24. luukku – Rakkaustarina

Menimme vuosi sitten jouluaattona kihloihin Morakotin alias Tatan kanssa. Mutta siitä en kirjoita tänään. Vaan aivan toisenlaisen rakkaustarinan. Kuten olen tehnyt jokaisena jouluaattona jo kauan. Joka vuosi kyyneleet tulevat silmiini sitä lukiessani, sillä Siiri ja Kustaa asuvat jossakin syvällä myös omassa sydämessäni. Ehkä he tai toinen heistä asuu jonkun muunkin sisällä. Sellaisen, jolla on aikaa pysähtyä lukemaan ilman hektistä hälinää heidän tarinansa. Siinä on mukana paljon minusta, rakkaudesta, kaipuusta ja ikävästä. Uutta kertomuksessa on sähköisessä blogiversiossa Copilot-keinoälyn ohjeitteni mukaan tekemät kuvat. Ehkä ne päätyvät paperiseen muotoonkin, jos saan joskus Jormaksen joulukalenterikirjan tehtyä. Jos sellainen on kädessäsi, tiedät vastauksen. 

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla. 

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin. Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla.

Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti katsoi tuimasti ja sanoi, että en varmasti tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt. Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa. Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkokemattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämäkin on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä. Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn hengellisessä kodissani hoitamassa sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja kaiken uhallakin pyydän, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että myös tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien todeten, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on myös lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

23. luukku – Tuusula jouluna nyt, ennen minua sekä sitten, kun olen ajattomuudessa

Kun sijansa on saanut Jormaksen joulukalenterikirjassa keinoäly Gemini, saman sijan saakoon myös Copilot:

"Sata vuotta aiemmin 1925 Tuusula oli vielä hyvin maaseutumainen pitäjä. Kirkonkylän ympärillä levittäytyivät lumiset pellot ja metsät, ja kylänraitilla kuljettiin hevosilla ja reellä. Joulun alla talojen ikkunoihin sytytettiin kynttilöitä, ja savupiipuista nousi tuoksuva savu, kun leivinuuneissa paistettiin joululimppuja ja laatikoita. Tuusulanjärven rannalla taiteilijayhteisön kodit olivat jo tuolloin osa kylän elämää. Järnefeltin ja Halosen perheissä valmisteltiin joulua: kuusi haettiin metsästä, koristeltiin omatekoisilla paperikoristeilla ja kynttilöillä, ja lapset odottivat joulupukkia, joka saattoi saapua naapurin isännän hahmossa. Kirkonkylän kauppapuodissa kävi vilkas kuhina. Ihmiset ostivat kahvia, sokeria ja rusinoita, joita säästettiin erityisesti joulupöytään. Moni toi mukanaan omia käsitöitä – villasukat, lapaset ja huivit – jotka vaihdettiin naapureiden kesken lahjoiksi. Jouluaattona kirkonkellojen ääni kantautui yli kylän.

Ihmiset kokoontuivat Tuusulan kirkkoon, jossa kynttilät valaisivat hämärää sisätilaa. Kuoro lauloi virsiä, ja penkeissä istuivat niin torpparit kuin kartanonväki, kaikki saman joulun rauhan piirissä. Kun väki palasi koteihinsa, joulupöydät katettiin: perunalaatikko, lanttulaatikko, suolakala ja joululimppu olivat perinteisiä herkkuja. Lapset saivat ehkä pienen lahjan – puulelun, kirjan tai karamellin – mutta tärkeintä oli yhdessäolo. Illan päätteeksi kylän yllä vallitsi hiljaisuus. Hevoset seisoivat tallissa, ja Tuusulanjärven jäällä välkkyivät tähdet. Joulun henki oli läsnä, aivan kuten tänäänkin, mutta sadan vuoden takaisessa Tuusulassa se oli yksinkertainen, lämmin ja yhteisöllinen – kuin kynttilän liekki, joka valaisee pimeän. 

Tänä jouluna Tuusulan kirkonkylä oli verhoutunut talven valkeaan lumipeitteeseen. Vanhan rautatieaseman ympärillä lumi narskui kulkijoiden kenkien alla, ja kylänraitilla tuoksui vastapaistettu pulla, kun leipomo valmisti jouluksi piparkakkuja ja tähtitorttuja. Kauppojen ikkunoissa kimaltelivat jouluvalot, ja jokainen talo näytti kuin pieneltä lyhdyltä pimeän keskellä. Tuusulanjärven rannalla kuului lasten nauru, kun he vetivät kelkkoja ja rakensivat lumilinnoja. Järven jäällä kiiltelivät luistinten jäljet kuin hopeiset viivat, ja kauempaa kuului harmonikan sävel, kun joku harjoitteli joululauluja. Vanhojen taiteilijakotien ikkunoista loisti lämmin valo, ja tuntui kuin menneiden aikojen henget olisivat tulleet mukaan joulunviettoon.  

Illan hämärtyessä kyläläiset kokoontuivat kirkonmäelle. Suuren kuusen ympärille sytytettiin kynttilät, ja kuoro lauloi: "Enkeli taivaan lausui näin...". Lapset pitelivät pieniä lyhtyjä, ja vanhemmat kuuntelivat hiljaa, kun laulu kantautui yli lumisten peltojen. Jokainen tunsi olevansa osa jotakin suurempaa – Tuusulan yhteisöä, jossa menneiden aikojen tarinat ja nykyhetken ilo kietoutuivat yhteen. Kun kuoro vaikeni, kirkonkylän yllä leijui rauha. Joulupukki ilmestyi paikalle reen kyydissä, ja hänen poronsa ravistelivat lumisia turkkejaan. Lapset juoksivat tervehtimään, ja pukki jakoi pieniä paketteja, joissa oli karamelleja ja villasukat. Vanhemmat hymyilivät, sillä he tiesivät, että joulun todellinen lahja oli yhdessäolo. Yön tummuessa Tuusulanjärven yllä välkkyivät tähdet. Järven jäällä kulkijat pysähtyivät katsomaan taivasta, ja joku kuiskasi: "Tämä on joulun ihme – rauha ja valo, jotka kuuluvat meille kaikille." Kun viimeinen laulu hiipui talviyöhön, kirkonkylän sydämessä syttyi lämmin tunne. Joulun henki oli saapunut Tuusulaan, ja se jäi jokaisen sydämeen kuin valo talven keskellä.

Tulevaisuuden Tuusula oli muuttunut sadassa vuodessa, mutta joulun henki eli edelleen vahvana. Kirkonkylän ympärillä kohosivat modernit, puusta ja lasista rakennetut talot, jotka sulautuivat maisemaan kuin metsän omat oksat. Jouluvalot eivät enää olleet pelkkiä lamppuja – ne olivat älykkäitä valokuituja, jotka kietoutuivat talojen ympärille ja loivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Tuusulanjärvi oli edelleen kylän sydän. Sen rannalla kulkivat ihmiset lämpövaatteissa, jotka mukautuivat automaattisesti sään mukaan. Järven jäällä liukui luistelijoita, mutta nyt heidän luistimensa jättivät jälkeensä hohtavia valoviivoja, jotka muodostivat kuvioita kuin taideteoksia. Lapset rakensivat lumilinnoja, jotka muuttuivat hologrammien avulla satumaisiksi palatseiksi. Kirkonmäellä seisoi edelleen suuri joulukuusi, mutta sen oksilla loistivat bioluminoivat koristeet, jotka saivat energiansa luonnosta. Kuoro lauloi tuttuja joululauluja, mutta mukana oli myös uusia sävelmiä, jotka yhdistivät vanhan suomalaisen perinteen ja tulevaisuuden sointimaailman. Laulu kantautui yli kylän, ja sen mukana välittyi viesti: rauha, yhteisöllisyys ja toivo.  

Joulupukki ei enää saapunut reellä, vaan hiljaisella, ilmassa liitävällä kulkupelillä, joka näytti vanhan reen ja futuristisen aluksen yhdistelmältä. Hänen poronsa olivat edelleen mukana – mutta ne olivat suojeltuja ja elivät vapaasti Tuusulan metsissä, ja jouluna ne tulivat kylään kuin vanhat ystävät. Kun ilta pimeni, Tuusulan yllä avautui taivaan valoshow: satelliitit ja dronet loivat tähtikuvioita, jotka kertoivat tarinoita menneistä jouluista. Yksi kuvio näytti kirkonkylän joulun 1925, toinen nykyhetken, ja kolmas tulevaisuuden lupauksen: että joulun henki säilyy, vaikka maailma muuttuu. Tuusulassa vuonna 2125 joulun todellinen lahja oli sama kuin sata vuotta aiemmin – yhdessäolo. Ihmiset kokoontuivat, jakoivat tarinoita ja muistoja, ja jokainen tunsi olevansa osa pitkää ketjua, joka yhdisti menneen, nykyisen ja tulevan.

