaaan. Ilman näitä ja muita oppeja olisin lähtenyt länkyttämään jo vuosia sitten ajattomille foorumeille. Elinaikaisen majani ollessa savuna taivaalla ja tuhkat Ison kiven juurella matojen ruokana tai riesana.

Huomaan nyt, kuuden aikaan lauantaiaamuna, että päivittäisistä raha-asioista kertominen menikin vaivoista tarinointiin. Joten taidan kertoa kulujeni synkronoinnista huomenna.

Olen tullut suvaitsevammaksi

Suomessa oli vuosi sitten noin 46 000 ukrainalaista, jotka saivat tilapäistä suojelua. Ukrainan sotaa paenneita henkilöitä oli silloin saapunut yhteensä noin 80 000, joista osa jatkoi matkaansa muualle.

Kuntalaisuudesta voidaan puhua, kun on hakenut ja saanut Suomesta kotikunnan. Se antaa oikeuden kunnan palveluihin, kuten varhaiskasvatukseen ja terveydenhuoltoon. Sekä velvoittaa oppivelvollisuuden piiriin ja mahdollisen kuntakokeilun asiakkaaksi. 

Kunnittain tarkasteltuna pari vuotta sitten vieraskielisten osuus väestöstä oli korkein naapurikunnassani Vantaalla. Siellä neljäsosa asuvista oli muualta tulleita. Seuraavina olivat Espoo, Närpiö sekä Helsinki. Ehkä kansainvälistä väkeä on tänään enemmän, mutta samansuuntaisesti.

Vähän ennen Ukrainan sotaa kävin hakemassa
autolla Odessasta alumiinimukin

Kauppakeskuksissa, kuten Jumbossa ja Itäkeskuksessa huomaa hyvin kansainvälistymisen. Tai kun Kauppatorilla saunavihtoja tai karjalanpiirakoita kauppaava ei puhu suomea lainkaan. Kaukana takana on aika, kun Tuusulan kouluväki ihmetteli joukossa ensimmäistä tummaihoista. Vaikkei häntä näkynyt koulun pihalla tai urheilukentällä kansainvälisen liikuntapäivän tuomana kuin päivän tai pari. Silloin neekeri oli neekeri, valkolainen oli valkolainen ja mustalainen oli mustalainen. Eivätkä ne olleet rasistisia sanoja.

Henkilökohtaisemmin olen saanut maistaa kansainvälisyyttä myös viikko ja kaksi sitten, kun molemmat silmäni kaihileikattiin Tammisairaalassa silmälääkäri Natalian ja hänen suomalaisen kollegan toimesta. Sinne ja takaisin minua kuljettivat yhtä kansainväliset joukkoliikennekuljettajat takseista linja-autoihin.

Itsekin olen kansainvälistynyt yhä lisää thaimaalaisen kihlattuni rinnalla. Toki koko aikuisiän muutenkin, sillä Kaiffarin ja Ripan kanssa meillä oli Cafeteria Helsinki Las Palmasissa Kanarian saarilla. Olin myös perustamassa päiväkeskusta Aurinkorannikolle, joka syntyikin Torrentupana myöhemmin. Oma lukunsa ovat monet matkat pitkin Eurooppaa, Aasiaa, Yhdysvaltoja, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa Brasiliaa myöten aina Kolumbian Bogotán katulasten keskuuteen. Matkailuautoilla ja teltoillakin kiertelimme monena vuonna pitkin ja poikin aina Turkin vuorten yli Alanyaan saakka.

Viime talven vietin jo totuttuun tapaan Morakotin kanssa ja rinnalla hänen pienessä omakotitalossa eteläisessä Thaimaassa lähellä Malesian rajaa. Enkä kuullut ainuttakaan tuntemattoman lausumaa suomen kielen sanaa. Tuttuutta ja tuulahduksen kotimaasta toivat vain kyyhkyset ja sähkölangoilla pikkuvarpuset. Oikeastaan koen hieman ylpeyttä tarttua edelleen uuteen. Vaikka ainoan, alkeellisen kielitaidon ovat opettaneet Elisabeth Taylor ja John Wayne sekä muut tv-tähdet.

