Kalaa ja vesikasveja

Pangasius, suomeksi haimonni on suosittu ja mieto makean veden hailaji, jota kasvatetaan laajasti Kaakkois-Aasiassa, erityisesti Mekong-joen alueella. Se on mielenkiintoinen ja maailmanlaajuisesti erittäin suosittu viljelykala, joka on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, erityisesti Mekong- ja Chao Phraya -jokien vesistöalueilta. Lähes kaikki markkinoilla on nykyään peräisin vesiviljelylaitoksista, joita on laajalti esimerkiksi Vietnamissa Mekong-suistoalueella ja Thaimaassa. Sillä on nopea kasvuikä, sillä se saavuttaa myyntikoon vain 6–8 kuukaudessa.

Kalassa on vaalea, miedon makuinen ja pehmeä liha. Se ei maistu voimakkaasti "kalalta", minkä vuoksi se sopii myös niille, jotka eivät yleensä pidä kalaisuudesta. Koska se on vähärasvainen valkoinen kala, se ei sisällä merkittäviä määriä terveellisiä omega-3-rasvahappoja toisin kuin rasvaiset kalat. Miedon makunsa ansiosta se imee erinomaisesti itseensä mausteita ja kastikkeita – aivan kuten kuvankin pakkauksessa, jossa se yhdistetään maukkaaseen mustapapukastikkeeseen. Kala sopii mainiosti paistettavaksi, uuniruokiin, keittoihin, patoihin tai paneroitavaksi. Fileet myös kypsyvät pannulla tai uunissa todella nopeasti.

Vesipinaatti, Thaimaassa nimeltään pak bung (ผักบุ้ง), on yksi maan suosituimmista ja monikäyttöisimmistä kasviksista. Se kuuluu kiertokasveihin ja on sukua muun muassa elämänlangalle ja bataatille, vaikka sen käyttö ja maku muistuttavatkin enemmän perinteistä pinaattia tai lehtikaalia. Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossakin kasvava karhunköynnös on samaa sukua. Suomessa se on luonnonvarainen tai tulokasmainen köynnöskasvi, jota tavataan usein kosteilta rannoilta ja pensaikoista. Eikä sitä käytetä ravinnoksi samalla tavalla kuin vesipinaattia, vaikka sukulaisuutta ja ulkonäöllistä samaa näköä löytyy selvästi, mutta vesipinaatti on nimenomaan trooppisten vesistöjen herkkukasvi.

Vesipinaattikin kasvaa luonnostaan, mutta sitä myös viljellään erityisesti soisilla alueilla, tulva-alueilla, jokien varsilla ja matalissa vesialtaissa. Sen varsissa on ilmavia onteloita, joiden ansiosta kasvi kelluu ja kasvaa erittäin nopeasti. Se vaatii kasvaakseen runsaasti lämpöä ja kosteutta, minkä vuoksi Thaimaan ilmasto on sille täydellinen. Satoa voidaan korjata vain muutaman viikon välein leikkaamalla aina uusia versoja. Pad Pak Bung Fai Daeng eli paistettu vesipinaatti tulipunaisella liekillä on lajin tunnetuin ruokalaji. Tuoreet vesipinaatit paistetaan nopeasti kuumassa wok-pannulla valkosipulin, chilien, osterikastikkeen, kalakastikkeen ja soijapastan (tao jiao) kanssa. Paistoaika on vain sekunteja, jotta varsi säilyy rapeana ja lehdet mehukkaina. Sitä käytetään usein täytteenä tulisissa keitoissa tai haudutetuissa liha- ja nuudeliruoissa.

Nuoria versoja ja varsia voidaan syödä myös aivan tuoreena erilaisten tulisten dippikastikkeiden ja muiden raakojen kasvisten rinnalla tai esimerkiksi perinteisen som tam -papaijasalaatin ja nuudeliruokien lisukkeena. Maku on mieto, hieman pähkinäinen ja raikas. Varsi tuo ruokaan mukavan rouskuvan rakenteen, kun taas lehtiosat pehmenevät kypsennettäessä nopeasti. Se on erittäin terveellistä ja sisältää runsaasti A- ja C-vitamiinia, rautaa, kalsiumia sekä kuitua. Vesipinaatti on olennainen osa Thaimaan arkiruokailua ja sitä näkyy kaikkialla katukeittiöistä hienompiin ravintoloihin.

Ruokatottumuksiani

Pak bung (ผักบุ้ง) – eli vesipinaatti tai ”morning glory” – on suosittu trooppinen vesikasvi, jota käytetään laajalti Kaakkois-Aasian ja Thaimaan keittiöissä. Tätä keräsimme eilen aamiasmatkalla peltojen reunalta, kun ajelimme PeeCeeX-skootterilla katsomassa ovatko ankattaret ja heidän vihaiset puolisonsa jo tulleet lannoittamaan riisisatoa ja munimaan. Eivät olleet, sillä Phatthalungin sadekausi on vielä edessä.

Aamujuomana oli tuttuun tapaan kaksi puukuksallista kahvia, gingerjuomaa sekä minulle uutta pinaattijuomaa. Aamiaisen nautimme etupäässä kantapaikassamme, jossa menimme myös edellisjouluna kihloihin tarjoten kaikille aamiaisen. Halpaa ja mukavaa lystiä. Suuhun menee aamuisin nuudeleita, monenlaisia ituja, papuja ja kurkkua sekä muita vihanneksia, joiden nimiä en tiedä.

Thaimaan ruokakaupoissa ja toreilla myytävät hyvänmakuiset perunat ovat pääosin peräisin Kiinasta. Makron hyllyiltä löytyy myös Thaimaan kuninkaallisen Royal Projectin tuotteita. Nämä ovat Thaimaan pohjoisvuoristossa, kuten Chiang Main ja Chiang Rain alueilla viljeltyjä laatuperunoita, joiden maku ja koostumus ovat erinomaisia, mutta hinta on hieman korkeampi.

Tänä talvena aion vähentää lisää lihan syöntiä ja täyttää sekä lautasta että vatsaa enemmän erilaisilla tuore- tai pakastekaloilla, joista Marokot valmistaa erinomaista ruokaa. Kun kerran tai useammin viikossa syömme ulkona, on se usein kanaa ja riisiä. Ruokajuomana on oikeastaan aina silloin vettä. Jos joskun ratkean syömään pizzan tai purilaisen, huutelen sen alas Coca-Colalla tai Fantalla.

Syömiseni talvikotimaassa onkin sangen toisenlaista kuin kesäisin Suomessa. Luulen että terveellisempääkin, vaikkei chili edelleenkään suuhuni juuri istu. Syön myös milloin missäkin valmisruokapaikassa, mutta kertaakaan en ole saanut Thaimaassa minkäänlaista, edes ruokamyrkytyksen tapaista. Alkuaikojen alkumatkojen löysähkö vatsakin on jo vuosien takana.

Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että thaimaalaiset hyödyntävät luonnonkasveja suomalaisia enemmän. Vaikka meilläkin on marjamme, joiden poimimisen suomalaiset viranomaiset estivät viime kesänä tuhannella thaipoimijalta. Vaikka syyt jotenkin ymmärränkin, en kuitenkaan ymmärrä. Sillä suurimmat kärsijät olivat poimijat, jotka olivat rakentaneet perheensä tulevaisuuden suurelta osin marjasadon varaan.

Hyryläläisiä tarinoita

Perustimme Sari Rintaan kanssa jokunen aika sitten Facebookiin palstan hyryläläisiä tarinoita varten. Sinne pääset klikkaamalla oheista linkkiä: https://www.facebook.com/share/p/1GZLrQm8cV/.

Mutta tässä lisäksi viime hetken pätkä keskusteuista. "Perä-Hyrylässä oli kioski ennen koulua vasemmalla missä on nyt hiekka parkkis. Ylä-astetta vastapäätä meni tie nykyiselle falbakan tielle hyrylän suunnasta ja siinä risteyksessä oli pieni puutalo ,jossa oli karkki kauppa. Missä ei olisi saanut käydä koulu aikana. Se oli 70-80 luvun taitteessa.Jari Sarias Ja kauppias Heikkilä piilotti koulun oppilaat takahuoneeseen , kun huomasi , että rehtori Häkkinen oli tulossa tekemään "ratsiaa" 😂 - halusi varmaankin säilyttää oppilaista muodostuneen vakinaisen asiakaskuntansa 🤔☺️ .

Heikkilän tai oikeastaan myöhemmen Ritva Uiton kauppa avasi ovensa ennen yhdeksää, jotta ysiksi kouluun menevät ehtivät saada herkkunsa. Ja jos oli väleissä, saimme mekin aamuoluet varttia aiemmin kuin muista kaupoista. Neljännestunti oli juopolle tai sen aluille ikuisuus. Siellä "Montun" reunalla legendaarinen Lankinen alias Moni-koiranikin oppi hakemaan uimavedestä tyhjiä pulloja, joita se kantoi sitten pitkin kylää."

Jokaisella kylällä sekä muillakin seuduilla on omat tarinansa, joita luen ja kuuntelen mielelläni. Sen sijaan niin sanottu virallinen historia sytyttää harvemmin. Ominta on kansan suusta siepatut faktat ja fiktioit, joille oleellisinta ei ole totuus. Vaan se, että näin joku muistelee sen olleen tai kerrotun.

Kerran jos toisenkin ja niiden välillä vieläkin ajattelen kirjoittaa mainituista tarinoista ja tarinoinnista kirjan, jos löytäisin puuhaan aisaparin. Kerran jo luulin onnistuneeni, kun Keski-Uusimaan entinen, loistava toimittaja ja koulukaverini Leena Joensuu hieman innostui aiheesta. Kun kerroin, että kirjoitetun ei tarvitse olla totta, veti hän henkselit päälle lisäten, että "ei kiitos, siinä voi mennä viimeinenkin maine." Olin eri mieltä sanoen, että "ei toki, vaan maine vaan kasvaa". Ehkä Leenan mielestä väärään suuntaan, ajattelin myöhemmin. Tämä tarjous on kuitenkin yhä kaikille voimassa.

Oppia ja oppirahoja ikä kaikki

Eilen matkasin yli puoli vuorokautta junan etuakseliston päällä ja nukuin siitä osan nukkumiseenkin tarkoitetun vaunun yläpetillä. Pyörästö eli telit sijaitsevat aivan sen päädyissä. Joten junan kulkiessa kiskojen saumojen ja vaihteiden tai epätasaisuuksien yli, iskut välittyvät suoraan välittömästi telin yläpuolella olevaan lattiaan. Keskellä vaunua akselien välinen matka toimii eräänlaisena jousituksena, joka tasoittaa menoa.

Fysiikan lakien mukaisesti vaunun heilahdusliike (keinunta ja sivuttaisheittely) on voimakkainta mahdollisimman kaukana vaunun painopisteestä ja pyörimisakselista. Mitä ylempänä olet lattiatasosta, sitä suuremmaksi keinuntaliikkeen amplitudi kasvaa.

​Yhteisvaikutuksesta päädyn ja telin yläpeti yhdistää kaksi epäedullisinta tekijää, joten sain suoraan telin iskut jousituksesta sekä maksimoidun keinunnan korkealla. Tätä kokematta en ehkä olisi koskaan oivaltanut, että etsiessäni mahdollisimman tasaista ja rauhallista kyytiä, kannattaa valita petipaikka mahdollisimman läheltä vaunun keskiosaa ja alakerrasta.