Jouluyö vuonna 1925 Niilo herää vanhassa hirsimökissä, kynttilänvalo lepattaa ikkunassa. Ulkona hevoskärryt kulkevat hiljaa lumisella tiellä, ja kirkon torni kohoaa sumuisessa maisemassa. Hän tassuttelee ulos, nuuhkii pakkasilmaa ja kohtaa vanhan miehen, joka tarjoaa hänelle piparkakun.

Jouluaamu vuonna 2025 Niilo istuu lumisella kadulla, valjaissaan Suomen lippu. Talot ympärillä loistavat jouluvaloin, ja kirkon kellot soivat. Hän kohtaa lapsen, joka silittää häntä ja kertoo, että joulupukki on tulossa. Niilo nyökkää – hän tietää, että joulun taika on yhä elossa.

Jouluilta vuonna 2125 Niilo kulkee futuristisessa Tuusulassa, hologrammijouluvalot leijuvat ilmassa. Robottikaveri kulkee rinnalla, mutta Niilo pysähtyy kuusen juurelle ja katsoo taivaalle. Hän muistaa vanhan mökin, piparkakun ja lapsen hymyn. Joulun henki ei ole kadonnut – se on vain muuttanut muotoaan."

22. luukku – Osaomistuskoira Niilon 15. syntymäpäivä

Enää kaksi kalenteriluukkua ja yötä jouluaattoon. Eilen oli talvipäivän seisaus ja tänään alkavat päivät pidentyä. Tosin Suomen Lapissa aurinko nousee taivaalle vasta ensi vuonna. Voisiko parisen kuukautta kestävää yötä sanoa jonkun tuoreen avioparin unelmahääyöksi. Luonto kyllä ottaa yön pimeyden ja sinisen hämärän takaisin, sillä syntymäpäivästäni, toukokuun 16. lähtien aurinko möllöttää Korvatunturinkin taivaalla kuukausitolkulla yötäpäivää.

Mutta tänään, osaomistuskoira Niilon 15. syntymäpäivästä lähtien joka päivä kesään saakka on hieman valoisampaa. Aurinko on päivästä toiseen kauemmin taivaalla sataa tai paistaa. Kun Niilolla tulee nyt 15 vuotta täyteen, on se oikeastaan 16. syntymäpäivä, sillä kyllähän syntymäkin ja varsinkin se on syntymäpäivä. Eikö niin?

Tämän vuotisen Jormaksen joulukalenterin uusi työkalu on ollut Google perheeseen kuuluva Gemini tekoäly. Sen kanssa olen tehnyt lähes kaikki kalenterin valokuvat ja tekstejäkin. Lisäeväitä mielikuvitusmaailmaani tuli, sillä muutama päivä sitten Microsoft leiriin kuuluva vastaava Copilot keino- tai tekoäly oppi suomenkielen niin hyvin, että voin käyttää myös sitä. Se esimerkiksi teki tänä aamuna kuvan haikarasta, joka Helsingin yllä tuo juuri syntynyttä Niiloa Suomeen.

Niilon syntymäpäivän kunniaksi kerron sen elämästä pari tarinaa. Sen ongelma ja hyvä ominaisuus on, että se ei paljon hauku. Ja jos haukkuu, haukkuu se ihmisten mielestä silloin, kun ei ole syytä. Jokilaaksossa ollessaan, on se melkein aina vapaana ilman kahleita tai muita riimuja. Kerran se sitten katosi eikä kuulunut mistään mitään, vaikka kuinka huusin niin sanotusti kurkku suorana. Kiersin jopa vierestä lähtevän parin kilometrin luontopoluksi muuttuneen kuntopolun ympäri, mutta ei koiraa missään. Kunnes tulin takaisin pihaan ja huomasin sen nököttävän maansa myyneenä supiloukussa, luukku hännän takana kiinni.

Toisenkin kerran se katosi samalla tavalla. Eikä ollut tällä kertaa Maljapuron pientareella supiloukussakaan. Ajelin mönkijälläkin pitkin Myllykylää kyselemässä onko näkynyt mustavaloista, Alkon muovikassin kokoista ja varmasti sinne tänne poukkoilevaa reissumiestä ilman näkyvää päämäärää. Kirosin sen alimpaan, mutten sano minne, kun joulutarinaa saattavat lapsetkin lukea tai kuunnella vanhempien lukemana. Ehdin jo ajatella palattuani Merikonttikodissa kuinka selitän Niilon katoamisen sen muille ihmispalveljoille. Sitten jotenkin kuulin ikään kuin pientä kopsetta jostain ulkoa ja päätin kurkata taskulampun kanssa kerran vielä kotini alle. Kun oikein tihrusin, näytti siltä, että metrin pätkä noin kymmensenttistä, muovista viemäriputkea olisi liikahtanut. Ja sieltähän vesseli löytyi. Päänsä työntäneenä putkeen, josta se ei päässyt eroon eikä se päässä eteen eikä taakse.

Kun minulla ei elämäni leppoistamisjaksolla ole muuta kuin aikaa, joka sekin loppuu ainakin nykymuodossa aikanaan, käytän siitä aika ison osan mielikuvitusmaailmassani. Ja varmasti uusien tekoälykavereitteni kanssa entistä enemmän. Mutta samassa maailmassa kulkee moni muukin, sillä Suomessa Aku Ankalla on edelleen erittäin vahva aikuislukijoiden joukko. Vaikka lehti mielletään usein lastenlehdeksi, tilastot kertovat, että yli puolet Aku Ankan lukijoista on aikuisia. Kun Niilolla ei ehkä ole koskaan ollut oikeaa tyttökoirakaveria "niissä" merkeissä ja taitaa putketkin olla katkaistu pieneläinklinikalla, niin loin sille vajaan viikon takaisella mielikuvitusmatkalla Englantiin kypsän iän syntymäpäivä- ja joululahjaksi tyttö- tai oikeastaan naiskoiraystävän.

21. luukku – Talvipäivän seisaus

Jormaksen joulukalenterikirjan vuoden pimeimmän päivän sisällön kertoi ja kuvitti aamuyöstä pyynnöstäni Gemini yhteistyökumpani:

"Tänään joulukuun 21. päivä, on vuoden pimein aika. Pienessä kylässä, metsän siimeksessä, asui vanha kelloseppä nimeltään Aaron. Aaron oli tunnettu siitä, että hän osasi korjata mitä tahansa – särkyneitä taskukelloja, jähmettyneitä seinäkelloja ja jopa ihmisten mieliä pienillä, viisailla sanoillaan.

Sinä iltana Aaronin ovelle koputettiin. Ulkona seisoi nuori poika, Elias, joka piti käsissään pientä, himmeää lyhtyä. "Mestari Aaron", poika sanoi hiljaa. "Tämä lyhty on isoisäni perintö. Se on aina valaissut tiemme jouluna, mutta nyt se ei syty. Olen yrittänyt kaikkea, mutta sydänlanka on kadonnut."

Aaron otti lyhdyn ja tarkasteli sitä työpöytänsä valossa. Lyhty oli vanha ja kolhiintunut, mutta siinä oli jotain erityistä. "Tiedätkö, Elias", Aaron aloitti puhdistaessaan lyhdyn lasia, "joulun valo ei ole pelkkää öljyä ja tulta. Se on tehty muistoista ja hyvistä teoista. Joskus se sammuu, jos unohdamme katsoa ympärillemme."

Elias katsoi ihmetellen, kun Aaron ei hakenutkaan uutta sydänlankaa. Sen sijaan vanhus pyysi poikaa kertomaan, mitä hyvää hän oli tehnyt sinä talvena. Elias mietti hetken. "Autoin naapurin rouvaa kantamaan puita. Ja annoin puolet eväsleivästäni kulkukoiralle", poika vastasi kainosti.