Kun pysähtyy ajattelemaan, voi sanoituksista löytää taianomaista tunnetta ja syvyyttä

"Katso ulos, näätkö sen, toiset tappaa toisiaan. Alla veristen vaatteiden, loiset tappaa loisiaan. Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan. Rakasta minua, minä rakastan sinua. Ja sinä hymyilet ja katsot noin. Viet minut aamuun uuteen. Kuin kevään ensimmäiseen sateeseen. Sinun sieluusi kiinni päästä voin. Viet meidät tulevaisuuteen. Ja jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat, että musta aurinko nousee."

Lainaamani pätkä on Juice Leskisen yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta "Musta aurinko nousee". Hän kertoi työstäneensä tekstiä peräti yhdeksän vuotta. Juice Leskisen elämään kuului auttamattomasti alkoholi ja tupakka. Hän piti tuotantoaan ruumistaan arvokkaampana ja boheemit elämäntavat veivät vuosien varrella taiteilijan terveyden. Hän sairasti mm. munuaisten vajaatoimintaa, maksakirroosia ja diabetestä. Juicen elämänfilosofiaan kuului, ettei elämää eletä säästöliekillä. Viimeiset sanat vaimolle olivat: "Anna viiniä". 

Merikonttikotimme seinällä on taiteilija Mikhail Siimeksen ja Jorma Lehikoisen
antama taulu "Asetelma enkelin kanssa". 

Jotain perimmäistä samaa oli Vesku Loirissa, sillä hänenkin elämän yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä oli alkoholi. Muistelen lukeneeni, että molemmat kieltäytyivät loppusuoralla hoidoista. Vesku taisi sanoa haluavansa "luomukuoleman".

Elokuun yhdeksäntenä päivänä Vesku veti henkäykset viimeiseksi jääneestä sikarista. Hänen lapsuudenystävänsä Jorma ”Nona” Alvesalo työnsi pyörätuolilla Veskun tupakkapaikalle ja takaisin huoneeseen. Vuoteeseen päästyään Vesku tarttui ystäväänsä kädestä: "Kiitos tästä päivästä, Nona." Huoneesta lähtiessään Nona katsoi miestä, joka jaksoi vielä vilkuttaa hauraasti. Molemmat tiesivät, että Vesku Loiri kävi levolle viimeistä kertaa. Hoitajat eivät illalla häirinneet unta ja aamulla hän oli nukkunut pois.

Olen löytänyt kevyen musiikin laulujen sanoitusten sisällöt vasta elämäni leppoistamisjaksolla, vaikka jo nuoremman miehen juomavuosina itkin niiden mukana. Oli ne tehty huuruisessa elämässä tai ei. 

Yksi suurista on Helismaa, jonka sanoitukseen on tunteikasta päättää tämänkertainen blogikirjoitus. "Aurinko laskee länteen" on Repen viimeinen, eikä hän ehtinyt kuulla valmista esitystä. Sitä kuunnellessani ajattelen hänen tehneen sen lähtölaulukseen:

"Aamulla aurinko nousi taivaani kirkasten. Purppurapilvissä sousi täyttymys unelmien. Nyt aurinko laskee länteen. Saapunut ilta jo on. Aurinko laskee länteen. Aurinko rakkaudeton. Uskonut illan en koskaan saapuvan äkkiä näin. Kunnes näin sinisen linnun. Lentävän etelää päin. Näin sen ja ymmärsin sen. Poissa aika on rakkauden. Kun aurinko laskee länteen. Onneni auringon luulin taivaalle seisahtuneen. Kunnes näin sammuvan välkkeen. Kuohussa tulisen veen. Näin sen ja ymmärsin sen. Poissa aika on rakkauden. Kun aurinko laskee länteen. Kun aurinko laskee länteen."

Olenko asunut Keski- vai Etelä-Tuusulassa?

40-luvun lopulla vanhempani kaivoivat synnyinkotini perustuksia nykyisen Korpintien varteen. Silloin olin olemassa vain äitini ja isäni unelmissa ja tulevaan kotiini johti kapeahko hiekkatie vanhalta Tuusulantieltä. Joka myöhemmin päällystettiin paikan päällä tehdyillä betonilaatoilla. Sen tienhaarassa oli postilaatikkomme. 

Sieltä noudin lapsena usein aamuisin sanomalehden saksanpaimenkoira Jerin kanssa. Välillä jonkun sadan metrin matkalle katosi aviisista iso osa. Isän ottaessa portailla uutisia vastaan, oli hampaiden välissä vain epämääinen mytty paperia.