Toinen oppirahojen maksun paikka tuli edellisen reissun valuutanvaihdossa, sillä olin sullonut mielensopukoihin vain sen, että Suvarnabhumin alakerran pisteissä on kelvollinen vaihtokurssi. Joten valitsin oman thaipankkini, Kasikorbankin, kun ajattelin voivani tallentaa vaihtamani bahtit suoraan tililleni. Ensin selvisi, etten voikaan niin tehdä, sillä kyseinen piste oli kirjaimellisesti vain valuutanvaihtoa varten ja siinä kaikki. Kun sitten ei konttoria sattunut silmiin Bangkokissakaan, kiikutin rahasäkkini liki 1000 kilometrin päähän Phatthalungin pankkiin.

Mutta tässä ei vielä ollut operaation hinnakkain sähläys. Sillä junassa hieman selailin nettiä ja huomasin, että kyseisen lentokentän SuperRich rahanvaihtopisteessä olisi ollut 3 bahtia, eli 10 % parempi kurssi. Kun vaihdoin varavarojen lisäksi puolen vuoden tarpeen, maksoin oppirahoja edestakaisen Thaimaan lennon verran. Vieläkin kiristi otsanahkaa, kun sitä junamatkalla ajattelin ja tätä aamulla kirjoitin.

Tunti Thaimaahan

Tätä kirjoittaessa olen taivaalla ja tunnin päässä Bangkokin Suvarnabumin lentokentältä. Tälläkin kertaa jännitin kaikista matkustajista pienimmän matkalaukkuni sisällön kanssa, vaikka se onbpienenpieni. Sillä 30 cm x 40 cm oli koko, jonka kiinalainen lentoyhtiö hyväksyi matkustamoon käsimatkatavaraksi  kun viime kerralla lensin Pekingin ja Tukholman kautta Suomeen. Tämä lentoni Thaimaahan saattoi olla lajissaan ensimmäinen Qatarin lentokoneilla kolmen miljoonan asukkaan Dohaan ja siitä Bangkokiin.

Jännitin sisältöä, sillä siellä on kuusinkertainen määrä lääkkeitä, joita saanee tuoda ja viedä Suomesta kuukauden annoksen. Viime reissulla oli kesäkotiinkin viemisissä sopimatonta, sillä virkanainen ei hyväksynyt yli 80-vuotiaan vanhuksen pihapuun oksasta vuolemaa ritsaa, vaikka heitin sen kumiosankin roskiin, vaan thaitulli sanoi edelleen, että ase se on yhä.

Qatarin lentokenttä on kerrassaan valtava. Sen rinnalla Helsinki-Vantaa on kuin pienen kaupungin asema. Dohan kentällä kuljin oikealle portille automaattijunalla ilman kuljettajaa ja niin tein myös nyt ensimmäisen kerran Bangkokin lentoasemalla. Sahasin junalla väliä eestaas pari kertaa, kun en osannut jäädä oikeassa kohdassa pois. Kunnes oivalsin, ettei ole kuin yksi mahdollisuus lähtöpysäkin lisäksi. Silti kävelemistä riitti yllin kyllin sisätiloissa. Ensimmäisen kerran elämässäni näin eläinten sisätoiletinkin.

Nyt kirjoitan blogin loppuja Suvarnabhumin kentällä ja odotan Kasikorbankin palvelupisteen aukeamista. Sillä käsilaukussa on tuhansia euroja, jotka vaihdoin Super Richissä bahteiksi. Viime kerralla tuli valuutanvaihdossa merkittäviä mittatappioita, kun luulin tietävänä ja osaavani, vaikken osannutkaan. Mutta sanovat ja olen huomannut itsekin, että matkailu avartaa.

Gerry Koto Rasmukselle

Olen pitänyt jo kauan tapanani kirjoittaa minulle tärkeistä ihmisistä silloin, kun he siirtyvät ajattomuuteen. Silti en edes muista milloin ihmisen lähtö on tuonut edellisen kerran kyyneleet silmiini. Ehkä nyt kyynelehdin yhdessä sinulle rakkaiden Jomtienin kulkijakoirien kanssa. On aika sanoa hyvästit "Valtameren vartijalle".

Aloha, lepää rauhassa, sillä olit 88-vuotias. Ummistit rauhallisesti silmäsi viimeisen kerran eilen klo 16.30. Teit pitkän matkan ja olit minulle Suomessa ollessani etäinen, mutta rakas. Luojasi mielestä olit myös elämäntehtäväsi tehnyt ja väsynyt. Rukoilen, että sinusta tulee enkeli uuteen maailmaan, ehkä Buddha valonasi. Älä myöskään huoli Nisasta  joka kaipaa sinua nyt niin paljon. Hän ei kuule enää kutsuasi joka aamu, keskipäivä tai ilta ennen nukkumaanmenoa. Eikä kukaan enää laula hänelle "four four four five". Olet osuutesi tehnyt, joten on levon ja uuden maailman aika Gerry Koto Rasmus.

Ruokit monia koiria, joukossa Päiviksen kanssa pelastamamme Sweetheart, josta tuli mopotaksiaseman rakastettu koira. Puhdistit myös lukemattomia rantoja ja pelastit ihmishenkiä. Inspiroit meitäkin aloittamaan rantojen puhdistamisen. Omistautumisesi Thaimaalle, sen eläimille ja valtamerille oli rakkautta täynnä.

Olit syntynyt Hawaijilla, joten Mahalo kaikesta, ystäväni. A hui hou — kunnes tapaamme taas. Kiitos ystävyydestäsi ja elämästäsi, jonka omistit Thaimaan kuningaskunnan auttamiselle. Työsi elää kaikkien niiden kautta, joita inspiroit, ja jokaisen elämän kautta, johon kosketit. Eilen tuli aikasi täyteen, joten mene nyt ja etsi kaikki koirat, jotka odottavat sinua taivaassa. Tiedän, että ne tulevat juosten tervehtimään sinua.

Lähes viimeinen silmäys Jokilaaksoon ennen kaukomaita

Yö on väistymässä ja syksyn tuuli kulkee hiljaisena Tuusulan Myllykylän yllä. Jokilaakson luonto valmistautuu suureen, hiljaiseen siirtymään. Seison hetken pihanurmella katsoen lähes täysikuuta ja tähtiä taivaalla sekä aistin äänettömyyttä ympärilläni. Tämä on se vuodenaikojen taitekohta, jolloin haikeus odotuksineen kietoutuu tiukasti yhteen. Laukku ja minä olemme lähes valmiina, sillä huomenna suuntaan kohti Thaimaan lämpöä ja valoa, poispäin pohjoisen pimenevistä kuukausista.

​Luonto sekin tekee parhaillaan omaa lähtöään. Ehkä Jokilampien joutsenetkin ovat jo matkalla Suomenlahden yli talven viettoon. Osa kesän vihreydestä ja herkästä elämästä hiipuu taipuen talven edessä. Mutta kyse ei ole pelkästä lopusta, sillä tämä on ihmeellinen lepoaika. Suuri osa kasveista ja elollisesta luonnosta vetäytyy talviunille, kätkeytyy syvälle juurilleen odottamaan. Ne lepäävät vain herätäkseen jälleen täyteen elämään ja loistoon silloin, kun palaan kaukomailta.

Luonnon kiertokulku ja oma vuosittainen talvikotimatkani on yksi pieni, mutta ainutlaatuinen murunen sitä kaikkea. Onkin lohdullista ajatella, että elämä jatkuu omalla painollaan senkin jälkeen, kun me siirrymme maisemasta toiseen. Ja myös silloin, kun palaan keväällä Suomeen Jokilaakson avautuessa silmiini uudesti syntyneenä. Luonto heräilee pitkästä unestaan, ja samaan aikaan oma ympyräni sulkeutuu, kun tulen Morakotin kanssa pohjoisen kesäkotiin, merikonttikotimme rauhaan ja molemmille tutuille poluille.

​Tämä siirtymä muistuttaa siitä, että luonnossa ja elämässä kaikki on sidottu rytmiin. On kesän antimet, syksyn haikeus, talven syvä hiljaisuus ja aina – lupaus keväästä. Vaikka tuntuu haikealta jättää kotipihan kasvit, kivet, linnut, oravat ja hiljentyvät lammet sekä ruskan kirjomat, osin lehtensä pudottaneet puut taakseen. Matka kuitenkin tuo mukanaan sille kaikelle oman vastapainonsa. Se on matka kahden maailman ja kahden ihmisen välillä, kahden kodin rytmissä elämistä.

​Ehkä juuri tämä hetki on odotuksen ja uudenlaisen levon aikaa. Kun huomenna suljen oven ja lukitsen joen rautaveräjän sekä käännän katseen tulevaan, kannan mukanani kiitollisuutta kuluneesta vuodesta, tutuista rutiineista, blogikirjoituksista ja kaikesta siitä, mitä tämä maa ja tämä vuodenaika ovat minulle antaneet. Jokilaakso jää nukkumaan valvontalaitteineen ja -käynteineen, mutta se odottaa. Myös minä jään odottamaan, miltä tuntuu astua takaisin keväällä – silloin kun maa lämpenee, ensimmäiset vihreät versot kurkistavat mullasta ja ympyrä sulkeutuu jälleen.

​Tämä on kirjoitettu ja valokuvattu syyskuun viimeisenä päivänä 2026 ennen aamuviittä. Syysaurinkoa odotellessa, kello valmiiksi talviajassa ja matkalaukku valmiina. Mielessä odotus tulevasta ja kaipuu menneestä.

Kalkkiviivoilta kaukomaille

Joka toinen vuosi on syksyn jännitettäviä asioita vuoden viisumi, joka käytännössä on käyttökelpoinen kaksi vuotta, kun menen maahan ennen kuin viimeinen päivä on ensimmäisestä vuodesta tullut. Thaimaan Non-Immigrant O-A -viisumi tunnetaan yleisesti myös eläkeläisviisumina. Se on tarkoitettu yli 50-vuotiaille ulkomaalaisille, jotka haluavat viettää pidemmän aikaa maassa. Ehkä epävirallinen termi eläkeviisumista ei tulekaan yli 50 vuoden iästä, vaan koska työntekeminen Thaimaassa on tällä viisumilla ehdottomasti kielletty.

Suomalaisten Thaimaahan suuntautuvilla viisumihakemuksilla ja Thaimaasta tulevien marjanpoimijoiden viisumikiistoilla ja niiden tuhannella riistolla ei varsinkaan suoraan ole teknistä tai hallinnollista yhteyttä toisiinsa, vaikka ajatus tuntuu kiehtovalta. Silti kalkkiviivoille odottelu oli minullakin melkoinen jännitysnäytelmä, sillä lentoliput ilman vaihto- ja palautusoikeutta oli ostettu ja maksettu! Viisumi ehti tulla kuitenkin eilen lähes viime tipassa ennen torstaiaamun lähtöä. Varasuunnitelman tekeminen ja junalipun hankkiminen Phatthalungista Padang Besariin Malesian puolelle osoittautui tällä kertaa tarpeettomaksi. Se toi silti mielenrauhaa epävarmaan tilanteeseen. Ehkä käynkin ostetulla lipulla Morakotin kanssa maassa junalla, sillä saatu viisumi on multiple, eli monen maahatulon asiakirja. Toki maahantuloja voi ostaa Immigrationista myös yksitellen.

Hääsuunnitelmiakin ehdin tehdä tai tuumailla Morakotin yllättävän yökosinnan vuoksi. Tuumata sitäkin, että onko mahdollinen vihkiminen Suomessa vai Thaimaassa, koska samaan avioliittoon ei ehkä voi vihkiä kuin kerran. Törmäsin myös kotikirkkoni ahtauteen, sillä luterilaisen papin vihkimisen estänee kirkkolaki, jos molemmat eivät kuulu kristilliseen seurakuntaan tai kirkkoon. Tata on siis suvaitsevaisuutta markkinoivan kotikirkoni mielestä liian harhaoppinen Buddhansa kanssa. Mielenkiintoista, sillä jotkut papit taitavat vihkiä samaa sukupuoltakin olevia. Ehkä joku vihkisi meidätkin. Toinen vaihtoehto on siviilivihkiminen.