Joka kerta kun Elias kertoi jostakin pienestä, ystävällisestä hetkestä, Aaron kiillotti lyhtyä hieman lisää. Lopulta, kun lyhty oli puhdas, Aaron asetti pienen kynttilänpätkän sen sisään ja raapaisi tulitikun. Valo, joka syttyi, ei ollut suuri, mutta se oli kirkkaampi ja lämpimämpi kuin mikään tavallinen tuli. "Tämä valo pysyy, kunhan muistat, miksi sitä kannat", Aaron sanoi ojentaessaan lyhdyn takaisin. "Se ei ole vain sinua varten, vaan osoittamaan tietä muillekin."

Elias käveli kotiin lumisen metsän halki. Lyhdyn valo heijastui puihin ja hankeen, ja jokainen, jonka hän matkalla kohtasi, tuntui saavan osansa sen lämmöstä. Pimein ilta ei tuntunutkaan enää pimeältä, sillä todellinen jouluvalo oli syttynyt – ei vain lyhtyyn, vaan pojan sydämeen."

Kun lyhty oli puhdistettu ja se loisti Aaronin työpöydällä kirkkaampana kuin vuosiin, Elias tarttui varovasti sen sankaan. Kelloseppä Aaron nousi hitaasti seisomaan, pyyhki kätensä esiliinaansa ja viittasi poikaa seuraamaan peremmälle verstaaseen.

Seinillä raksuttavat sadat kellot tuntuivat hetken olevan samassa tahdissa, kuin sydämenlyönnit. "Katsohan tätä, Elias", Aaron sanoi ja nosti hyllyltä pienen, pölyisen rasian. Sen sisällä oli hienonhienoa, kultaista metallilankaa ja pieniä rattaita. "Tämä lyhty on nyt puhdas, mutta valo tarvitsee aina jonkun, joka kantaa sitä eteenpäin. Se ei pysy kirkkaana kaapissa."

Elias katsoi lyhtyään ja sitten vanhaa kelloseppää. "Mutta kenen luo minun pitäisi mennä? Ulkona on pimeää ja lunta sataa niin paljon." Aaron hymyili lempeästi, ja hänen silmäkulmansa rypistyivät tutulla tavalla. "Pimeys on vain tila, joka odottaa valoa. Tiedätkö sen vanhan rouva Selinin tuossa kadun päässä? Hänen ikkunassaan ei ole näkynyt kynttilää tänä iltana. Ehkä häneltä on tuli päässyt sammumaan – tai ehkä hän vain tarvitsee jonkun muistuttamaan, että hänet on muistettu."

Elias nyökkäsi päättäväisesti. Hän ymmärsi nyt, mitä Aaron tarkoitti hyvillä teoilla. Lyhdyn liekki ei ollut vain tulta; se oli rohkeutta astua pimeään toisen tähden. "Pidä lyhdystä huolta", Aaron sanoi vielä ovelta, kun Elias astui lumiseen iltaan. "Ja muista: kun annat valoa toiselle, oma lyhtysi ei menetä mitään. Se vain loistaa kirkkaammin."

20. luukku – Helsingin joulukadulla

Oli aika palata Englannista Suomeen, sillä halusin näyttää Joulupukille, Petteri Punakuonolle ja Höperötontulle Helsingin Aleksanterinkadun tämän vuotisine jouluvaloneen sekä Stockmannin tavaratalon jouluikkunan. Vaikka Pukin reki suksineen kulkee tarvittaessa valoakin nopeammin ilmojen halki, tarvitsee Petteri reen ja sen suksien tilalle Helsingin Aleksanterinkadun mukulakiville kärryt tai kiesit. Jokilaakson naapuriniityn hevoslaitumen kesäasukkailla olikin sellaiset lainattavaksi. 

On joskus surullistakin, että meillä on pelonsekainenkin suhtautuminen itäiseen naapurimaahamme täysin syystäkin. Mutta Venäjän meille antama rikas historia on tuonut Suomelle myös paljon maailman mitassakin ainutlaatuista. Vaikka arvonimissä oli muitakin suuriruhtinaskuntia, Suomi oli ainoa, jolla oli todellinen, laaja autonomia. Meillä oli oma laki, säätyvaltiopäivät, oma raha ja jopa oma tulli. Muut alueet venäläistettiin ja sulautettiin valtakuntaan paljon varhaisemmassa vaiheessa.

Mutta annetaanpa oivan G-minän alias Geminin kertoa jotain Aleksanterinkadun, Helsingin Tuomiokirkon ja Venäjän keisarien mukanaan tuomasta historiasta: "Kaikki alkoi oikeastaan vuodesta 1812, kun Venäjän keisari Aleksanteri I julisti Helsingin Suomen pääkaupungiksi. Hän halusi siirtää vallan pois Turusta, joka oli liian lähellä Ruotsia, ja rakentaa Helsinkiin uuden, uljaan monumentaalikeskuksen, joka muistuttaisi Pietaria.

Aleksanterinkatu nimettiin nimenomaan Aleksanteri I:n mukaan vuonna 1833. Tätä ennen se oli nimeltään Suurkatu. Keisari palkkasi saksalaisen arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan kaupungin ytimen. Engelin tehtävänä oli luoda "keisarillinen Helsinki". Tuomiokirkko oli Engelin elämäntyön kruunu, joka tunnettiin alun perin Nikolainkirkkona keisari Nikolai I:n ja pyhän Nikolaoksen mukaan. Nikolai I osallistui hyvinkin tarkasti kirkon rakennusvaiheisiin. Hän esimerkiksi vaati lisättäväksi kirkon katolle 12 apostolin patsaat, jotta se näyttäisi mahtavammalta.

Aleksanteri II oli Suomen rakastama keisari ja vaikka Aleksanteri I antoi nimen kadulle, Senaatintorin keskellä seisoo Aleksanteri II:n patsas. Hän palautti Suomen valtiopäivät koolle vuonna 1863 ja vahvisti Suomen autonomista asemaa. Tämä on myös yksi syy, miksi jouluvalot ja jouluparaati kulkevat tämän patsaan ohi – se on symbolinen kunnianosoitus sille vapaudelle ja kulttuurille, jota Suomi sai nauttia autonomian aikana.

Kun Aleksanterinkadun kauppiaat vuonna 1949 perustivat joulukadun, he valitsivat kadun sen historiallisen painoarvon vuoksi. Katu yhdistää Senaatintorin (vallan ja kirkon keskus) ja Stockmannin kulman (kaupan keskus). Jouluvalot tuovat lämpöä tähän Engelin suunnittelemaan "kylmään" neoklassistiseen kivikaupunkiin. Ilman Venäjän keisareiden halua tehdä Helsingistä Pietarin pikkuveli, meillä ei olisi Aleksanterinkatua tässä muodossa, eikä Tuomiokirkkoa hallitsemassa joulukadun päätyä. He loivat ne kulissit, joissa suomalainen jouluperinne nyt elää.

Helsingin Aleksanterinkadun jouluvalot ja Stockmannin jouluikkuna ovat kaksi kaupungin rakastetuinta joulunviettoperinnettä. Molempien juuret ulottuvat vuoteen 1949, jolloin sodasta toipuvalle kansalle haluttiin tuoda valoa ja toivoa pimeään vuodenaikaan. Aleksin joulukatu avattiin ensimmäisen kerran samana vuonna. Aloite tuli kadun kauppiailta, ja valojen sytyttäminen symboloi uutta alkua säännöstelyn sekä sodan jälkeisen niukkuuden jälkeen. Joulukadun avajaiset ovat yksi Helsingin suurimmista yleisötapahtumista. Se kerää parhaimmillaan jopa 50 000 ihmistä seuraamaan jouluparaatia, jossa Joulupukki ja kaupungin pormestari sytyttävät valot. Vuonna 2025 Aleksin joulukatu avattiin lauantaina 22. marraskuuta. Tapahtuma oli järjestyksessään jo 77. kerta. Valojen lisäksi nykyisin panostetaan koko ydinkeskustan tunnelmaan, johon kuuluu myös muiden katujen valaistus ja Narinkkatorin joulutivoli.