Kerran tarinoidessaan isäni kertoi, että kotimme on Haukkaniemessä. Haukkamäkeä ei ollut, joten siitä ei puhuttukaan. Sen paikalla oli Tuusulanjoelle ja Ruotsinkylään pikku polkuja mustikkametsissä, jokunen pelto sekä pieni lampi. Siinä luistelimme talvisin ja keväisin leikimme lumien sulaessa jäälautoilla. Ja tulimme kotiin märkinä kuin uitetut koirat. Joskus palkkioksi sain keittiön ovipielen koivurisusta kintuille ja persuksille.

Vanha kansa puhui myös Haukkasaaresta, jota ihmettelin monesti. Mikä ihmeen saari ja missä, mietin itsekseni ja isälle. Joka sanoi, että totta se lienee ja kotimme on voitu rakentaa sen entiselle rannalle. Sillä perustuksia kaivaessaan hän oli löytänyt mudasta veneenkiinnityspaalun renkaineen. Kotini vieressä sijaitsi pikku kukkulalla Salmisen maalaistalo, joka hyvinkin oli voitu pystyttää entiselle saarelle. Muistan sieltä iäkkään pariskunnan kanoineen, sillä he antoivat minulle hiirten syömän keksipaketin, jota äiti ei antanut syödä. 

Kun olin pieni, ei puhuttu juurikaan Riihikalliosta, vaan Perä-Hyrylästä, josta en juuri muuta muista kuin jäätelökioskin, kun sain palkkioksi yhteiskouluun pääsemisestä syödä siellä niin monta jäätelötötteröä kuin kerralla jaksoin.

Sekin oli mielenkiintoista, että pääkaupungista tultaessa ensin oli Perä-Hyrylä sen takana vasta Hyrylä. Samainen vanha kansa sanoi: "Juuri niin, sillä aikoinaan ei Helsingistä tultu tietä myöten kylälle, vaan junalla Keravalle ja sieltä vossikalla tai muulla hevos- ja myöhemmin autokyydeillä Hyrylään, jonka takana oli Perä-Hyrylä.

Riihikalliolaiset asuivat siis ennen Perä-Hyrylässä. Venytetyllä maantiedolla sen voi sanoa juuri ja juuri olevan Keski-Tuusulan eteläisillä laitamailla tai Etelä-Tuusulan pohjoisella reunalla. Hyrylästä ei voi oikeastaan sanoa kumpaakaan.

Olen ymmärtämätön

Olen ainutlaatuinen mitättömyys, joka en ymmärrä enää arvoani. Sillä kun olin murkkuikäinen, tiesin kaiken ja muut tiukan paikan tullen vähemmän tai eivät mitään. Mutta mitä kauemmin elän, sitä vähemmän taidan minäkin tietää. 

Päiväkirjanomaisia Elämän tähden -blogeja(mme) on kuitenkin kertynyt 13 vuodessa yli 5000 kappaletta. Korvieni välistä ja sormenpäistä niitä on syntynyt pian nelisentuhatta. Loput muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ovat Päiviksen ajatelmia yhteiseltä ajaltamme. Harmistukseksi monelle ja minulle tämä oiva sanan säilän taitaja lopetti, vaikka sen ymmärrän.

Aamulla anivarhain selailen usein sähköistä muistikirjaani tulevista ja menneistä aiheista, sillä muistojeni kirkastuksen lisäksi kirjoitan milloin mistäkin mieleen pulpahtaneesta tai muuten tietoisuuteeni tulleista. Aiheita ja kuviakin olen laittanut sähköiseen apumuistiini. Jotkut ovat järjellisiä tai omastakin mielestä järjettömiä, välillä tuohduksissa sekä tarkoituksella väsättyjä provosointeja. Ehkä niissä on silti tolkkua, sillä lukukertoja on yhteensä yli miljoona. 

Kerran poimin sanan "vastalehtineet". Ajattelin silloin ja nytkin, että ehkä ulkoportaiden viereen pystytetyt juhannuskoivut ovat kesän viimeisiä vastalehtineitä, sillä lempeän vehreyden sekä tuoksun ne menettävän joka vuosi suven edetessä. 

Sitäkin olen muistiinpanoissani ja muutenkin pohtinut usein miksi tasa-arvon nimissä tarvitaan kiintiömiehiä ja -naisia? Sillä vuoden 2024 lopussa väkilukumme oli 5 637 214 asukasta, josta miehiä oli 2 791 526 ja naisia 2 845 688. Kansanedustajista liki puolet on naisia ja 2025 kuntavaaleissa naisten osuus valituista oli 44,9 %. Mutta saman vuoden aluevaaleissa hyvinvointialueiden valtuustoihin valituista naisia oli vain 28,4 %. Tämän vuoksiko äänestäjien tai edustajiemme tahto ei voi toteutua kunnallisissa lautakunnissakaan?