Kihlattuni yllättävä kysymys tuli niin lähellä lähtöä, etten ehdi saada mukaan suurlähetystön ja muiden viranomaisten vahvistamaa naimalupaa. Eikä sitä voi kaikkine rönsyineen hankkia ulkomaille netinkään välityksellä. Oma lukunsa on kypsään ikään ehtineen nuorikkoni tarvitsemat asiakirjat mahdollisine kielenkäännöksineen, jos avioidumme Suomessa. Nykyään taitaakin olla hynttyiden yhteen laittamista helpompaa erota, joka hoitunee yhdellä sähköpostilla.

Viime kotimatkan kiinalaisen lentoyhtiön vaatimaan 30x40 cm:n käsimatkalaukkuun ei lääkkeiden, hammasharjan ja paperisten asiakirjojen lisäksi juuri muuta mahdu. Joten pakkaaminen on tulevan puolivuotisen helppoja asioita. Vaikka askel lyhenee ja juoksuvauhti hiipuu, on korvien välissä edelleen harmaan tai muun värisiä aivosoluja, jotka laukkaavat entiseen tapaan. Tai ainakaan en ole huomannut eikä kukaan ole kertonut henkisen vauhtini hyytymistä. Joten samalla omituisuudella torstaina kohti kaukomaita, huomista sekä sen jälkeistä aikaa.

Hyvää syntymäpäivää Elämän tähden

28.09.1990 Elämän tähden sai laillisen aseman ja siitä tuli oikeuskelpoinen, rekisteröity yhdistys. Tärkein syy syntyyn oli, että halusin kulkea myös päihdetyössä omia polkujani. Toki paljosta päätin myös Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana. Oikeastaan aina yksi toiminnan tarkoituksista on ollut ihmisten pahoinvoinnin vähentäminen ja hyvinvoinnin lisääminen. Alussa selkeä kohderyhmä oli päihdeongelmaiset ja kodittomat, sillä vaikka olisi katto pään päällä, se ei vielä tarkoita kotia tai kodinomaisuutta. Toisaalta sanotaan myös, että "kengät ovat kulkurin koti".

Kun aikoinaan leivän hankkiminen loppui päihdetyöstä, muuttuivat myös yhdistyksen säännöt ja mukaan tuli kaikki elävä. Kasvit kylläkin puuttuvat edelleen nykyisistä säännöistä. Elämän suojeleminen ja elämänlaadun parantaminen on silti ollut koko ajan ykkösjuttu. Sinä voi pitää myös yhdistyksen yli 5000 blogikirjoitusta, joita olemme kirjoittaneet 15 vuotta joka päivä. Kirjoittaminen lisää selkeästi omaakin hyvinvointia ja poistaa silloin tällöin vaivaavaa tyhjyyden tunnetta. Ehkä päivittäisissä, muutaman tuhannen lukijossakin on jokunen, joille lukeminen antaa myönteisen sysäyksen päivään tai vaikka yöhön lukuajasta riippuen.

Ehkä aineellisesti merkittävin on vanhemmilta saamani perinnön turvin hankkimani Jokilaakson 8 hehtaarin alue, jonka lahjoitin myöhemmin Elämän tähden ry:lle turvatakseni sen tulevaisuuden ja koskemattomuuden. Näin ajattelin silloin ja ajattelen yhä, sillä isänmaan koskemattomuuden vuoksi äitini ja isäni aikoinaan taistelivat sodassa. Jo vuosia kotini on ollut Merikonttikodissa Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Välillä olen asustanut Päiviksen ja Niilo-koiran kanssa, välillä yksin ja nykyisin osin Morakotin kanssa, josta tullee ensi kesänä vaimoni numero 3. Jokilaakson olen hankkinut kylläkin jo 1. vaimoni Liisan kanssa ja avulla.

Kun poikani päätti aikoinaan, ettei hän rakenna Jokilaaksoon perheensä kanssa kotia, määritteli se tai antoi sysäyksen pyhittää koko alue elämän suojelulle. Vaikka Jokilaakson kehitys on leppoistajan elämäntyyliin verkkaista ja muutenkin loivaliikkeistä, on joka vuodelle syntynyt jotain uutta. Vuosi sitten sai Matkakotimme parkkipaikan pinnalta kuorittu maa kukkulamaisen muotoonsa esimerkiksi uusia kasveja ja nimekseen Outokumpu. Puron varressa piti yhdessä kanssamme vanhentua myös liikkuva kotimme rekisterinumero IN-105. Tämän kesän ykkösjutun käynnisti uusi kävelysilta Huhtarinpuron yli Jokilaakson muistelupaikalle, josta Niilo-koiramme sai viimein viimeisen leposijansa Rudolf ystävänsä vierestä.

Kun Morakot, alias Tata chattasi viikolla, että hän haluaa avioitua kanssani, aukaisi se myös elämän oven Rabbit Islandin pienelle saarelle, kun oivalsin, että muistelupaikka voi olla myös elävää elämää varten. Joten jos pääsen Morakotin kanssa vihille saakka ja se tapahtuu myös Suomessa, haluaisin sen tapahtuvan kyseisellä muistelupaikalla luonnon keskellä. Mutta saapa nähdä mitä tapahtuu viikolla alkavan puolen vuoden thaiaikana avioaikeillemme, sillä liitto on aina vähintään kahden kauppa.

Vuosisadan ensimmäisen kvartaalin elänyt pieni yhdistyksemme on paljon muutakin kuin Jokilaakson elämä. Nykyisinä rönsyinä on osuuksia Salon seudun Matildan Marinan rannan parkkipaikkohin, satojen hehtaarien merialueisiin ja niiden sisällä suojeltuun saareen sekä Jämsän Rapula-tila uimalampineen. Ehkä juuri elämän tähden jakelen myös Thaimaan lapsille euron leluja PeeCeeX skootterini takapoksista ja samasta paikasta kulkijakoirille makupaloja.

Onko koskaan liian myöhäistä aloittaa alusta?

Huhtarinpuro tunnetaan myös nimellä Skålbäckinpuro tai Skålbäcken. Se sijaitsee Tuusulan Focus-alueen Myllykylässä ja laskee Tuusulanjokeen. Puron valuma-alueella on useita pienempiä luontaisia lähteitä ja hulevesialueita, mutta niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä Kuninkaan- tai Lemminkäisenlähteen kanssa, joilta kansan suusta siepattu historia kertoo Huhtarinpuron saavan alkunsa.

Mutta ennen kuin purovesi päätyy kahta uomaa myöten jokeen, se virtaa Elämän tähden ry:n perustaman Jokilaakson luonnonsuojelualueen pieneen, osin kyläläistenkin kaivamaan lampeen, joka on saanut meiltä nimen Puro- tai Pikkulampi. Siinä on myös pieni saari, jota kutsumme Rabbit Islandiksi. Koska Myllykylän vapaita countrykaneja ei ole siellä koskaan näkynyt. Citykanejahan kun ei maalla ole. Sen sijaan saarella on Jokilaakson muistelulehto, jossa on useamman eläinperheenjäsenen viimeinen leposija. Eilen oli osaomistuskoira Niilon vuoro. Aika myös tasasi puntit, sillä se tai hän ei viime vuosinaan ollut Merikonttikodissa kun vieraileva tähti asuen Päiviksen, Liisan ja Timon kodeissa. Nyt sen tuhkat ja minulle myös sielu ovat ikuisesti Rabbit Islandilla sen parhaan koirakaverin Rudolfin vieressä. Ehkä Niilon maallisen ajan päättymisen piste tekee tilaa uudelle koiranelämälle.

Muistelulehto on myös sisäisen rauhani ja rauhattomuuteni yksi tärkeimmistä tyyssijoista. Joten muistelulehto on istuvampi sana maailmaani kuin muistolehto, sillä käyn siellä vähintään viikottain muistelemassa läheisten ihmisten ja eläinten kanssa viettämiäni tuokioita ja vuosiakin. Se on valtavan kaatuneen kuusen sekä muiden puiden ja kasvien muodostama luonnonkirkkoni. Menneiden aikojen lisäksi mietin siellä 76-vuotiaana tulevaisuuttakin, sillä vieläkään en tiedä milloin vai eikö milloinkaan ole liian myöhäistä aloittaa mitään alusta? Ehkä noin 77 on hyvä ikä mennä naimisiinkin, sillä viime yönä kaukomailta Messengeristä kilahti englannin- ja suomenkielinen viesti Morakotilta: "Hello. I weakup i can not sleep. I think i want married with you in Thailand this year. I want you stay with me longtime in Thailand. I want take care of you in Thailand. I tell you. Mutta en voi mennä naimisiin Suomessa. Paperityöni on monimutkaista. Mitä mieltä olet?"

Matkavalmisteluja maailman ääriin

Noin 3 mijoonan Doha on Qatarin pääkaupunki Persianlahden Arabian niemimaan rannalla. Se on myös tärkeä talouskeskus, joka tunnetaan moderneista pilvenpiirtäjistään sekä arkkitehtuuristaan. Lisäksi Doha on tämänkertaisen Thaimaan lentoni välilaskupaikka, jossa viivähdän muutaman tunnin. Mutta sitä ennen kuluneen kesän uusi ystäväni Hannu hakee minut Jokilaaksosta ja vie ensi torstaiaamuna Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lisäksi tämä oiva ex-putkimies on luvannut Niilo-koiransa kanssa huolehtia Nukkumatista ja -maijasta, jotka ovat Merikonttikodin uusia asukkaita. Niinpä nekin muuttavat laillani talvikotiin. Mutta päätyäkseen aikoinaan Suomeen, on niiden tai ainakin suvun pitänyt reissata melko matka, sillä ne ovat kotoisin Etelä-Amerikan sademetsistä. Olenkin varsinkin ensi talven siitä kaukana, sillä Brasilian ja Thaimaan välinen lentomatka on 16 000 – 17 100 kilometriä, jossa Suomi on noin puolivälissä.

Kun olen perjantaiaamuna Suvarnabhumin lentokentällä, olen liki vuorokauden reissattuani ajallisesti vasta talvikotimatkani puolessa välissä. Joten jatkan lentokenttäjunalla Bangkokin keskustaan ja sieltä skytrainilla metroasemalle. Sen pääteasemalta kävelen tai menen hissillä kerroksen, pari ylös dieselveturin vetämälle junalle, jolla matkaan makuupaikalla yön yli liki tuhat kilometriä Phatthalungin rautatieasemalle, jolla uskon Morakotin minua skootterinsa kanssa aamulla anivarhain odottavan. Tarkalleen junamatka Bangkokista Phatthalungiin on Thaimaan Southern Linen virallisen radanpituuden mukaan 862 kilometriä ja kestää 13 – 14 tuntia.

Mutta tällä kertaa saattaa käydä niin, että puolen vuoden talvioloni kaukana suomalaisista ja muista farangeista ei olekaan sillä selvä, että astun junasta Phatthalungin asemalla. Jätin nimittäin vuoden OA-viisumihakemuksen Thaimaan viranomaisten käsiteltäväksi entiseen tapaan pari viikkoa sitten. Aiemmin viisumini on tullut alle viikossa, mutta tällä kertaa ei ole kuulunut mitään 10 päivään. Vaan kohdallani on ainoastaan maininta: "Odottaa hyväksyntää". Kiirehtinytkin olen. Lisäksi sivuille oli ilmestynyt info: "Jätä hakemus vähintään 4–8 viikkoa ennen suunniteltua matkaa. Älä jätä hakemusta yli kolme kuukautta ennen suunniteltua lähtöpäivää." Joten uuden ohjeen mukaan olen auttamattomasti myöhässä.