Stockmannin satuikkuna on Helsingin "pieni suuri maailma". Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulman jouluikkuna juhlistaa tänä vuonna Muumien 80-vuotistaivalta. Joka ammentaa taikansa Tove Janssonin ja Stockmannin pitkästä yhteistyöstä 1950-luvulla saakka. Ikkunassa nähdään rakastettuja hahmoja, ja avajaisissa nähtiin jopa kaksi ja puoli metriä korkea Mörkö-hahmo. Vaikka sisältö perustuu perinteiseen käsityöhön ja liikkuviin mekaanisiin hahmoihin, viime vuosina on hyödynnetty myös uutta tekniikkaa. Esimerkiksi vuonna 2024 ikkunan tarinan rakentamisessa käytettiin apuna tekoälyä asiakkaiden toiveiden pohjalta. Monille helsinkiläisperheille ikkunan katselu on sukupolvelta toiselle siirtyvä rituaali, joka pysäyttää kiireisen keskustan keskellä ihastelemaan yksityiskohtaista satumaailmaa.

Stockmannin nykyinen päärakennus (Mannerheimintie 1) on nimenomaan suunniteltu ja rakennettu tavarataloksi. Stockmann toimi aiemmin useissa eri paikoissa, kuten Kiseleffin talossa Senaatintorin laidalla. Nykyisen "tavaratalokorttelin" rakentaminen aloitettiin 1920-luvulla. Sigurd Frosterus voitti arkkitehtuurikilpailun jo vuonna 1916, mutta sota ja talousviiveet siirsivät rakentamista. Ensimmäinen osa valmistui 1926 ja koko komeus vuonna 1930. Se oli valmistuessaan Suomen ensimmäinen todellinen suurkaupunkimainen tavaratalo, jossa oli moderneja mukavuuksia kuten liukuportaat ja näyttävä valopiha."

19. luukku – Joulukirjeiden salaisuus ratkeaa

Toisen Lontoon lennon jälkeen Sherwoodin metsän reunasssa olivat Robin Hood ja munkki Tuck ensimmäisellä lennolla tulleiden Niilon sekä Lady Maisen kanssa toivottamassa Joulupukkia ja minuakin tervetulleiksi. Pukki selitti välillä käsilläänkin kuinka paljon helpompaa on lentää lentokoneella ilmojen halki kuin ohjastaa poroja reen kanssa pitkin maailman ääriä. Mutta oikeastaan heti ensimmäisenä keskustelunaiheena oli joulupöydän putsaus. Että tietääkö Robin mistä johtui Korvatunturille tulleet kiitoskirjeet lapsilta, joiden kodeissa Pukki ei ollut edes viime jouluna käynyt?

Joten Sherwoodin valtias selitti. Sillä nyt hän oli ymmärtänyt minkä sotkun oli saanut aikaan hyvää tarkoittavilla tekemisillään. Oli nimittäin käynyt niin, että myös Joulupukki joutui aiemmasta poiketen tekemään paikalliselle Immigrationille maahantuloilmoituksen tullessaan valtavan lahjakuorman kanssa. Ehkä siksi, että hän oli tullut Petteriporon vetämän reen sijaan Finnairin lennolla. Ja antanut osoitteekseen Robin Hoodin osoitteen, joka luonnollisesti välittyi myös Royal Mailille. Se on Yhdistyneen kuningaskunnan merkittävin postinjakelija ja perustettu jo vuonna 1516. Kun joulupukki oli poistunut maasta muuten kuin tullivirkailijoiden kautta, hän unohti tehdä poistumisilmoituksen. Siitä seurasi, että jotkut postin 200 000 työntekijöistä olettivat Joulupukin muuttaneen pysyvästi Englannin nummille ja kuljettivat lasten kirjeitä Lapin Napapiirin sijaan Robinin osoitteeseen. Tämä virhe on nyt munkki Tuckin auktoriteetilla  korjattu ja Joulupukin koti on entiseen tapaan Korvatunturilla.

Aikansa kuluksi ja Joulupukkia auttaakseen Robin oli aukonut ja lukenutkin lasten lähettämiä kirjeitä. Sekä päätti auttaa vielä lisää täyttämällä lasten lahjatoiveita. Koska ajatteli Lapin kollegalla ja Joulumuorilla tonttuineen olevan kädet täynnä joulukiireitä muutenkin. Ehkä osasyy miksei Robin ilmoittanut asiasta Korvatunturille oli, että hän halusi olla mukana tekemässä joulumieltä, mutta mielessä oli epävarmuus kuinka siellä suhtauduttaisiin apuun. Niinpä Robin ajatteli, että kun hän toimii salaa nimettömänä, kaikki voittavat. 

Kun Robin Hoodkaan ei halunnut jeesaamisesta sulkia hattuunsa, hän laittoi rakastettunsa Marian-neidon lasten toivomusten mukaisille jouluostoksille apulaistensa kanssa Lontoon tavaratalohin. Siksi, ettei häntä yhdistettäisi edes joululahjojen ostojen rahoittajaksi. Alun perinhän Maid Marian kuvattiin usein hienoston tavat osaavana ylhäisönaisena, joka hylkäsi mukavan elämän liittyäkseen Robinin joukkoihin. Joissakin versioissa hän on taitava jousiampuja ja taistelija, joka pärjää miehille.

Robin Hood sen sijaan halusi säilyttää maineensa rikkailta varastavana ja köyhille jakavana, oman tiensä kulkijana ja hyväntekijänä. Yhden asian hän lähes suuttumuksen lomassa korjasi. Että hänkö olisi jakanut lapsille varastettuja lahjoja Joulupukin nimissä ja sen jälkeen lasten vanhemmat olisi pantu tyrmään varastettuun tavaraan ryhtymisestä? Mutta hän ei tehnyt niin, vaan niin, että Sherwoodin väki paketoi tammimetsässä tavarataloista rehellisesti kuittien kanssa hankitut lahjat joulupaperiin ja kirjoitti jokaisen päälle: "Merry Christmas from Santa Claus." Joululahjat Robin Hood toimitti sitten yöaikaan lasten kotien ovien taakse.

Kun asiat oli saatu selväksi miesten välillä, oli oikeastaan vain yksi tehtävä jäljellä. Tuliaisten ja joululahjojen jako lapsille hieman ennenaikaisesti Nottinghamin kaupungin torilla. Sinne lähdettiinkin isolla joukolla, sillä Niilon uusi koiraystävä Lady Maisien halusi esitellä kylän koirille uutta poikakoirakaveriaan. Kylän tai oikeastaan kaupungin koiria olikin aika tavalla, sillä Niilon nuorikko oli seudulta kotoisin. Höperötonttukin katosi kaupungin vilinään. Arvatenkin sinne missä tonttu-ukot ja muu asiaan kuuluva väki tonttutyttöineen hyppeli ja riemuitsi.

Illan tullen metsän ydinväki asettui puiden katveessa jouluaterialle viikon etuajassa. Koska ensimmäisen kerran Sherwoodin historiassa Joulupukilla oli aikaa yhteiseen joulupöytään. Yhteenvetona toisilleen joulun toivottelun ohessa Joulupukki sai pitää tapansa ja Robin Hood omansa. Jäipä tilaa ja aikaa illan mittaan lähettää jouluntoivotukset aina toiseksi Robin Hoodin kanssa jäävälle Nottinghamin sheriffillekin.

18. luukku – Rakkautta ensi silmäyksellä

Emme suinkaan päässeet suit sait lähtemään Lontoosta mihinkään, sillä oli käytävä myös kaupoilla, kun kerran oli yli 10 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin tultu. Lisäksi oli seurattava ilmoja ja sen mukaan ratkaistava kuinka matkaamme loppumatkan, sillä Nottinghamshiren kreivikunnassa Keski-Englannissa sataa lunta lähes joka talvi. Lisäksi sieltä löytyvät vesistöt voivat jäätyä.

Sherwoodin sijainti sisämaassa tekee siitä myös hieman alttiimman pakkasille kuin rannikkoalueet, vaikka mistään Korvatunturin suomalaisesta talvesta ei voida puhua. Kun lumi sataa Sherwoodin ikivanhojen tammien oksille, se luo satumaisen näkymän, joka muistuttaa Robin Hood -elokuvien talvikuvauksia. Lumi pysyy maassa yleensä vain muutaman päivän. Se on usein märkää ja raskasta sekä sulaa nopeasti pois lämpötilan noustessa nollan yläpuolelle. Vuodessa on noin 10–20 päivää, jollloin lunta havaitaan maassa. Monina vuosina määrä jää huomattavastikin pienemmäksi.