Mutta jos Luoja on ikuisuus, mitä Hän teki ennen kuin loi maailman? Kauimpaa olemme silmiemme apuvälineillä löytäneet galaksin, joka on niin pitkän matkan päässä, että sen valolta on kestänyt 13,4 miljardia vuotta saavuttaa meidät. Itse en käsitä edes sitä miten voimme nähdä niin kauas taaksepäin maailmankaikkeuteen, joka oli vain alle 300 miljoonaa vuotta vanha. Minulle se on mielenkiintoista siksikin koska uskon ajan olevan sellaisena kuin sen ymmärrämme vain ihmisen keksimää.

Elämä on hyvä

Tänä kesänä oli Jokilaaksossa huono hyttysvuosi. Eikä punkkeja ja hirvikärpäsiäkään juuri ole ollut kävellessäni uimaan pitkin kesää ja vuorokautta lähes neitseellisen luonnon halki. Tai edes eilen leikatessani heinää ja muuta kasvillisuutta tälle kesälle viimeisen kerran. Ylimääräinen jobi päivään kuitenkin tuli, sillä peruutin päältäajettavan Husqvarnani puoliksi Maljapuroon. Kun sitä kiskoin ylös mönkijän vinssillä, irtosi koko leikkuulaite. Sisäänpäin kiroillessani Luojalta, Morakotilta ja metsän eläimiltä salaa, oli ainut lohtu, ettei kesken taida jäädä kuin kesän viimeinen parturointi. Eikä sekään, sillä tällä kertaa minua kuultiin Tuonpuoleisessa ja sain kuin sainkin Hussen ojasta ja leikkurin Tatan kanssa takaisin omalle paikalleen. Eihän Luojani sitä olisi yksin saanut edes ylös ilman jeesiämme. 

Kiittäessäni yhtä hiljaa kuin kirotessakin taivaanrannan ylisten tuolle puolen, muistin vielä illalla parvisängyssakin kiitollisuuteni hyvästä elämästä tähän tapaan:

"Kaatakoon tuuli Aasiassa ollessani puun tarvittessa sähkölinjan reunalta niin, että maallinen virta jatkaa kulkua Merikonttikotiin talven pakkastenkin ajan. Että talousvesi pysyy säiliöissä jäätymättä. Anna Thaimaan auringon paistetta sadekaudenkin lomassa myös Thaikotiimme. Ja luonnolle silti taivaalta tarpeeksi vettä mielellään sellaisina annoksina, että pääsemme kaupoille edes veneellä. Kulkekoon vouti keräysmatkoillaan edelleen majani ohi. Mutta muistuttaisit heitä, jotka ovat vääryydellä vieneet rahojani. Jotta he tuntisivat piston sydämessään tai omassatunnossaan ja pysähtyivät kotini kohdalla maksamaan velkansa. Ja lopuksi, jos hyväksi näet, ettemme tarvitsisi Tatan kanssa viimeistä voitelua vielä pitkään aikaan. Joten suo teelusikallinen auringonkukkaöljyä ja luonnonniittyjen hunajaa edelleen joka päivä rattaisiimme."

Jesse oli huvihevonen

Eilen oli hevosten päivä, jota on juhlittu vuodesta 2007. Silloin suomenhevosen kantakirja täytti sata vuotta. Suomen Hippos ry ja Suomen Ratsastajainliitto ry ovat antaneet vuosittaisen 6.9. liputussuosituksen kansallishevosemme kunniaksi.

Minulla, tai oikeastaan myös meillä on sellainen ollut. Joka jäi Liisan luo Kalliomäen puolimatkankotiimme avioeromme jälkeen. Hänen nimissäänkin suurikokoisin perheemme eläinjäsen taisi olla. Jessestä olen kirjoittanut monta tarinaa. Näin tämän linkin takana seitsemän vuotta sitten.

Monopoli on muutakin kuin seurapeli

Käytän käytännössä monopoliasemassa olevia yrityksiä tai niiden tuottamia palveluita. Joista osasta voi luopua rahalla, jos on tarvetta ja osasta ei pääse irti oikeastaan millään tavalla.