Oli tehtävä varasuunnitelma, sillä liki 800 euron lentoliput ilman vaihto-oikeutta on hankittu ja maksettu. Maahan voikin suomalainen mennä 30 päiväksi myös ilman viisumia. Mutta silloin pitää varautua jo Suomen lähtöselvityksessä esittämään kuinka aikoo poistua alle kuukauden sisällä maasta. Ilman sitä voi käydä niin, ettei pääse edes koneeseen. Niinpä viime yönä ostin netin kautta lokakuun lopulle parin kympin junalipun Phatthalungista Padang Bedariin Malesian puolelle rajaa. Siltä varalta, että viisumi ei ehdi tulla tai eivät myönnä sitä lainkaan. Ehkä koppaankin kihlattuni kainaloon ja piipahdamme Malesiassa ennen kuun loppua, vaikka viisumi ehtisi tullakin.

Voiko alkoholisti palata kohtuukäyttäjäksi?

Jeppe Niilonpoika pohti jo 1700-luvulla voiko alkoholistista tulla kohtuukäyttäjä? Patenttiratkaisua ei ole, vastaa alkoholismin hoitojen vaikuttavuudesta väitellyt Esti Laaksonen. On turha kiistellä siitä, kannattaako lopettaa vai vähentää. Molemmat tuovat terveyshyötyjä, mutta ovat pirullisen vaikeita. Kohtuukäyttöön tarvitaan Laaksosen mukaan oma halu ja muiden tuki. Myös lääkkeistä on apua. Siksi onkin hämmästyttävää, että 80 prosenttia alkoholiongelmaisista ei ole minkäänlaisen hoidon piirissä ja että lääkkeitä syö vain kaksi prosenttia.

Näyttävät pohtivan sitäkin, että mitä jos puoli miljoonaa riskikäyttäjää saataisiin muutettua kohtuukäyttäjiksi? Siihen kannattaisi satsata. Ja siihen, että pysäytetään heidän matkansa ongelmajuojiksi. Alkoholin haitat nimittäin maksavat veronmaksajille miljardeja. Moni Matti Meikäläinen ja yhä useammin Maija on telonut itseään viinan takia, eivätkä he ole ainoata. Suomalaisten sairaalakäynneistä joka neljäs johtuu alkoholista.  Esimerkiksi yhden haimatulehduksen hoito maksaa yhteiskunnalle jopa 70 000 euroa.

Yksi tunnetuimpia hoitomuotoja on AA:n kahdentoista askeleen ohjelma, jossa liiallisesta juomisesta toipuvu lupaa vertaistukiryhmässä itselleen ja muille olla juomatta tänään. Vuosikymmenten aikana olen eräänkin kerran pohtinut ja kysellyt, että päivä kerrallaanko siksi, että juoppo haluaa jättää ainakin teoreettisen mahdollisuuden juoda vielä tässä elämässä sanojaan syömättä tai päivän raittiuslupausta rikkomatta?

Koska eniten äänessä on enemmistö, joka käyttää alkoholia, he tarjoavat alkoholistille raittiutta: "Koska et pysty juomaan kohtutuudella laillani, sinun täytyy olla kokonaan juomatta." Mutta kuka tyytyisi toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon? Niin syvään onkin alkoholi juurtunut ihmisyhteiskunnassa, että raitis elämäntapa on kummallinen tai sen harrastamiselle pitää löytyä juovien hyväksymä selitys. Itse välillä kyselen mikä meissä on vialla, että haluamme aika ajoin tai koko ajan sekoittaa päämme päihteillä?

Kun absolutisti ilmestyy tuttuun juomaseuraan ravintolassa, muut yrittävät saada häntä juomaan: "Kai sinä nyt yhdet voit ottaa jne." Tulijasta on tullut kävelevä tai istuva omatunto, vaikka hän olisi hiljaa ja yrittäisi olla pieni sekä huomaamaton. Moni kohtuudella alkoholia käyttävä uskookin oman tapansa erinomaisuuteen eikä pysty käsittämään kokonaisvaltaisen, fyysisen ja psyykkisen raittiuden syvintä olemusta. Joskus, kun joku on tuntunut olevan oikeasti kiinnostunut mitä raittiudella tarkoitan, saatan innostua selittämään puoli tai koko tunnin. Sen jälkeen minua korvat höröllä kuunnellut kysyy, että tarkoitatko, ettet voi ottaa edes yhtä ryyppyä. Lukuisia kertoja olen silloin käsittänyt, ettei hän käsittänyt mitään. Saatankin todeta, että mistä luulisit minulle monen alkoholittoman vuoden jälkeen tulleen yhden ryypyn tarve, kun aikaisemminkin oli tavoitteena vain perskänni?

Mutta ymmärrän heitä, sillä myös itselläni meni monta vuotta, etten halunnut juoda edes yhtä kertaa. Vaikka Taivaan ja maan valtias takaisi, että juominen jäisi siihen. En keksi enää ainuttakaan syytä miksi yrittäisin kemiallisilla aineilla muuttaa edes pieneksi toviksi elämääni jollaisena käsitän sen tarkoitetun itselleni. Vaikka siihen mahtuu runsaankin ilon lisäksi myös tuskaa ja surua monine menetyksineen, haluan kokea kaiken kohdalleni osuvan aidosti selvinpäin. Mutta minähän olenkin kohtuukäyttäjä, sillä olen vahingoissa juonut 46 vuoden aikana pullollisen keskiolutta.

Lisämuistia hankkimassa

Jo jonkin aikaa olen miettinyt, että milloin mahtaa Samsung Galaxy S22 Ultra mobiililaite lopettaa palvelemisen ja huvittamisen, sillä sarjan uusin taitaa jo olla järjestyksessä S26. Ja vaikka kuinka varmuuskopiointi on kunnossa sekä muistan niiden käyttäjätunnukset salasanoineen, voi jotain hetkessä tarvitsemaani jäädä salaisuudeksi ikiajoksi. Niinpä aikoinaan mietin, että jos kämmenenkokoinen älylaitteeni sanoo yhteistysopimuksen irti tekniikan tultua tiensä päähän tai liiskaan muuten käyttökelvottomaksi, miten turvaan tietojeni saannin esimerkisi matkoilla mahdollisten kopiopapereiden lisäksi?

Ongelman varalle hankin usb-a/usb-c -yhdistelmätikun, jonka jomman kumman "urospään" voi tökätä Applea lukuunottamatta melkein minkä tahansa älypuhelimen tai tietokoneen "naaraaseen". Kun aloin edellisyönä kaivata aiemmin hankkimaani lisämuistia, olikin se lähtenyt omille teilleen. Eilen sitten etsin uutta Olssonilta, Powerilta ja Gigantista, mutta ei tikun tikkua kaipaamaani tuotetta. Vaan kaikilla kauppiailta samansorttinen vastaus: "Ei ole varsinkaan hyllyssä, josta voi syyttää keinoälyä, joka on vienyt kaiken muistin."

Siispä siirryin autoon etsimään nettimaailmasta tuotetta, mutta sama lopputulos Puuilon ja Tokmannin Kivikylän seudun myymälöissä. Lähes viimeisenä oljenkortena menin autoilevan ihmisen tavaratalo Motonetin sivuille. Enkä ollut uskoa silmiäni, sillä Vantaan myymälän saldo ilmoitti hyllypaikkoineen tuotetta löytyvän noin 10 kappaletta. Silti en ilman apua niitä löytänyt. Eikä löytänyt ensimmäinen asiakaspalvelijakaan, joten hän pyysi apua langattomalla radiopuhelimella. Todella ystävällinen henkilökunta sai minut muuttamaan käsitystäni Motonetistä, sillä olin vierastanut kauppaketjua maailmaani liian sekavana. Vaikka olenkin esimerkiksi sen palvelupisteessä joskus vaihdattanut Avensis-rouvan ajovalonkin.

Nyt on uusi tikku, johon mahtuu tuhansia ja taas tuhansia valokuvia ja muita tiedostoja. Kun Gemini, minun ykköskeinoälyni vielä opasti kuinka kopioin niitä paikasta toiseen, on kaukomatkani yksi turvatekijä raiteillaan. Sillä seistä Dohan lentokentän turvatarkastuksessa tuhannen pillerin kanssa ilman tarvittavia dokumentteja, ei ole toivottava vaihtoehto. Muutenkin jännitys kasvaa päivä päivältä koska hieman myöhässä hakemani vuoden viisumi antaa yhä odottaa itseään.

Olen kahden kodin kansalainen

Luulen, että vähemmistö meistä asuu kirjaimellisesti kahdessa kodissa. Mutta heitäkin on eri syistä. Yksiä sellaisia ovat avio- tai avoparit, jotka eivät asu yhdessä, vaan molemmilla on omat kodit. Joskus kai siksi, että kokevat parisuhteen toimivan parhaiten niin. Myös työt voivat ajaa erilleen. Kun olin lapsi ja vähän vanhempikin, muistan sukulaisiani käyneen Jurvasta Helsingin seudulla kirvesmiehen töissä. He ajoivat jokaiseksi viikonlopuksi Etelä-Pohjanmaalle ja sunnuntai-iltaisin takaisin.

Minäkin olen sen kokenut muun muassa silloin, kun perheeni asui Kalliomäen puolimatkankodin yhteisössä Jyväskylän maalaiskunnassa ja kävin töissä Sininauhoissa Helsingissä. Ehkä se oli yksi syy ensimmäiseen avioerooni. Vaikka olen kyllä eronnut ilman kahta kotiakin. Nykyisin ja jo muutaman vuoden on kahdella kodillani etäisyyttä melko tavalla. Sillä talvet olen Etelä-Thaimaassa Morakotin ja vähän minunkin kodissani sekä kesät Etelä-Suomessa yksin tai joskus marja-aikaan kihlattuni kanssa. Viime kesän olin senkin aikaa yksin Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä.

Vakaasti uskon, että etäisyys on yksi niistä asioista, joka pitää meidät yhdessä. Koska tulevaisuuden ennustaminen on itselleni edelleen vaikeaa, en tiedäkään missä vetäisen viimeisen henkäykseni. Kahden, pienenkin omakotitalon ylläpitäminen on hinnakkaampaa kuin yhden. Kun säännöllisiä tuloja on vain Tatan pienenpieni eläke ja oma, hieman suurempi vastaava, on pitänyt tehdä elämää haittaamattomia säästötöitä.

Mennessäni kaukomaille, pistän hopeaharmaan, vanha rouva Avensiksen seisontavakuutukseen. Saman tapaisesti laitan netti- ja puhelinliittymäni Elisan numeroparkkiin. Sähköjä ei voi helpolla katkaista kokonaan tauolle, sillä silloin pitäisi Merikonttikodin ja Saunakontin putkistot ja säiliöt tyhjentää vedestä. Sitä en ole vakavasti harkinnut, vaikka sekin aika voi koittaa. Nykyisin pudotan sisälämpötilat noin kymmeneen asteeseen, sillä keväisin on mukavampi palata ja laittaa takkaan tuli, kun kesäkotimme ei ole ollut talvea pakkasen puolella.

Yksi säästökohde on sähköiset ja paperiset lehdet. Jäljellä on vain paikallislehti "Digi-Keskari". Senkin, satasen lehden voisin aivan hyvin lopettaa, sillä vain harvoin siinä on mitään itseäni kiinnostavaa, jota en saavuttaisi jollain muulla tavoin. Ehkä se on oikeastaan jäljellä vain jonkin sortin rakkaudesta koti- ja syntymäkuntaan. Jos lämmittäisin Suomikotiamme enemmän puilla, jota meillä kyllä riittää, saattaisi pelkästään sillä säästyä vuodessa yksi tai peräti kaksi lentomatkaa kaukomaille.