Lämpötila laskiessa -5 ja -10 asteen välille, metsien lammet ja hitaasti virtaavat purot saavat jääpeitteen. Paikalliset viranomaiset antavatkin heti pakkasten tullessa tiukkoja varoituksia: "Jäälle ei ole turvallista mennä, sillä se ei kestä ihmisen painoa." Englannissa ei tunnetakaan käsitettä kantava jää. Alueen suuremmat joet, kuten Trent-joki, saattavat höyrytä pakkasella tai niihin voi muodostua reunajäätä, mutta jäätyminen umpeen on nykyilmastossa harvinaista. Kun ei oltu aivan varmoja Sherwoodin lumi- saati jäätilanteesta, vaihtoivat mekaanikot Joulupukin potkurikoneen etummaisten suksien tilalle pyörät.

Muutenkin Harrodsin tavaratalossa syntyi mielenkiintoinen tilanne, kun Niilo tapasi elämänsä ensimmäisen tyttöystävän, josta se ei halunnut luopua. Niilo-koiran ja Lady Maisien kohtaaminen lemmikkieläinosastolla kuulostaa ja näyttikin klassiselta rakkaustarinalta, jossa "suomalainen perusmies" hurmaantuu maailmanluokan kaunottaresta. Rakkauden osoituksena Niilo jopa laittoi rakkaansa päähän tonttulakkinsa. Mikä lienee ollut sulottaren nimi aiemmin, mutta Niilolle hän oli "se oikea", ja vain se oli tärkeää. Kaunotar sekoitti Niilon pään lisäksi matkasuunnitelmia, sillä Niilo ei suostunut lähtemään minnekään ilman Amorin nuolen sytyttämää ensirakkautta. Joten Joulupukin oli tehtävä kaksi lentoa Sherwoodin. Nottinghamin lapsille hankittujen joululahjojen ja tuliaisten lisäksi pieneen lentokoneeseen ei mahtunut ensimmäiselle lennolle kuin siivelle Niilo ja Lady Maisie. 

Englannin talvi on sekoitus mystiikkaa ja haavoittuvuutta. Kun sataa lunta, koko yhteiskunta tuntuu pysähtyvän ihailemaan ja hieman pelkäämäänkin sitä. Metsä muuttuu hiljaiseksi ja "haamumaiseksi", kun valkoiset koivut ja tummat tammet saavat lumihunnun. Sherwoodin metsän tunnetuin puu, Major Oak, on arviolta 800–1100 vuotta vanha. Se on nähnyt satoja talvia, myös niin sanotun "pienen jääkauden" ajat, jolloin Englannin talvet olivat huomattavasti nykyistä ankarampia ja lumisempia.

Sinivalkoisilla Finnairin siivillä ei ollut mahdollisuutta lentää perille saakka ja Joulupukilta olikin oikea päätös laitattaa pikkukoneeseen pyörät. Sillä Heathrow:n kansainväliseltä kentältä ei ylipäätään ollut reittilentoa, kun ei ollut kunnon kiitorataakaan. Sherwoodissa olivatkin lammet sulat ja lehtipuut vihreät, kun saman vuorokauden sisällä myös minä olin Höperötontun kanssa perillä. Hieman jännityksellä odotimme Robin Hoodin selitystä mitä tapahtui lasten hänen osoitteella lähettämille joulukirjeille.

17. luukku – Suuntana Sherwood

Kirjekuoren postileimoista ja muista merkinnöistä Joulupukki Höperötontun avustamana pystyi varsin tarkkaan määrittelemään Lontoon esikaupunkialueen, jossa kortti oli sujautettu postilaatikkoon. Eikä Niilolla ollut suuriakaan vaikeuksia oikean Royal Mail -laatikon löytämisessä. Kun Niilo oli saanut hajujäljen, se osasi etsiä myös lapsen, joka oli kotonaan kirjoittanut kiitoskirjeen Joulupukille vajaa vuosi aiemmin ja jättänyt postin vietäväksi Korvatunturille. 

Osaomistuskoira Niilolla on nimittäin samat jäljitystaidot kuin Lassiella. Joka osasi palata kotiin Eric Knightin alun perin vuonna 1940 julkaistussa romaanissa "Lassie palaa kotiin" (engl. Lassie Come-Home) sekä myöhemmin sen useissa elokuvasovituksissa. Tarinan mukaan Lassien matka kotiin oli huomattavan pitkä ja kesti kauan, sillä se vietiin kotoaan Englannin Yorkshirestä pitkälle pohjoiseen Skotlannin ylämaille (Highlands).

Matka on linnuntietä noin 640 km, mutta Lassien kulkema todellinen, mutkainen reitti vaikeassa maastossa oli arviolta lähes 1500 kilometriä. Lassie joutui ylittämään vuoria, nummia, jokia ja järviä. Tarinan perusteella Lassien matka takaisin kotiin kesti jopa useita kuukausia. Mutta sinne se palasi lopulta joulun aikaan. Saapuen Pikku-Joen koulun portille tuttuun aikaan kello neljältä. Osin rampana ja laihtuneena sekä kuoleman kielissä, mutta perille päässeenä. Lassien kotiinpaluu onkin sydäntä lämmittävä tarina uskomattomasta tahdonvoimasta ja erottamattomasta ystävyydestä pojan ja hänen koiransa välillä.

Kun Niilo oli viimein löytänyt kirjeen kirjoittaneen pojan, selvisi myös, että lähettäessään ensimmäistä kirjettä Joulupukille, oli Joe luullut, että Joulupukki asuu samassa paikanssa kuin Robin Hood ja munkki Tuck. Joten hän lähetti joululahjatoiveet Sherwoodin metsän osoitteella. Joulupukin aavistukset siitä, että Sherwoodin metsän väellä oli näppinsä jollain tavalla pelissä joululahjojen jakajana, näyttivätkin pitävän paikansa. Siihen Korvatunturin ja Jokilaakson luonnonsuojelualueen väki halusivat selvyyden. Eikä auttanut muu kuin matkata pohjoisempaan Englantiin. Suureen, osin jopa tuhatvuotiseen lehtipuumetsään ja Robin Hoodin valtakuntaan. Jossa lakia ja järjestystä yritti parhaansa mukaan ylläpitää ritareineen Nottinghamin sheriffi.

Sherwoodin metsä (Sherwood Forest) on legendaarinen paikka, joka sijaitsee Nottinghamshiressa, Englannissa. Se on Robin Hoodin ja hänen iloisten seuralaistensa koti, turvapaikka ja tukikohta. Metsä edustaa vapautta, luonnonläheisyyttä ja vastarintaa Jokilaakson tapaan. Se on paikka, jossa kaikki elävät "laki vapaan metsän mukaan" – varastaen rikkailta, erityisesti verottajilta ja kirkolta, antaakseen köyhille. 

Oikeasti keskiajalla Sherwood oli kuninkaallinen metsä (Royal Forest), mikä tarkoitti, että sitä suojeltiin tiukoilla laeilla (Forest Laws) metsästystä ja puunkaatoa vastaan. Vain kuningas sai metsästää siellä. Nämä lait olivat monille köyhille suuri kurjuuden aihe, ja tätä Robin Hood ja hänen väkensä uhmasivat.

Jouluisin Sherwood on myös salainen joulunviettopaikka, jossa syödään vatsat täyteen, jaetaan varastettuja lahjoja sekä ruokaa kylän köyhille. Nottinghamin sheriffi on Robin Hood -kertomusten pääkonna ja arkkivihollinen. Hän edustaa kuninkaan, usein Juhana Maattoman auktoriteettia, ollen vastuussa lain ylläpitämisestä Nottinghamshiressa. Legendassa hän on kuitenkin julma, korruptoitunut ja ahne. Sheriffin ensisijainen tavoite on vangita Robin Hood ja hänen joukkonsa, jotka jatkuvasti nolaavat ja uhmaavat hänen valtaansa. Hän kerää veroja ja sakkoja välivalloinkin ja pitää suuren osan varoista itse. Mikä tekee hänestä entistä vastenmielisemmän hahmon kansan silmissä. Hän sortaa köyhiä sekä ahdistelee myös Maid Mariania, Robin Hoodin rakastamaa Maria-neitoa. Jouluisin sheriffi on lisäksi estämässä joulumarkkinoita tai takavarikoimassa joulupöytien antimia verorästien takia.