Yksi on lääkkeet, joihin reseptit voin saada lähes lääkäriltä kuin lääkäriltä, mutta määrätyt rohdot on ostettava apteekista. Jotka ovat yksityisiä, mutta tarkkaakin monopolia tarkemmin säädeltyjä hinnoittelua ja määriä myöten KELA-korvauksineen. Joka sekin pitää sisällään kummallisuuksia. Esimerkiksi veren ohennukseen käytettävä Primaspan (Aspirin) on halvempaa ilman reseptiä ja särkylääke Panadol päinvastoin. Kun tarvitsen lähes repullisen lääkkeitä vuodesta toiseen talveksi Thaimaassa, jota määrää ei sinne saisi edes viedä, saan osasta korvauksen ostaessani ja osasta jälkikäteen erikseen anomalla. Siksikö että Kansaneläkelaitos on valtion monopoli? 

HUS taas on Helsingin kaupungin ja muun Uudenmaan maakunnan hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon yhtymä. Siellä olen tänä kesänä ja syksynä asioinut osin mitättömän rahamassini vuoksi niin paljon, että voin perustellusti pitää itseäni kanta-asiakkaana. Yhtymällehän on varsinkin terveydenhuollon osalta valtakunta täynnä vaihtoehtoja, jos vaan on pussissa riittämiin riihikuivaa. Mutta minulla ei ole, kuten ei ole palveluistakaan valittamista. Paitsi joistakin lääkäriajoista, joissa niissäkin on omat omituisuutensa. Ajan voi samalta lääkäriltä saada nopeammin, jos menee hänen yksityisvastaanotolleen. Tai sitten saa Ikeassa laillani sydäninfarktin 💔. 

HSL vastaavasti on Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmästä vastaava kuntayhtymä, jonka jäsenkuntia ovat Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Kerava, Kirkkonummi, Sipoo, Siuntio ja Tuusula. Järvenpään sitkutellessa ainakin toistaiseksi omillaan. HSL-liikenteessä ajoi viime vuonna liki puolitoistatuhatta bussia, mutta ainokaistaan vuoroa ei riitä Tuusulan Myllykylään viikonlopuiksi. Miksi pitäisikään, jos ei ole matkustajia? Siinä onkin yhtälöä ratkottavaksi. Ei kulke linja-autoja, kun ei ole matkustajia ja kun ei kulje linja-autoja, ei ole matkustajia 🤣.

Viikonloppukulkemisia varten pitää siis olla muita välineitä ja tapoja. Kuten kumijaloiksikin kutsuttuja takseja tai oma auto. Laskutavasta sekä tarpeesta riippuu mitä tapaa kukin pitää itselle parhaimpana. Eikä yhtälö tule helpommaksi, kun laskukaavaan lisää mukavuuden. Sillä toinen tykkää ajamisesta ja toinen ei. Vaikka parkkipaikan etsiminen Helsingin kaduilta ja pysäköintiluolista pysäköintimaksuineen taitaa olla harvalle nautinto tai edes ilo.

Harrastuksena tappaminen

Kun ennen olin myös iältäni keskenkasvuinen, oli meillä kotona lähes aina kissa. Tyttökissoja kaikki. Oli Tepsua, Mirriä ja mitä muita olivatkaan nimiltään. Koskaan vanhempani eivät niitä leikkauttaneet, joten naapureiden kollikissat olivat syntymäkotini pihapiirissä tuttu näky. Kuten myös "kissanlaatikossa" pienet pennut. Isän lääke pentutehtailuun oli saunan takana. En tiedä miten hän niiden päivät päätti jättäen äitikissan imetettäväksi aina yhden pikkukissan. Joka sekin katosi aikanaan jonnekin.

Vapaana kulkevia sulhasehdokkaita isä jahtasi pienoiskiväärillä saunan ikkunasta varsinkin silloin, kun kotikissallamme oli antavainen mieli. Itsekin yritin opetella puuhaan ollakseni iso ja parski mies. Mutta ei minusta myöhemminkään ollut eläinten tappajaksi. Jokilaakson supikoirat, metsähiiret ja vesimyyrät saavat puolestani elää. Kuten pihan poikki luikerteleva vaskitsa tai kyykäärmekin myrkkyineen, kun osaomistuskoira Niilokaan ei enää asu osaakaan vuodesta Merikonttikodissa.