Morakotin kanssa elämme kädestä suuhun. Kaikki menee minkä yhteiskunta omiamme palauttaa tai jakaa muuten. Silti näköpiirissä ei ole, että kurkku tai tomaatti katoaisi lautasen reunalta. Myös leikkeleet ovat säilyttäneet muodossa jos toisessa asemansa Suomessa tumman ja Thaimaassa vaalean leivän päällä.

Tätä kirjoittaessa pysähdyin muistelemaan milloin olisin ollut velkaa jollekin johonkin suuntaan. Viimeinen saattaa olla älylaitteeni, jonka ostin Elisalta kolmen vuoden maksuajalla. Joka sekin on maksettu pari vuotta sitten. Eräänlainen suht tarkka talouteni on vatupassissa niin hyvin, että väkisin varojani lainannut verottajakin taisi palautella vuoden jossain vaiheessa toista sataa euroa. Vapaaehtoisestikin olen vippaillut kympin tai pari kavereilleni niin kauan, kun ovat muistaneet maksella takaisin ilman kehotuksia.

Asun Faradayn häkissä

Faradayn häkki on sähköä johtavasta materiaalista, metalliverkosta tai -levystä valmistettu suljettu rakenne tai kotelo. Sen erikoisominaisuus on, että ulkopuolella oleva sähkökenttä ja sähkömagneettinen säteily, kuten radiotaajuiset signaalit eivät pääse häkin sisäpuolelle. Merikonttikotini onkin lähes täydellinen tällainen. Mutta ei aivan, sillä lasiset ikkunat ja ovet päästävät matkapuhelinsignaalia sisään sen verran, että pystyn käyttämään mobiililaitetta, joskin kehnonsorttisesti. Luulen, että samoista aukoista tulee halutessaan salamakin. Mutta esimerkiksi videon pätkät jäävät usein junnaamaan paikalleen ja puhelut katkeilevat. Ellen sitten pidä laitetta aivan lasiruudun takana.

​Kun ulkopuolelle kohdistuu sähkövaraus tai kenttä, johtavan materiaalin vapaat elektronit järjestäytyvät metallipinnalla niin, että ne kumoavat ulkoisen kentän vaikutuksen häkin sisällä. Sisällä vallitsee siis nollakenttä. Vuonna 1836 Michaeln Faraday teki tunnetun kokeen, jossa hän havaitsi, että sähkövaraus siirtyy aina sähköä johtavan kappaleen ulkopinnalle, eikä varaus vaikuta kappaleen sisällä oleviin esineisiin. Kuuluisimmassa kokeessaan hän rakensi suuren puusta ja metalliverkosta kootun huoneen, joka oli peitetty metallifoliolla ja meni itse sen sisälle. Näin hän todisti, että sisällä olevat herkät sähkömittarit eivät havainneet mitään ulkopuolelta tulevaa sähkövarausta, vaikka huoneen ulkopintoihin johdettiin voimakkaita jännitteitä.

Vaikka jo aiemmat tutkijat olivat havainneet sähköstaattisen suojauksen ilmiöitä, Michael Faraday havainnollisti ilmiön perusteellisesti, minkä vuoksi keksintö nimettiin pysyvästi hänen mukaansa. Jos salama iskee lentokoneeseen tai autoon, matkustajat ovat varsin turvassa, koska metallinen ulkokuori toimii Faradayn häkin tavoin ja johtaa sähkön ulkopintoja pitkin maahan tai ympäristöön. Myös mikroaaltouunin luukussa oleva metalliverkko päästää katsomaan ruoan kypsymistä, mutta estää mikroaaltosäteilyn karkaamisen uunista ulos. Hississä matkapuhelimen kenttä usein heikkenee tai katoaa kokonaan, koska hissin metallinen kori muodostaa osittaisen Faradayn häkin.

Passiiviset järjestelmät perustuvat yleensä magneettiseen tai radiotaajuiseen induktioon kahden eri antennin välillä, eikä niissä ole aktiivista virtalähdettä vahvistamassa signaalia. Tämän vuoksi laitteen on oltava aivan sisäantennin tai siirtolevyn lähellä, jotta yhteys toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Puhelin tai mobiilireititin kannattaa asettaa suoraan valmistajan ohjeiden mukaiseen kohtaan, usein aivan toistimen antenni- tai säteilylevyn päälle. Paksut tai metallia sisältävät suojakotelot voivat heikentää induktiivista kytkentää toistimen ja laitteen välillä, joten sen pitämistä ilman koteloa tai ohuemmalla kuorella kannattaa testata, jos yhteys takkuilee. Koska kyseessä on passiivinen ratkaisu, se ei häiritse operaattorien tukiasemia eikä tarvitse lupia. Mutta sen teho on myös täysin riippuvainen siitä, miten hyvin ulkoantenni nappaa signaalin.

Niinpä hankin Verkkokauppa.comista ulkoantennin ja Laatuantenni Oy:stä sisäantennin tai oikeastaan levyn. Kun itselläni on toisin kuin isälläni käsillä tehtävissä töissä peukalo enemmän tai vähemmän keskellä kämmentä, ei virityksistäni juuri voi tyylipisteitä antaa. Mutta usein ne toimivat, sillä vain harvoin jätän ylipäätään mitään kesken. Iltapäivä menikin asennustöissä. Eilinen koekäyttö antaa toiveita siitä, että ratkaisu toimii tai vie kuuluvuutta ja netin välityksellä liikkuvan kuvan näkemistä parempaan suuntaan. Tänään virittelin vielä sisäantennin kylkeen koukun, jotta saan mobiililaitteen aivan kiinni siihen.

Tyhjänpanttina olemisen autuus

Kun aikoinaan jäin sydäninfarktin jälkeen osa-aikaiseksi leppoistajaksi,  se oli hyvin merkittävää. Koko sen ajan olin Sininauhasäätiön käytävillä ja ikkunattomassa työhuoneessani täysin tarpeeton sekä hyödytön tyhjänpantti. Sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan, kun uusi sikariporras ei nähnyt siinä mitään järkeä. Ja kun näki, kokoontui jossakin selkäni takana uuden pomon työryhmä, joka otti visioni kuopaten sen usein niin syvälle, ettei myöhemminkään nostajaa enää löytynyt. Se oli kirjaimellisesti viiden vuoden tyhjäntoimittajan oppisopimuskoulutus. Ehkä yhteiskunnan kannalta merkityksellisin menetetty hanke oli merikonteista tehdyt, siirrettävät kodit, joiden toista mallitaloa asustin ensin vuosia Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa, nyttemmin jo vuosia yksin.

Tätä ajattelin viime yönä, sillä jouduimme siirtämään sairastumisen vuoksi viikonlopun Niilon hautaustilaisuutta Jokilaakson Rabbit Island saaren muisto- ja muistelulehdossa. Kun kaikki tai ei silti mikään katoa, vaan vaihtaa ainoastaan olemassaolon muotoa ja ominaisuuksia, mietin myös omassa yksinäisyyden hetkessäni, miten vuodet ovat muokanneet ainutlaatuista hyödyttömyyttäni. Kun kesäasukkaiden herkkupaloja kerjäämään oppinut Lapinkoira Ahtikin oli muuttanut uuteen Nurmijärven kotiin koirakaverinsa ja ihmispalvelijoidensa kanssa.

En tiedä ja voiko edes verrata olenko hyödyllisimmilläni, kun käännään polullani koppakuoriaisen tai muun öttiäisen takaisin jaloilleen sanoen sille: "Minulle pikkujuttu, mutta sinulle elämän ja kuoleman kysymys." Vai olenko jollekin merkityksellinen päiväkirjanomaisten Elämän tähden blogien tekijänä? Joita kirjoitimme yhteisen aikamme vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia joka päivä yksin. 15 vuoden aikana kirjoituksia on taivaan ja maan väliltä syntynyt yli 5000 kappaletta. Alussa oli lukijoita yksi tai muutamia, sitten kymmeniä ja satoja. Nykyisin tuhansia, joista nimeltä tai ulkonäöltä tiedän vain jokusen.

Päivän aiheen pohtimiseen, tekstin kirjoittamiseen ja korjaamiseen, valokuvaamiseen tai muuhun kuvittamiseen menee alakanttiinkin aikaa kolme tuntia joka päivä. Se on paljon, sillä yhteen pätkään ketjutettuna se on yli kaksi vuotta yötäpäivää. Toivonkin, että kirjoituksista on oman iloni ja päivieni sisällön lisäksi merkitystä myös jollekin muulle, sillä lukijoita on nykyisin enemmän kuin koskaan. Verraton uusi apuri on keinoäly, jonka annan tarjota tietoa ja muitakin vinkkejä kirjoituksiin.

Minusta on mukava kirjoittaa myös itse koetusta, sillä se on kuin eletyn uudelleen elämistä. Sekin on oiva lisä, kun muisti ei muista aina kaikkea. Tai vaikka muistaisikin, se muistaa jonkun tapahtuman vuoden kuluttua eri tavalla. Joskus mielikuvitukseni lisää jotain väittäen alitajunnalleni, että totta se on! Jokaisesta palautteesta olen kiitollinen. Silloin luen rivien välistä, että kirjoitus on koskettanut tuntematonta lukijaa. Vaikka ykkösharrastukseni on lähes koko ajan yksinäistä puuhaa, on se tärkeä jokapäivän sisältöni.

Kesäasukkaiden muutto pysyvämpään

Alajärveläinen Järviseutu-lehti muistelee maksumuurin takana ysärijutuissaan Soinin Kolunkylän majavia. Kuvankaappauksen aiheesta lähetti minulle etäystäväni, kaimapuoli Jarno, joka viettää nimipäiväänsä samana päivänä kanssani. Muutakin lähetys palautti mieleen, sillä vuosi vuodelta kutistuva Soinin kunta on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä isäni synnyinkunnasta, jonka talosta esivanhempani koppasisivat Soinin nimeksi ja osaksi Petter ja Elisabet Hällströmin laajaa tanskalais-ruotsalaista lautturisukua. Toinenkin mukava aasinsilta aiheesta löytyy, sillä kotini oli vuosikymmenen osoitteessa Koluntie 105. Sama numero oli työpaikkani osoitteessa ja on sosiaaliturvatunnukseni loppuosassa. Saatiinpa kerran yöpyä tai ainakin toivoa Päiviksen kanssa, että yönylireissulla Tallinnaan hotellihuoneemme numero olisi ollut "Huone 105". Sen ovat laulaneet muun muassa Kikasta Einiin ja Virve Rostista Erika Vikmaniin. Suunnittelimpa aikoinaan sitäkin, kuinka saisin maksumuurin takana olevia majavia tai niiden sukulaisia Jokilaakson asukkaiksi. Siinä olisivat kyllä omatkin jalat kastuneet viranomais- ja majavapatovesissä.

Aivan heinäkuun alussa soitti outo mies ja kysyi voisikohan hän tai he olla joen ja sillan toisella puolella olevan hevoslaitumen vieressä matkailuvaunussa yötä? Tämän minä, että toki varmasti, vaikkei se maatani olekaan, sillä Johanssonit ovat oikein mukavia peruskyläläisiä. Ja lisäsin, kun tähtieni asento oli suotuisa, että olisihan Jokilaakson pihapiirissäkin tilaa ollut. Sitä hän tai he tulivat sitten seuraavana aamuna katsomaan. Ruokakuntaan kuului ihmisjäsenten lisäksi Ahti Lapinkoira ja Daniel Ranskanpaimenkoira. Joka ei ollut päästä Maljapurolammesta ylös hypättyään laiturilta kaislikkoon luultuaan sen sen olevan kuivaa maata. Koko jengin piti olla vain jokunen yö, mutta se venyi pysyvän kodin puutteessa lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Tällä viikolla uusi maja oli viimein löytynyt naapurikunnasta ja enää vain leiri on purkamatta. Kesäasukasaikana ehdin jo jonkin kerran miettiä, että mitähän tästä tulee, sillä tavaraa ilmestyi joka viikko lisää. Loppupelissä oli yhden sijaan harrastusmaastoautojakin kolme. Mutta sekä koirat että ihmiset olivat oikein mukavia, "sinne päin" omien teittensä kulkijoita. Joten olin hyvilläni voidessani olla pienenä osasena tuuppimassa heitä kohti uutta, yhteistä tulevaisuutta.