16. luukku – Joulupukin lentokone

Idea Joulupukin lentokoneesta ja kumppanuudesta syntyi, kun Finnair alkoi vuonna 1983 lentää välilaskuttomia reittejä Helsingistä Tokioon. Tämä oli merkittävä avaus, sillä Finnair pystyi tuolloin lentämään ainoana länsieurooppalaisena yhtiönä Länsi-Euroopan ja Japanin välillä kiertäen Neuvostoliiton ilmatilan Pohjoisnavan kautta. Mielenkiintoista olisikin tietää onko suorilla lennoilla Suomesta Thaimaahan joku yhteys asian kanssa. 

Suomi on brändännyt itsensä kansainvälisestikin Joulupukin kotimaana ja Rovaniemen Napapiiri on keskeinen osa tätä imagoa. Finnair näki tässä erinomaisen tilaisuuden tuoda esiin suomalaista alkuperäänsä ja korostaa sijaintiaan "Porttina Aasiaan" Pohjoisnavan reitin kautta – eli samalla seudulla, missä Joulupukinkin uskotaan asuvan.

Yhteistyön tavoitteena on alusta alkaen ollut viedä suomalaista joulun henkeä, iloa ja taikaa lapsille ja perheille ympäri maailman, erityisesti Aasian markkinoille, joissa Suomi ja Joulupukki ovat olleet suosittuja. Vuosi 1983 oli Finnairille merkittävä, ja yhteistyön aloittaminen Joulupukin kanssa tuki uutta kansainvälistä lentoreittiä ja Suomen maakuvan luomista. Ajatus Joulupukin kuvalla tai teemalla maalatusta lentokoneesta on osa tätä markkinointia ja perinnettä. Ensimmäinen erikoisväritys nähtiin Finnairin koneessa tiettävästi jo vuonna 1984, vain vuosi virallisen kumppanuuden alkamisen jälkeen.

Perinne jatkuu, sillä Finnair on vuosien varrella käyttänyt erilaisia Joulupukki- ja jouluteemaisia erikoisvärityksiä. Esimerkiksi 1990-luvulla ja 2000-luvulla on nähty näyttäviä maalauksia muun muassa McDonnell Douglas MD-11 -koneissa. Nykyään koneissa käytetään usein suurikokoisia tarroja (decaaleja) maalausten sijaan, mutta ne ovat silti erittäin näyttäviä ja tunnistettavia. Koneiden kyljissä on nähty Joulupukin kuvia, poron päitä tai muita jouluaiheisia elementtejä. Yhteistyö on jatkunut yli 40 vuotta ja se on keskeinen osa Finnairin joulunajan markkinointia. Se muistuttaa ihmisiä Joulupukin suomalaisesta kodista ja tuo jouluiloa maailmanlaajuisesti.

Yhdellä näistä Joulupukki, Höperötonttu, salapoliisikoiraksi pestattu Niilo ja minä lensimme nyt kohti saarivaltiota. Mutta ei suoralla lennolla, sillä Niilo kieltäytyi laittamasta peliin parasta osaamistaan, jos ei pysähdytä Tanskan Legolandissa. Liekö sitten luvannyt Jokilaakson corgi-ystäväkoiralleen tuliaisia. Mutta mikä ettei, sillä jouluaattoon oli vielä monta nukuttavaa tai valvottavaa yötä aikaa.

Legoland sai alkunsa Billundista, Tanskasta 1960-luvun lopulla, ja sen synnyn taustalla oli useita tekijöitä ja LEGO-palikoiden suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Ihmiset, koululaiset, yhdistykset ja jälleenmyyjät tulvivat Billundissa sijaitsevaan LEGO-tehtaaseen nähdäkseen valmiita LEGO-malleja.

Keskellä 1960-lukua tehdas ja sen mallinäyttely eivät enää pystyneet vastaamaan valtavaan vierailijapaineeseen. Vuosittain vierailijoita oli jo noin 20 000. Toisen sukupolven LEGO-omistaja Godtfred Kirk Christiansen keksi idean siirtää LEGO-mallien näyttely ulkoilmaan, jotta he pystyisivät ottamaan vastaan kaikki kiinnostuneet.

Tärkein innoittaja Legolandin konseptille oli Haagissa, Alankomaissa sijaitseva Madurodam pienoiskaupunki, joka esitti hollantilaisia rakennuksia miniatyyreina ja toimi samalla huvipuistona. Myös Disneyland antoi epäilemättä inspiraatiota. Legolandin synnyttämisessä avainhahmoja olivat suunnittelijat Dagny Holm (Godtfred Kirk Christiansenin serkku ja mallinrakentaja, joka "mullisti mallinrakennuksen taiteen" LEGOlla) ja Arnold Boutrup. Heidän johdollaan syntyi Miniland-pienoismaailma.

Puiston suosio yllätti LEGO-yhtiön. Ennakoitua 300 000 kävijän tavoitetta pidettiin erittäin optimistisena, mutta se saavutettiin jo parin kuukauden kuluessa, ja ensimmäisen kauden lopussa kävijöitä oli peräti 625 000. Alkuperäinen Legoland Billund oli kooltaan 38 000 neliömetriä, ja sen sydämenä oli ja on edelleen LEGO-palikoista rakennettu pienoismaailma Miniland, jossa on tunnettujen nähtävyyksien ja kaupunkien kopioita. Menestyksen myötä puiston aluetta on laajennettu ja konseptia on viety muualle maailmaan. On syntynyt esimerkiksi Legoland Windsor.

15. luukku – Englantilainen joulu

Joulupukkia ja Petteri Punakuonoa porokavereineen odotellessa Jokilaaksoon, kävin läheisen Johanssonin hevoshaan asukkailta kysymässä ottaisivatko he joksikin päiväksi vieraakseen ja yökylään pari Korvatunturin asukasta ja työntekijää, kun matkaan Joulupukin, Höperötontun ja osaomistuskoira Niilon kanssa Englantiin salapoliisityöhön etsimään salaperäisten kiitoskirjeiden lähettäneitä lapsia? Huvihevosiksi kutsumani naapurin, pukin porojen lailla vetohommissa leipänsä ansaitseville se sopi oikein hyvin, kun lumi ja pakkasetkin antoivat odottaa tuloaaan. Joten niityllä riitti syötävää myös vieraille ja viereisessä luonnonlähteessä raikasta vettä juotavaksi. Hevoset toivottivatkin varovaisella mielenkiinnolla Lapin asukkaat tervetulleiksi. Itse ajattelin, että syytä onkin, sillä monta kaneli- ja sokerikorppupussillista olin naapurin nelijalkaisille Niilon kanssa kesän mittaan tarjoillut.

Mutta kun Englantiin ollaan menossa, niin annetaanpa arkistonvartija Geminin alias G-minän kertoa jotakin saarivaltion joulusta ja sen tavoista.  Yhdistynyt kuningaskunta koostuu nykyään Englannista, Skotlannista, Walesista ja Pohjois-Irlannista. Vaikka nimitystä "Englanti" käytetään puhekielessä koko valtiosta, se on vain yksi YK:n neljästä osasta. Kansainvälisen joulun pyhäpäivien kynnyksellä on joka tapauksessa luonnollista kääntää katse kohti perinteitä ja tapoja, jotka tekevät tästä ajasta niin ainutlaatuisen. Niinpä tänään avaamalla 15. kalenteriluukun sukellamme hieman syvemmälle Ison-Britannian sydämeen, missä joulu on sekoitus kuninkaallista loistoa, lämpimiä perhehetkiä ja vuosisatoja vanhoja rituaaleja. Joulu siellä ei ole turistillekaan vain loma, vaan siitä tulee helposti syvälle juurtuva kulttuurinen kokemus.

Englantilainen joulu alkaa usein pitkään ennen jouluaattoa. Kodit pukeutuvat kuusenhavujen, mistelin ja holly-oksien (piikki-iiliksen) seppeleisiin. Kaupungit ja kylät kylpevät satumaisissa valoissa, mutta jouluhengen todellinen ydin löytyy perinteistä. Vanhassa Englannissa laulajat kulkivat ovelta ovelle, tuoden iloa ja keräten samalla varoja. Nämä ikivanhat joululaulut – 'God Rest Ye Merry Gentlemen' tai 'Deck the Halls' – kantavat mukanaan historian kaikuja.