Aivan oma lukunsa ovat luonnon inhokkini eli huvikseen eläimiä tappavat ihmiset. Jotka perustelevat harrastustaan erilaisilla enemmän tai vähemmän valheellisilla riistanhoidollisillakin syillä. Vaikka koko jutun kliimaksi on tappaminen.

En ymmärrä sitäkään, kun mies ja nykyisin myös yhä useammin nainen päästää metsästyskoiransa vapaaksi jahtiin sinne missä tietää olevan susia tai karhuja. Kun petoeläin sitten itseään tai pentuja suojellakseen vetää pitemmän korren, tulee susihukasta koko kylän ykkösvihollinen, jota jahdataan dronien ja jopa helikopterinkin avulla.

Älystään ja koirastaan irti päästänyt,  itseään metsästäjänä pitävä pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hän on koko sopan ainut syyllinen. Sillä riistaa jahtaava koira sekä saalis tekevät vain sen mitä niiden luonto sanoo.

Kerran vuosikymmeniä sitten olin haulikkoineni Jurvan seudulla metsämiesten matkassa, kun viimein koirien ajama kasvissyöjä makasi ammuttuna jalkojemme juuressa. Miehet kuvauttivat ylpeinä itseään aseineen ja koirineen jänisvainaan ympärillä ollessani vain surullinen, vaikken edes ampunut. Mutta ajattelin sekä tunnustelin sisintäni senkin edestä käsittäen, että jos ripauksenkaan nautin tästä touhusta, on arvomaailmassani jotain oleellisesti vialla.

30-vuotias Ensiaskel

Yli 30 vuotta sitten oli Jyväskylässä niin sanottu Inkkarikylä, jossa oli puuparakkeihin väsätty viitisenkymmentä majoitushuonetta neljän hengen soluihin. Välilä väkeä majoittui enemmän ja joskus vähemmän. Ylläpitäjä ja omistaja oli Jyväskylän vastaanottoasunnot Oy, joka taisi olla kaupungin ja Valmetin omistama firma. 

Ollessani Jyväskylän Katulähetyksen boss,  löin paikkaan näppini, sillä näin mahdollisuuden saada kadun kansalle ihmisarvoiset asumisolosuhteet. Ei kylläkään lopullisesti niihin tiloihin, vaikka niissäkin olimme monet vuodet. Mutta saimme jalkamme kaupungin oven väliin lopullisen päämäärän ollessa upouudet pienet yksiöt.

Ne myös rakensimme, joskin sijainti muuttui Halme-/Kytökadusta Kankitieksi. Syntyi Ensiaskel, jonne jokainen asunnoton ja koditon oli tervetullut pieneen minikeittiöllä ja suihkutiloilla varustettuun yksiöön.

Puitteet olivat alusta alkaen loistavat ihmisarvoiselle asumiselle, vaikka meno oli ja on toisinaan varsin villiä, kun puolensataa samantapaisesti heikoilla olevaa entistä koditonta laitetaan yhteen nippuun. Näin oli tehtävä. jotta rahoitus riitti ympärivuorokautiseen henkiökuntaan. "Tule sellaisena kuin olet. Olet tervetullut heti, kun kaikki päihteet ovat nahkapukusi sisäpuolella." Kasseissa eikä taskuissa saanut olla viinaksia tai muitakaan nupinsekoittajia.

Joillekin oma asunto oli vain läävä, lämmin paikka mihin päänsä kallistaa. Mutta jotkut tekivät viihtyisän kodin. Yksi tälläinen oli entinen nyrkkeijä, koko kaupungin tuntema Parkkulaisen Reiska, josta Risto Urrio kirjoitti inhimillisen kirjan. Ja joka vietiin piiloon, kun Englannin kuningatar Elisabet vieraili Jyväskylässä. Viimeisellä kotimatkalla Reiska paleltui voimalinjan alle. 

Tiistaina Ensiaskel vietti 30-vuotispirskeitä, jonne minutkin oli kutsuttu. Olin kovasti menossa, mutta laitoin eilisen Kuuloverkon korvatutkimuksen ja tämän päivän Tammisairaalan silmäkaihileikkauksen juhlinnan edelle, vaikka bailut ainutkertaiset olivatkin. 

Ensiaskeleesta on tämän linkin takana Ylen tekemä juttu, jossa on asiavirheitäkin. Kuten, että päihteiden tuomisiin sekä juomisiin ei huoneenvuokralaki antaisi mahdollisuuksia puuttua. Mutta antaa se, sillä se on aikoinaan niin linjattu.