Rakennusvalvonnan mielestä määräaikainen merikonttikoti-leirini on menossa yhtä matkaa ympäröivän luonnon kanssa talviunille. Sillä ensi viikon jälkeen lähden Jokilaakson joutsenten ja muiden muuttolintujen kanssa lämpimämpiin maihin. Kun en viime kesänä nähnyt pääskysiä, niin ehkä talvikotimatkani Etelä-Thaimaahan, lähelle Malesian rajaa on niitä pisimpiä. Vaikkei viime kesän aurinko näyttänytkään parhaita puoliaan, piti Säidensäätäjä loitolla myös aiempien vuosien tulvat. Joten elämä on edelleen laiffii ja ihmisen parasta aikaa. Satoi tai paistoi.

Toivon, että joskus jäisi luu myös verokarhun käteen

Tavaraerä tarkoittaa keskenään samanlaisia tuotteita, joilla on sama tullinimike ja sama alkuperämaa. Joten esimerkiksi sukat ja paita kuuluvat eri tullinimikkeisiin ja ne lasketaan aina erillisiksi eriksi, vaikka ne tulisivat samassa paketissa. Se tarkoittaa, että viisi samanlaista sukkaparia, joissa on sama malli ja alkuperämaa on 1 tavaraerä, josta EU lypsää nyt ostajalta 3 €. Mutta sukat ja paita on 2 tavaraerää, josta köyhältä viedään 6 €, sillä rikasta maksu ei taida juurikaan koskettaa. Ellei hän satu olemaan nuukansorttinen ja ostaa siksi Temu-kaupasta tai vastaavista. Jos sitten ostan samassa paketissa sukat, paidan ja olkaimet, on se 3 tavaraerää ja lisämaksu 9 € jne.

Tullimaksu on peritty heinäkuusta alkaen jokaisesta EU:n ulkopuolelta tulevasta tavaraerästä, kun lähetyksen arvo on enintään 150 €. Nyt on tulossa uusi käsittelymaksu, joka on tarkoitus ottaa käyttöön marraskuussa 2026. Se on tullimaksun päälle tuleva uusi menoerä kuluttajille, joka otetaan kaikista vastaavista verkkokauppaostoksista ostoksen arvosta riippumatta. Tullin oma toukokuun tiedote toteaa asian suoraan: "Heinäkuusta alkaen... tullimaksu. Loppuvuonna maksettavaksi tulee lisäksi käsittelymaksu."

Verottajan koura on uskomattoman pitkä ja kekseliäs. Omalla kohdallani on käynyt niin, etten ole enää lainkaan tyytyväinen veronmaksaja. Erilaisia veroja ja muita maksuja menee eläkkeestäni aika tarkkaan puolet. Kun siihen lisään jokaisessa tuotteessa ja palveluissa olevat verot, joita ei suinkaan loppupelissä maksa tavaran myyjä eikä palveluiden tuottaja, vaan niiden ostaja, on kohtuus kaukana.

Entäpä mitä sitten poimimilleni marjoille saan tehdä verovapaasti? Voin käsitellä niitä kevyesti ilman pelkoa veroseuraamuksista, kunhan myyn ne tuoreena. Roskien puhdistaminen marjojen seasta ja pakkaaminen rasioihin tai pusseihin myynti kuluttajille, kuten naapureille, ravintoloille tai tukkuliikkeille, on sekin verovapaata. Mutta jos pakastan vaikkapa mustikat ja myyn ne sen jälkeen, on kyseessä verotettava tulo.

Miten on sitten palautuspullojen laita? Virallisen linjauksen mukaan tilanne on niin, että itse ostettujen juomien tyhjistä pulloista ja tölkeistä saadut pantit ovat verovapaita, koska kyse on omien rahojen saamisesta takaisin.  Mutta jos palautan muiden ostamia tai esimerkiksi luonnosta, kaduilta tai puistoista kerättyjä pulloja, kyseessä on Verohallinnon tulkinnan mukaan veronalainen ansiotulo, joka pitäisi periaatteessa ilmoittaa veroilmoituksen kohdassa "muut ansiotulot".

Välillä verottajakin sotkeutuu omaan nokkeluuteensa, joka nakertaa koko systeemin uskottavuutta. Sillä koska määrätyn summan voi lahjoittaa tutuille ja tuntamattomille ilman veroseuraamuksia, voi pulloveroakin kiertää niin, että vie naapurin pullot kauppaan ja antaa saanut rahat aikoinaan pullopantin maksajalle oikeaan käteen. Sitten hän lahjoittaa sen tai jonkun muun summan minulle vasempaan käteen ja verottaja kompastuu omaan näppäryytensä.

Sen sijaan luulen, että Temun kaltaiset eivät jää nuolemaan näppejään siksi, että sivuuttavat Puuilon ja Tokmannin kaltaiset välikädet ja myyvät samat Kiinan tuotteet suoraan kuluttajille. Minusta tässä on jotain perusteellisesti poskellaan, sillä EU vain paisuu ja turpoaa. Sen sijaan, että se karsisi kulujaan, sekin haluaa Kiinan halpatuonnista osansa erilaisten maksujen muodossa. Mutta EU saa Kiinasta vähintäänkin vertaisensa vastuksen. Joten voi hyvinkin käydä niin, että luu jää jonkun muun kuin halpamyyjän käteen. Ja senkin lystin maksaa viime kädessä, ei rikas vaan entistä köyhempi kansa.

Paljonko kello on?

Thaimaassa ei siirrellä kelloja kesä- tai talviaikaan, vaan siellä on käytössä sama Indochina Time ympäri vuoden. Koska maa sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, päivän pituus ja auringonlaskun aika pysyvät hyvin tasaisina ympäri vuotta, minkä vuoksi kellojen siirtämiselle ei ole tarvetta. Perustelu kylläkin hieman ontuu, sillä eilen kävin Vaalimaan rajapuomilla. Sen toisella puolella ei kelloja siirrellä. Vaikkakin valtavan kokoisessa maassa on samanaikaisesti käytössä monta aikavyöhykettä.

Kun olin ja olen vielä tätä kirjoittaessa muutaman kymmenen kilometrin päässä rajasta, minua kiinnosti sen tyhjentyneet jättikeskukset. Ne ovat siitäkin erikoisia monumentteja, että niissä aika tuntuu pysähtyneen, vaikka kulissien takana pyöriikin monimutkainen lakimiesten, pankkien ja pesänhoitajien vyyhti. Oli pysäyttävää nähdä, miten valtavia resursseja ja suuria odotuksia on aikanaan ladattu paikkoihin, jotka saattavat hetkessä muuttua tarpeettomiksi, kun maailman tuulet ja rajojen yli kulkevat virrat muuttuvat.

Eilen näkemäni ja kokemani autioituneet rakennukset suurine pysäköintialueineen tekevät helposti näkyväksi sen, miten haurasta moni ihmisen rakentama systeemi on. Pinnan alla pyörii tavaraa ja kulisseja, mutta vastapainona minulla oli aito Ounionjärvi ja sen pysyvä elämä – luonto, vuodenaikojen kierto sekä ne perusasiat, joilla on oikeasti merkitystä.

Suomalaisiltakin suljetulla Venäjällä ja sen puomien takana olevalla rajaseudulla sekä kai muillakin aikavyöhykkeillä luovuttiin kellojen siirtelystä kokonaan vuonna 2014, jolloin maa siirtyi pysyvästi ympärivuotiseen normaali- eli talviaikaan.  Tämän vuoksi maassa ei koskaan käännellä kelloja keväällä eikä syksyllä. Ovat päivät ja yöt pitkiä tai lyhyitä. Näin ei Suomen muita myötäilevä perässähiihtäjäkansa ehkä enää voi koskaan elinaikanani tehdä. Vaan Euroopan Union päättää paljonko kello on Suomessa. Mutta rannekellooni sen valta ei riitä, sillä tänä vuonna se kulki ensimmäisen kerran koko kesänkin talviaikaa.

Onko piirakan koolla väliä?

Eilen ajelin hopeanharmaalla vanha rouva Avensiksella ystäväni luokse itärajan tuntumaan ja edessä oli mukava loppuviikko. Heti alkuillasta päätimme, että huominen saattaa sisältää käynnin venäläisille rakennettuun ostosparatiisiin Vaalimaalla. Kymmenien miljoonien hanke on tyhjää täynnä. Eikä koko keskuksen ostajiakaan liene ollut kuin yksi, jonka haaveet ja aikeet torppasi Suomen valtio, sillä puuhamies paljastui hevosmiesten tietotoimiston mukaan Putinin kätyriksi. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan. 

Vaalimaalla Virolahdella sijaitseva on kauppakeskushanke on Zsar Outlet Village, joka avattiin Suomen ensimmäisenä outlet-kylänä vuonna 2018. Ostoskeskus meni konkurssiin vuoden 2022 lopulla, kun koronapandemia ja itärajan sulkeutuminen veivät sen asiakaspohjan. Netin mukaan alue on pääosin ollut suljettuna, vaikka sille on yritetty pitkään löytää uutta omistajaa ja käyttötarkoitusta. Läheisyydessä toimii myös Skandinavian Shopping Center, jonka yhteydessä palvelevat muun muassa Rajamarket ja Hyperpark, joissa myydään hirvistä hakaneuloihin. Joten, jos menemme, niin ehkä käymme niissäkin.

Reissun tähänastisista suurin yllätys itselleni oli, kun Timo kertoi puilla lämmitettävän saunan lauteilla menneensä Getin kanssa viime kesänä naimisiin. Tuli hyvä mieli, sillä pidän kovasti tuoreen avioliiton molemmista puoliskoista. Se kuitenkin ja tietenkin harmitti, kun en tiennyt asiasta aiemmin.

Kun Timo pyörähti Jokilaaksossa joku viikko sitten vietyään nuorikkonsa kaukomaiden lennonnlähtölaskentaan, oli hänellä tuomisinaan paperipussissa kaksi berliininmunkkia. Joista netin kaikkitietävät kirjoittivat, ettei niitä ole Suomessa edes olemassa.. Niin tai näin, hyviä olivat, joista yhteisesti totesimme, että olisihan näitä toisetkin syönyt. Niinpä eilen maksoin pottuja pottuina korkoineen ja tuliaspaperipussissani oli kaksi Lyylin Leipomon lihapiirakkaa. Joista makaronilaatikon jälkeen emme saaneet tungettua sinällään mittaviin vatsoihimme iltapuhteena kuin toisen. Koten oli liian vähäisen munkkimäärän sijaan piirakoita liiankin kanssa.

Tätä kirjoittaessa aamulla ennen sian pieraisua, aamu-uintia ja auringon nousua pengoin netistä minkä kokoisia tai painoisia lihapiirakat noin yleisesti mahtavat olla. Tavallisen teollisen tai kaupan lihapiirakan paino on 150–200 grammaa kappaleelta. Monet peruspiirakat, kuten Valio lihapiirakka tai Konditoria Malmbergin lihapiirakka, painavat noin 150 g. Pirkka iso lihapiirakka ja Kosken Leipomon lihapiirakka painavat 200 g. Sitten on monipakkauksia ja esimerkiksi Atria Kunnon Arki Lihapiirakkaa myydään 4 kappaleen pakkauksessa, jonka yhteispaino on 400 g, eli 100 g per piirakka.