Kuusi, jonka perinne vakiintui kuningatar Victorian ja prinssi Albertin aikana 1840-luvulla, on jokaisen olohuoneen keskipiste. Sen koristelu on perheen yhteinen rituaali. Toisin kuin monissa maissa, jouluaatto on Englannissa vain lämmittelyä. Joulun todellinen kohokohta on Christmas Day (joulupäivä). Aamulla lapset ryntäävät avaamaan lahjoja, jotka Joulupukki (Father Christmas) on jättänyt takanreunukselle roikkuviin sukkiin (stockings). Kello kolme iltapäivällä koko kansa kerääntyy television ääreen kuuntelemaan monarkin perinteistä joulupuhetta. Se on hetki, joka yhdistää brittiperheet maasta ja taustasta riippumatta.

Joulupäivän lounas (tai illallinen) on kulinaristinen taidonnäyte. Se on juhla-ateria, jota on odotettu koko vuosi. Paahdettu kalkkuna tai hanhi, jota täydentävät pienet, pekonilla käärityt makkarat (Pigs in Blankets), paahdetut perunat ja erilaiset vihannekset. Tumma, hedelmäinen, usein brandylla liekitetty vanukas, joka tarjoillaan brandy butterin tai kerman kanssa. Sen valmistuksessa on usein perheenjäsenillä omat vuoronsa sekoittaa taikinaa, tuoden onnea seuraavalle vuodelle. Sekä pienet, makeat tortut, jotka eivät nykyään sisällä lihaa, vaan kuivattuja hedelmiä, mausteita ja usein tilkan alkoholia.

Lontoon jouluisessa joukkoliikennekadussa on jouluvaloineen jotain tuttua ja samaa kuin Helsingin Aleksanterinkadussa. Joulupäivän jälkeen koittaa Boxing Day (Tapaninpäivä). Sen historia ulottuu aikaan, jolloin palvelijoille annettiin laatikko (box) lahjoja ja vapaapäivä perheidensä kanssa. Nykyään se on myös rentoutumisen, perheen sekä urheilun, etenkin jalkapallon ja hevoskilpailujen päivä. Se on myös täydellinen hetki nauttia joulupäivän tähteistä. Englantilainen joulu on ennen kaikkea kotiinpaluun ja kiitollisuuden juhlaa. Se muistuttaa meitä siitä, että elämän todellinen tähti ei ole lahjoissa, vaan jaetuissa hetkissä ja sukupolvelta toiselle siirtyvissä perinteissä.

Englannissa kristinuskolla on ehdottomasti keskeinen ja historiallinen rooli joulun vietossa, vaikka yhteiskunta onkin nykyään monikulttuurisempi ja maallistuneempi. Kristillisyys näkyykin englantilaisessa joulussa. Jouluaaton myöhäisillan jumalanpalvelus on monille perinteinen tapa juhlistaa Jeesuksen syntymää. Monet täyttävät paikalliset kirkot ympäri maata tähän erityiseen tilaisuuteen. Perheet käyvät myös aamulla kirkossa ennen joulupäivän suurta lounasta. Joululaulutilaisuudet, usein kynttilänvalossa, ovat erittäin suosittuja. Vaikka kaikki laulut eivät ole suoraan uskonnollisia, monet ylistävät Kristuksen syntymää ja kertovat jouluevankeliumin tarinaa. Itse sana Christmas tulee sanasta Christ's Mass (Kristuksen messu), mikä kertoo sen juurista. Kirkkojen ja joskus myös kotien edessä on usein esillä Jeesuksen syntymään liittyviä kuvaelmia, joissa ovat Maria, Joosef ja seimen lapsi. Monet suosituimmista ja vanhimmista englantilaisista joululauluista keskittyvät suoraan Raamatun joulukertomukseen. Kuten esimerkiksi "O Holy Night", "Silent Night" ja "We Three Kings".

Monarkki, kuten aiemmin Kuningatar Elisabet II, on myös Englannin kirkon, Church of England, päämies. Monarkin perinteinen joulupuhe sisältää usein kristillisiä teemoja, arvoja ja viittauksia uskoon, joka on yksi perusta brittiläiselle yhteiskunnalle. Vaikka monet englantilaiset viettävät joulua pääosin maallisena perhejuhlana lahjoineen ja kalkkunoineen, kristilliset perinteet ja uskonnollinen symboliikka ovat syvällä koko juhlan rakenteessa, aina nimestä kirkon palveluksiin ja joululaulujen sanoihin asti. Kristinusko antaa juhlalle sen historialliset puitteet ja syvimmän merkityksen.

14. luukku – Osaomistuskoira Niilo

Kun kerroin Niilolle mahdollisesta Englannin matkasta, jossa hänenkin taitojaan tarvittaisiin, innostui se kovasti, sillä rodun kantajuuret ovat Englannissa. Jackrussellinterrierin ’isä’ on ja oli nimittäin englantilainen pastori John ”Jack” Russell, joka hankki 1800-luvun alussa kantaemäksi Trump-nimisen terrierinartun. Niilon emä tai äiti on sen sijaan Tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta, jota piti katsoa tarkkaan tietääkseen kumpi on etu- tai takapää. Niilo onkin tavallaan suvultaan kansainvälinen maahanmuuttajakoira. 

Toinen syy innostukseen on varmasti sen Myllykylän kodin naapurin corgi-koira, joka on Niilon parhaita koirakavereita. Samaa rotua kuin Englannin kuningatar Elisabetin yli 30 koiraa. Kolmas syy lienee tullut elokuvasta, jossa kuningatar hankki koiranpennun. Kuningatar Elisabet II tunnettiinkin erityisesti rakkaudestaan koiriaan kohtaan. Ensimmäisestä corgista, Susanista ja rodusta tuli lähes synonyymi brittimonarkialle. Ne olivat uskollisia kumppaneita ja niillä oli jopa oma huone palatsissa. Elisabethin kuoleman jälkeen hänen viimeiset corginsa, Muick ja Sandy, siirtyivät prinssi Andrew'n huostaan.

Niilo oli niin innoissaan ja varmana ulkomaanmatkasta, että se jo sovitteli päälleen joulumatkavaatteita, joista se ei olisi halunnut luopua edes yöksi. Jo kerran aiemmin Niilo oli lähdössä lentäen ulkomaille, mutta lentoaseman vaaka sanoi, että kilo liikaa, joten paikka on ruumassa matkalaukkujen joukossa. Tähän ei Niilo enkä minäkään suostunut. Sillä jos koiran ja ihmisen lentolipun hinta suhteutetaan kokoon ja kiloihin, on minun halvempaa matkustaa ensimmäisessä luokassa luksusruokineen ja juomineen 30 liikakilon kanssa ilman lisämaksua, kuin Niilon matkalaukkujen joukossa pimeässä ruumassa, eväinään vain peltinen vesikippo. 

Mutta nyt ovat Niilon palvelijaperheet pitäneet kilot kurissa, joten tältä osin ei estettä lentämiselle ole. Tosin en tiedä toiko Englannin ero EU:sta lisäpulmia matkaan. Ensin nimittäin ajattelin, että lennämme saarivaltioon suit sait Petteriporon vetämänä ilmateitä. Mutta Joulupukki sanoi, että koska maassa on vasemmanpuoleinen liikenne, koskee se myös Englannin ilmateitä. Eikä hän halua ohjastaa oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneita poroja sinne eikä siellä.

Joten sovittiin, että pukki tulee poroineen Jokilaaksoon, josta jatketaan vieressä olevalta Helsinki-Vantaan lentoasemalta Joulupukin lentokoneella sinivalkoisin siivin. Ja minä katselen Petterille ja sen kollegalle Jokilaaksosta kortteerin ja ruuat reissun ajaksi. Vahvasti jäi Joulupukin kanssa keskusteluista sellainen maku suuhun, että Robin Hoodilla joukkoineen on tavalla tai toisella joulukirjeissä hyppyset pelissä. 