Vanhan jääkaapin uudet käyttötarkoitukset

Avioeroni jälkeen putosin syvälle yksinäisyyden suohon, jonka suonilmästä en ollut päästä ylös elämän iloista nauttivien joukkoon. Eikä ollut monia kiskomassa edes kuivalle maalle. Pysyvästi päivänvaloon pääsin Morakotin hoivassa. Ehkä hän ei ole koskaan ymmärtänyt arvoaan tässä asiassa. Enkä sitä muista aina minäkään. Koen myös, että ilman aiempien parisuhteitteni tuomaa kokemusta, en olisi pärjännyt Tatan kanssa eikä hänkään minun. Silti jokaisella kolikolla on monta puolta, joiden käänteleminen ei ole luonteillamme yksinkertaista. Mutta niin vaan olemme kypsään ikään ehtineinä kulkeneet ilta-auringossa käsi kädessä jo useamman vuoden.

Muistan, kun menin ensimmäisen kerran hänen kotiinsa Phatthalungin kaupungin kupeeseen. Pienehkössä Tatan talossa ei ollut kovinkaan paljon kotitemppelin lisäksi viihtyyttä lisääviä esineitä tai koristeita eikä kukkia pihalla. Melkein kaikki pihan eläimetkin puuttuivat naapurin nokkivia kanoja lukuunottamatta. Nyt on moni asia toisin, isompi huone on saanut uuden sisäkaton ja minunkin nykyinen Thaikotini kuvan vaalean tilalle seutsemän uutta eri väriä sekä piha kukkia ja hyötykasveja. Joista osa menee eläinten suuhun ja osa jatkaa ruuaksi kelpaamattomina  kasvuaan.

Myös uusi jääkaappi on löytänyt pienen ruokahuoneemme nurkasta paikkansa. Morakot oli ehtinyt jo luvata vanhan, osin pinnaltaan ruosteisen naapurilleen, jota en hyväksynyt. Sanan voimaakin asiassa oli, sillä maksoin uuden kaapin. Itselläni nimittäin on vitamiineja ja lääkkeitä popsittavana päivittäin toista kymmentä. Kun niitä roudaan Suomesta syksyisin yli puolen vuoden annoksen, on määrä enemmän kuin tuhat. Joten halusin selkärepulliselle elämäni ylläpitäjiä oman paikkansa muine terveyden- tai sairaudenhoitovälineineen laastareista kynsisaksiin sekä pillereiden kyytivesipulloineen. Paikka löytyikin ulkokeittiön peräseinältä, jonka edessä aloitan muovijakkaralla aamuni ja päätän päiväni.

Uuden elämän saanut kaappi on ollut kesät vailla käyttöä. Kunnes vajaa viikko sitten pihan kattimamma, Tricolor katsoi sen sopivan lämpöiseksi muuttuneen pakastelokeron tai ylähyllyn kelvolliseksi sunnytysosastoksi. Eilen ties monennenko kerran äidiksi ja yhä enemmän kotikissaksemme tullut Kolmivärinen katsoi sen hyväksi ja turvalliseksi paikaksi myös imettää kahta, uutta jälkikasvuaan. Ja tottahan se onkin, kaapissa on turvapaikka pihan kaikkea pelkäävän Securitydogin ja muiden seudun kulkijakoirien varalta.

Ikä- ja muutakin rasismiako?

Rikollisuus tekijöiden taustoista riippumatta koskettaa turvallisuuden tunnetta, ja turvattomuuden kokemus on vakava asia yksilöille, yhteisöille ja asuinympäristölle. Tilastokeskuksen ja viranomaisten tilastojen mukaan ulkomaalaistaustaiset henkilöt ovat suhteellisesti eli prosentuaalisesti useammin epäiltynä rikoksista kuin suomalaistaustaiset. Eri rikostyypeissä on kuitenkin merkittäviä eroja. Ero omaisuus- ja huumausainerikoksissa on kantaväestöön suhteellisen pieni, mutta väkivalta- ja seksuaalirikoksissa yliedustus on selvempää. Esimerkiksi tietyistä lähtömaista tulleilla ryhmillä rikollisuustaso on moninkertainen suomalaistaustaisiin nähden. Toisaalta monien länsimaiden tai naapurimaiden kansalaisten rikossuhde on lähellä kantaväestön tasoa tai sen alle.  

Isäni teki elämäntyönsä ensin rintamalla ja sitten rauhanajan sotilaana. Hän opetti tai ainakin sanoi, että syytä on kavahtaa ainakin jehovia, mustalaisia ja ryssiä. Vaikka kavahtamisen syyt ja kohdetymät ovat muuttuneet, niin ehkä myös omassa ajattelussa on ollut aina jotain rasismin sukua. Sitä on paljon muuttanut talvien vietot Thaimaassa ja muu ulkomaanmatkailu. Itse en ole koskaan kokenut syrjintää ulkomaalaistaustani vuoksi. Joskin kaksoishinnoittelu on minullekin tuttua. Usein iästä on hyötyä, vaikka se nuoremmista saattaa näyttää, jos ei ikärasismilta, niin ikäsyrjinnältä kuitenkin. Yli 70-ikäisenä voin saada esimerkiksi Thaimaahan vuoden viisumin ja thaiajokortilla alennusta joistakin hinnoista. Ehkä olen silti vain kotikyläni kummajainen, josta pitävät ainakim monet lapset ja eläimet.

Mutta monen kerroksen väkeä on kotimaassakin. Tuusulan uimahallin aikuisten perusuintimaksu on 7,00 euroa ja aamu-uinti (klo 6–8): 4,90 €. Kymmenen kertaa maksaa 43,00 €. Ylikunnallinen sarjaranneke, joka käy myös Järvenpään ja Keravan halleissa on 61,40 €. Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät ja varusmiehet maksavat 3,40 € ja alle 7-vuotiaat pääsevät maksutta aikuisen seurassa. Eikä hallin hintaviidakko siihen lopu. Uimataitoranneke (8–13-vuotiaille) on voimassa 120 pv: 20,00. €Perhelippu (1 aikuinen + 1–2 lasta 7–17 v): 10,10 €. Perhelippu (2 aikuista + 1–3 lasta): 15,00 €. Rannekemaksu uuteen sarjarannekkeeseen: 8,30 €. Uima-asun tai pyyhkeen laina: 5,00 €. Koko vuoden lippu +70:lle tuusulalaisille maksaa 28 40 €. Jos monessa maassa on kaksoishinnoittelu maahan veroja maksavien ja maksamattomien välillä, on eri kasteihin jakamiseen monia muitakin syitä. Niistä ihonväri on yksi. Nykyisin Suomessakin on paikkoja, joissa suomi on vähemmistökieli.

Tämän aamun aiheen äärelle minut johdatti eilinen, kun yritin maksaa Lidlin Scan and Go -toiminnalla elintarvikeostokseni. Joukossa oli 4 tölkkiä alkoholitonta olutta, joiden automaatti väitti olevan alkoholia ja kehotti maksamaan manuaalikassalle. Vaikka Suomen alkoholilaki säätelee virallisesti vain yli 1,2-prosenttisia juomia, monilla ruokakaupoilla ja kauppaketjuilla on omia vastuullisuuteen liittyviä linjauksia ja omavalvontasääntöjä.  Lapset totutetaankin pienestä pitäen monenlaiseen epätasa-arvoiseen, vaikka sillä monesti hyvää tarkoitetaankin.

​Täysin alkoholittomia tai alle 1,2-prosenttisia juomia ei ole laissa kielletty myymästä alaikäisille, eikä niillä ole lakisääteistä ikärajaa. Monet kaupat ja kauppiaat ovat kuitenkin linjanneet, että he eivät myy alkoholittomia oluita, siidereitä tai lonkeroita alaikäisille tai ainakaan aivan nuorimmille lapsille. Tällä halutaan ehkä tukea hyviä elämäntapoja, ehkäistä päihteiden mielleyhtymiä ja suojella lapsia, sillä oluen makuisten ja näköisten tuotteiden katsotaan helposti madaltavan kynnstä siirtyä oikeiden alkoholijuomien käyttöön. Tätä pohtiessa mietin myös kiellettyjä Lakritsipiippuja, Laku-Pekkaa ja Neekerinpusuja.

Päiviksen ja Irwinin syntymäpäivä

Tänään, syyskuun 14. päivä on kalenterissa mielenkiintoinen sekoitus suuria maailmanmullistuksia ja puhtaan suomalaista asennetta. Jos tarkastellaan historiaa laajemmassa mittakaavassa, päivälle osuu vaikka mitä. Napoleon marssi tyhjään Moskovaan vuonna 1812 ja Neuvostoliiton Luna 2 -luotain pamautti itsensä suoraan Kuun pintaan vuonna 1959 Päiviksen viettäessä pikkutyttönä synttäreitään.

Minulle sama päivä kätkee sisäänsä myös kaksi kulmakiveä tai ainakin muistoa. Toisekseen vietetään Irwin Goodmanin syntymäpäivää, sillä Antti Hammarberg syntyi vuonna 1943. Irwin oli mies, jonka tunsin ja joka lauloi Ryysyrannasta ja Vain elämää on kaikki tää. Hän tiesi elämän nurja- ja kääntöpuolet, otti kaiken vastaan huumorilla ja lauloi suoraan kansan sydämiin ilman turhia filttereitä.

Mutta ensisijaisen tärkeää on, että tänään on ex-vaimoni Päiviksen syntymäpäivä. Jos Irwin olisi elänyt ja tehnyt Päivikselle synttäribiisin, sen nimenä olisi voinut olla "Päivi paistaa, mutta missä mun kahvileipäni on?" Mutta mietitäänpä vielä vähän tätä yhtälöä. Kun Napoleonilla oli pakkomielle valloittaa koko Eurooppa, Päiviksen valloitukset ovat rajoittuneet lähinnä omiin piireihin. Ja tietysti minuun silloin joskus myös paperiin painettuna. Vaikka avioliitto onkin taakse jäänyttä elämää, tietyt päivät pysyvät kalenterissani punaisella. Se on vähän kuin Irwinin lauluissa "vanhoista muistoista ei pääse eroon, eikä tarvitsekaan. Varsinkaan, jos niille voi nauraakin makeasti".

​Olipa kyseessä sitten Kuuhun törmäävä luotain, Irwinin rämpyttämä kitara tai ex-vaimon syntymäpäivä, yhteinen nimittäjä on selvä. Mikään niistä ei jätä juuri ketään tai ainakaan minua kylmäksi. Joten nostetaan hatut päästä tai vedetään lippaa syvemmälle Irwinin tyyliin. Hyvää syntymäpäivää Päivikselle jonnekin Jokelaan ja historian lehdille. Sekä synttärionnittelut myös edesmenneelle trubaduurille. Elämä on laiffii, sanoi toinen tuntemani ja Päiviksen vähintään tietämä maailmanmestari ja kansanmies.

Elän jännittävää pariviikkoista

Berliininmunkki on Saksasta peräisin oleva makea leivonnainen, joka tehdään hiivataikinasta ja uppopaistetaan rasvassa. Munkki on päällystetty tomusokerilla tai sokerilla sekä ehkä jollain muullakin ja sen sisälle on pursotettu hilloa tai marmeladia. Näitä oli itärajan insinöörillä matkassa pari kappaletta, kun hän piipahti Jokilaaksossa viedessään elämänkumppaninsa ja osan tulevan talven ja vähän muunkin varusteista lentokentälle. Teen juonnin ja munkkien syönnin lomassa katsastettiin myös paikat, jossa jo totuttuun tapaan hänen nelivetoinen nukkuu talviunensa hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen vieressä. Vähän samaan tapaan kuin yksi jos toinenkin iäkäs ihmispariskunta laillani Morakotin kanssa. Teen ja munkkien syönnin jälkeen totesimme, että olisihan näitä useammankin syönyt.

Sovittiin, että ennen lentoa kaukomaille pakkasia ja lumipyryjä pakoon, ajan Ounionjärvelle uimaan, aitoon puulämmitteisen saunaan sekä syömään rantamaisemissa edelleen suht tuoreen  ystäväni tekemää todella maukasta makaronilaatikkoa. Eilen ja tänä aamunakin kävin vielä Jokilaakson lammessa uimassa tai paremminkin pulahtamassa joutsenperheen katsellessa touhujani. Vaikka Tuusulassakin on pilvipäiviä juuri päättyneeseen kesään mahtunut, ei ole ollut pitkäkestoisia rankkasateita. Joten vaikka ei ole ollut viime vuoden helteitä, ei ole ollut myöskään Jokilaakson tulvia.

Aamulla huomasin Facebookista postauksen, että Thaimaan viisumin käsittelyaika on 7 päivän sijaan vähintään 15 arkipäivää. Siispä menin suurlähetystön sivuille varmistamaan asian ja totta se on. Siellä ilmoitettu käsittelyaika muuttunut. Asiamieheni laittoi hakemuksen sisään eilen lauantaina, eli 12. syyskuuta. Maksettu lentoni ilman vaihto- ja peruutusmahdollisuutta on 1. lokakuuta, joten tiukoille menee. Mutta menee miten tahansa, aion lentää vaikka ilman viisumia kyseisellä menolennolla ja katson miten käy lentokentällä täällä ja kaukomailla. Asiaa ei tee helpommaksi kelvoton ulkomaan kielien taito.

Joku ja monikin on sanonut, että "paheiden summa on vakio". Toivon, että näin olisi vastamäkienkin laita, joita on tämänkertaisessa sessiossani riittänyt, joista olen pari kertaa kuluneella viikolla kirjoittanut. Mutta "Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa kuolla", sanoo kansan vääntämässä viisaudessa lapamato.

Matkalla sinne tänne tai pallon laidalta toiselle

Kun Laura Rautavuori ja Peyman Almar muutama vuosi sitten tapasivat, kävi pian selväksi, että he jakavat yhteisen intohimon luontoon ja seikkailuun. Vastavalmistunut Rautavuori oli vapauden kaipuussaan rempannut retkipakun, asunut siinä ja käynyt lomillaan kiipeilymatkoilla. Jotakin tuntui kuitenkin edelleen puuttuvan. Almarin elämäntapa, jossa kuljettiin seikkailusta toiseen, tuntui kiinnostavalta. Pian he asuivat samana katon alla, Rautavuoren retkipakussa, ja alkoivat haaveilla yhteisistä matkoista, joilla voisi haastaa itseään. Kaksikko lähti hiihtäen Pohjois-Norjasta määränpäänään Etelä-Afrikka. Lajeja matkalle mahtui alussa viisi: hiihto, juoksu, uinti, pyöräily ja purjehdus. Nyt on mukaan tarttunut kuudeskin, sillä he joutuivat lentämään polkupyörineen ja varusteineen Afrikan toiselta laidalta sen toiselle laidalle.

Sosiaalisessa mediassa voi seurata myös Henkan maailmaa. joka keskittyy vahvasti lentämiseen, ilmailuun ja maailman eri kolkkiin matkustamiseen. Videoiden ja matkojen ytimessä ovat itse lennot, lentoyhtiöt, lentokonemallit ja lentokentät. Henkkakin myi kaiken omaisuutensa ja testaa säännöllisesti kaikkea mahdollista pitkän matkan business-luokista erikoisiin paikallisiin lentoyhtiöihin ja potkurikoneisiin eri puolilla maailmaa. Pelkkien perinteisten lomalennojen sijaan matkat voivat suuntautua poikkeuksellisiin tai vähemmän tunnettuihin kohteisiin, joissa lentokokemus itsessään on jo seikkailu. Sisällössä käydään läpi lentoyhtiöiden palveluita, ruokia, penkkejä ja yleistä laatua kriittisen, mutta hyväntuulisen linjan kautta – oli kyseessä sitten iso kansainvälinen jätti tai pienempi alueellinen operaattori. Katsojat pääsevät mukaan reissujen tunnelmaan melkein reaaliajassa.

Näiden kolmen kulkijan vertailussa en ole matkustamissa edes mainitsemisen arvoinen. Vaikka olen kulkenut esimerkiksi matkailuautolla pisimmillään Suomesta Turkin vuorten yli Alanyaan tai teltan kanssa pitkin Eurooppaa kuukausitolkulla. 20 vuoden aikana olen lentänyt Thaimaahan monta kymmentä kertaa. Viimeisten vuosien aikana kauas turistikohteista, etupäässä Phatthalungiin. Sinne olen lähdössä puoleksi vuodeksi taas ensi kuussa, jos myöntävät vuoden viisumin.

Tällä kertaa lennän Dohan kautta yhdellä pompulla eli välilaskulla, joten matka kotoa Jokilaaksosta Bangokin keskustaan kestää odotustunteineen liki vuorokauden. Silloin en kuitenkaan ole ajallisesti edes puolessa välissä ja edessä on vielä muun muassa noin 14 tunnin junamatka, joka makuupaikalla onkin koko matkan mieluisin osuus. Odotan kyllä Dohan välilaskuakin, sillä se katkaisee puolesta välistä sopivasti puolen vuorokauden lentoajan. Kaikkiaan menomatka aikaeroineen Morakotin luokse kestää noin 2 vuorokautta.

Myötä- ja muita mäkiä

Toissapäivän vastatuulien jälkeen eilinen alkoi myötäisessä vireessä, vaikka tympäisikin lähteä uudelleen Kivikylään korjaamaan LähiTapiolan työntekijän tekemää virhettä. Tällä kertaa ajoin hopeanharmaan vanha rouva Avensiksen parkkiin noin 10 kilometrin päähän Vehkalan Kehäradan liityntäpysäköintipaikalle, josta pääsee sujuvasti yhdellä kyydillä pääkaupunkiin. Pysäköintikin on junalipulla 16 tuntia ilmainen.

Olin hyvissä ajoin ennen yhdeksää Pasilan aseman kupeessa Digi- ja väestötietovirastossa, kun en saanut varattua aikaa tälle viikolle. Kaikki sujuikin nopeammin kuin päivää aikaisemmin aikavarauksen kanssa. Iuttakin opin, sillä vuoronumerolapussa on QR-koodi, jota näyttämällä mobiililaitteen kameran linssille, voi seurata monentenako olen asiani kanssa jonossa. Tämän opetti minulle Ruandasta Suomeen tullut vastaanottovirkailija.

Oli myös aika varata ja ostaa lentoliput kaukomaille ulkomailta, kun Finnair on hinnoitellut itsensä budjeristani tällä hetkellä kuutamolle. Vaikka se onkin ainut firma, jolla on Suomesta suorat lennot Bangkokiin. Sitten tuli lippujen maksamisessa ongelmia mobiililaitteella, sillä se ilmoitti toistamiseen, että "väärä koodi" ja pelkäsin jo systeemin lukitsevan korttini. Kun myös pankkikortti oli tullut lähes tiensä päähän, päätin ajaa Tikkurilaan OP:n konttoriin. Sillä puolen tunnin roikkuminen langattomilla puhelinlijoilla ei tuottanut automaatin molottajan lisäksi elävää ihmistä ratkomaan ongelmiani.

Mutta oppia ikä ja kaikki tässäkin asiassa. Vuosikymmenten käytön jälkeen sain tietää, että pankkikortissani on itse asiassa kaksi korttia. OP ja Visa, joilla molemmille on oma, pitkä numerosarjansa ja kummallakin myös eri turvakoodi. Joten nyt on lippu- ja sen vaatima rahavaraus tehty, sillä kävi ilmi, että vuodenkin viisumissa pitää olla menolippu hankittuna. Eikä ilman sitä voine edes jättää sähköistä hakemusta.

Samalla reissulla myllerryksessä olevan Tikkurilan keskustan pankkikonttorissa tilasin uuden kortin rispaantuneen tilalle. Toivon sen tulevan postilaatikkoon ennen lähtöäni. Sitten nostin puolen vuoden reissua varten riihikuivaa sen minkä pankki suostui omia rahojani antamaan kirjallisen käyttöselvityksen jälkeen. Kun halusin valita minkä kokoisia seteleitä toivon, sillä suuremmilla paperirahoilla on parempi vaihtokurssi Thaimaassa, olisi pitänyt maksaa käsittelymaksu. Eikä kuukauden sisällä voinutv nostaa 3000 euroa enempää, vaan loput piti tilata, jotka saanen ensi viikolla. Kun asiasta hieman marmatin, sanoi pankkineiti, että eihän minkään konttorin rahat riittäisi, jos kaikki asiakkaat tulisivat nostamaan tuhansia samana päivänä. Tähän minä, että "justiinsa niin".

Minulle osoitetut julkisen notaarit ovat jostain syvältä...

Parisen vuotta sitten asioin julkisen notaarin luona Digi- ja väestötietoviraston Hyvinkään toimipisteessä, jonka valtiomme on jossain vaiheessa sen jälkeen kuopannut. Joka tapauksessa hain silloinkin Thaimaan viisumihakemusliitteisiin vahvistuksia. Allekirjoitetun ja leimalla varustetun matkavakuutustodistuksen olin tilannut pääkallopaikalta Helsingistä LähiTapiolan Keravan konttoriin. Siellä virkailija tulosti sen minulle ja hipsin Hyvinkäälle luullen kaiken olevan kunnossa.

Vaan eipä ollutkaan, vaan valtansa huipulla ollut notaari sanoi, että todistushan on printattu kopio ja hän vahvistaa vaan alkuperäisiä liitteitä. Mielessäni noiduin hänet alimpaan, mutten kerro minne. Minut pelasti mukana adjutanttina ollut osaomistuskoira, johon virkailija ihastui: "Voi kun ihana koira! Voinko silittää sitä? Niilo otti silitykset ja rapsutukset vastaan herrasmiehen tavoin tuijottaen valtion virkanaista nappisilmillään. Tähän hän jatkoi: "Aivan koirasi vuoksi teen poikkeuksen, ettei sen tarvitse tulla auton kyydissä toista kertaa Hyvinkäälle."

Hyvinkään kokemuksen jälkeen ajattelin, että oli asiakaspalvelijan suhteen huono ja hyvä tuuri samalla kertaa. Mutta nyt ajattelen, että pilkun sanonko mikä taitaa olla heillä ammattitauti. Sillä eilen Helsingissä ei ollut Niiloa auttamassa, sillä se matkasi viime talvena Taivasten valtakuntaan. Eikä auttanut mikään muukaan, kun notaari sanoi, että neljän nipusta puuttuu yhdestä leiman ja allekirjoituksen alta nimen selvennys, joten hän ei vahvista sitä. Eikä heltynyt, vaikka sanoin niinkin, että jos käännät selkäsi tai käyt huoneesta ulkona, niin laitan liitteeseen tutun vakuutusasianaisen nimen alle nimenselvennyksen.

Oli mentävä vielä eilen junalla, bussilla ja henkilöautolla Järvenpäähän hakemaan paperiin noin kymmenen kappaletta keppikirjaimia, jotka olisi voinut raapustaa kuka tahansa. Sen verran verkkaisesti kulki joukkoliikennekin keskellä arkipäivää Helsingistä Myllykylään, että viimeiseen vaihtoon ei riittänyt  Helsingissä ostettu HSL:n lippu, vaan oli hankittava C ja D vyöhykkeille Vantaan pysäkillä uusi. Vaikka kaikki piti olla sen jälkeen selvää, ei kaikki mennyt tänäänkään kuin Strömsössä. Mutta nyt on tämän päivän henkiset eväät syöty, joten aiheesta ehkä huomenna lisää...