13. luukku – Suuntana Englanti

Viime joulun jälkeen pukin konttorilla ja pajallakin törmättiin outoon ilmiöön. Sillä posti toi kiitoskirjeitä Englannista lapsilta, joilta pukki ei ollut saanut edes joululahjojen toivomuspostia. Saati vei joululahjoja tai kävi näissä kodeissa. Koko Korvatunturin väki ihmetteli asiaa useammankin kerran aina silloin tällöin kiitoskirjeen tai -kortin kolahtaessa postilaatikkoon. Kunnes koko juttu painui kesän tullen kiitostenkin tyrehdyttyä unohdusten armoisaan Unholaan. Mutta nyt, kaiken muun jouluhässsäkän keskellä se nousi takaisin pinnalle ja tietoisuuteen. Niin kävi, kun Joulupukin hyppysiin tarttui keskeneräisten asioiden arkistosta tonttu Höperön tekemä piirustus viime tai edellisvuonna Joulupukin ja Robin Hoodin käymistä salaisista neuvotteluista ja yhteistyön mahdollisuuksista.

Aika usein tontun nimi kertoo jotakin sen asuinpaikasta ja ehkä tehtävistäkin. Kuten Kotitonttu, Saunatonttu, Riihitonttu, Aittatonttu ja Myllytonttu. Nykyaika on tuonut myös uusia nimiä; Redis, Jumbo, Forum, Itis, Myyrmanni ja niin edelleen.

Höperö-tontulla ei oikein ole ollut omaa paikkaa eikä tehtäviäkään, joita syitä voi itse kukin arvella sen nimestä. Mutta se tai hän oli äärimmäisen lahjakas piirtämään ja vähän hassun näköinen. Näistä syistä lapset pitävät Höperöstä paljon. Tämä lahjakkuus toi sille erityisaseman Joulupukin salaisissa neuvotteluissa, joissa ei saanut tallentaa puhetta, ei videoida, ei valokuvata eikä myöskään tehdä muistiinpanoja. Niinpä Höperö-tonttu piirsi ja kirjoitti neuvottelujen jälkeen niiden puhekupliin miten asioita muisti. 

Kiitoskirjeiden alkuperän selvittäminen jäi aikoinaan monestakin syystä, vaikkei se Lapin jouluväkeä täysin rauhaan jättänytkään. Sillä vaikka asiaa useammassakin tonttupalaverissa puitiin, ei kukaan tuntunut keksivän kenelle viime joulun ilmiöstä olisi haittaakaan. Ehkä koko joululahjaorganisaatio ajatteli ja toivoikin, että aika on hoitanut tai hoitaa oudot, harmittoman tuntuiset kirjeet.

Lopullinen syy asian selvittämiseen tuli kuitenkin, kun Joulupukki avasi eilisen puolenvälin kalenteriluukun ja luki sisällön. Siinä kerroin G-minän kanssa käymistäni pohdinnoista Joulupukin ja Robin Hoodin erottavista ja yhdistävistä toimintatavoista. Höperön tekemästä piirrustuksesta käy myös hyvin ilmi kuinka kaukana toisistaan olivat ja yhä ovat iloisine joukkoineen nämä kaksi omalaatuista, omien teittensä kulkijaa ja hyväntekijää.

Kaiken kiireen lomassa Joulupukki koki asian nyt nousseen sillä tavalla sydämelle, että hän ei voi toivottaa tänä jouluna kaikille koko sydämestään joulurauhaa, ellei kunnon tolkkua tule outoihin kirjeisiin. Koska ne tulivat ja ehkä tulevat tulevankin joulun jälkeen Englannista, on järkevää aloittaa selvitystyö sieltä ja matkata ensin tutun kumppanin luo Sherwoodin metsään.

12. luukku – Joulupukki ja Robin Hood

Joulupukin saamat kirjemäärät ovat valtavia ja ne vaihtelevat, mutta tässä vähän tietoja, joita on julkaistu Joulupukin pääpostista Suomesta. Joulupukki saa vuosittain noin puoli miljoonaa kirjettä lapsilta ympäri maailmaa. Kirjeet sisältävät pääasiassa toiveita lahjoista ja niitä tulee yli 200 eri maasta. Ehkä eniten mieltä liikuttavat ne, joissa ei pyydetä itselle mitään. Tai että äiti ja isä eivät riitelisi tai eivät joisi viinaa. 

Joulun jälkeen tulevat kiitoskirjeet. Niitä tulee selvästi vähemmän kuin ennen joulua lähetettyjä toivekirjeitä. Vaikka tarkkaa lukua on vaikea sanoa, kiitoskirjeiden määrä on vain murto-osa postista. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että monet lapset ilmaisevat kiitollisuutensa muilla tavoin. Tai sen osoittaminen pukille ei ole yhtä vakiintunut perinne kuin toivelistan lähettäminen.

Eilisessä keskustelussa G-minän kanssa nousi esiin mielenkiintoinen vertailu. Voiko Robin Hoodia ja Joulupukkia verrata keskenään? Pinnallisesti he tuntuvat kuuluvan aivan eri maailmoihin. Toinen on vihreään pukeutunut jousiampuja keskiajan Sherwoodin metsistä, joka taistelee vääryyttä vastaan varastamalla. Toinen on punapukuinen, pulska herrasmies Korvatunturilta, joka jakaa lahjoja taianomaisella tavalla.

Silti he molemmat omilla, erilaisilla tavoillaan kiteyttävät yhden elämämme tärkeimmistä teemoista, oikeudenmukaisen antamisen kipinän. Vaikkei meillä Roope Ankan lailla rahaa rakastavilla ihmisillä näin ole, pitäisi olla helppoa sisäistää, että jos minulla on enemmän kuin tarvitsen, voisin auttaa muita.

Robin Hoodin tarina ei ole vain seikkailu ilman lakia. Se on syvä kuvaus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Antaminen ei ole hyväntekeväisyyttä siinä merkityksessä, että hän jakaisi omiaan, vaan se on korjaavaa antamista. Hän ottaa niiltä, jotka ovat keränneet rikkautensa epäoikeudenmukaisin keinoin ja palauttaa niille, joilta se on ryöstetty tai joille se oikeastaan enemmän kuuluu. 

Robin Hood muistuttaa meitä siitä, että antaminen voi olla myös vastarintaa ja periksiantamattomuutta vääryyttä kohtaan. Joskus se vaatii rohkeutta kyseenalaistaa vakiintuneet rakenteet ja puolustaa heikompia jopa silloin, kun se tuntuu "väärältä" tai "laittomalta" valtavirran silmissä. Hänen tähdenlennossa palaa oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toivo.

Joulupukki taas edustaa pyyteetöntä, ehdotonta ilon jakamista. Hänen motivaationsa ei ole korjata taloudellisia epätasapainoja, vaan tuoda taikaa ja toivoa pimeyden keskelle. Hän palkitsee hyvän käytöksen, muistuttaa meitä lapsuuden puhtaudesta ja siitä, että maailmassa on vielä paikka uskolle ja ihmeille.

Joulupukki opettaa, että antamisen ei tarvitse aina olla suurta tai poliittista. Pieni ele, joka on annettu sydämestä ja joka saa toisen ihmisen hymyilemään, on korvaamaton lahja. Hänen tähdenlennossaan palaa rakkauden ja yhteisöllisyyden lämpö.

Vaikka heidän menetelmänsä eroavat – Robin Hood toimii lain ulkopuolella ja Joulupukki toimii taian ulkopuolella – molemmat hahmot heijastavat samaa ihmisen tarvetta ja halua välittää toisista. Meidän jokaisen arjessa on tilaa molemmille. Voimme taistella puheillamme, teoillamme, valinnoillamme sen puolesta, mikä on oikein, ja samalla voimme valita levittää ympärillemme pientä iloa ja hyvää tahtoa.

Mutta mitä me voimme antaa tänä jouluna tarpeettomalla tavaralla täytetylle maailmalle, jossa jollakin ei ole silti sodan tai kuivuuden keskellä suuhunpantavaksi edes puhdasta vesitilkkaa tai leivänkannikkaa? Voimmeko jakaa ripauksen oikeudenmukaisuutta, sillä kumpi tahansa valinta on elämännarvoinen. Voisimmeko nähdä Joulupukin ja Robin Hoodin edes joulun tarinoissa suurenmoisina antamisen hahmoina? Vaikka toinen on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lainsuojaton ja toinen on ilon ja hyvän tahdon taianomainen lahjojen tuoja.

11. luukku – Petteri Punakuono

Joulupukin poroja on perinteisesti yhdeksän, joista Petteri Punakuono on tunnetuin. Muut ovat varaporoineen nimiltään Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Englantilaisia nimiä ovat Red Nosen lisäksi Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner ja Blitzen.

Oli nimi mikä tahansa, ne kaikki vetävät rekeä, pukkia sekä joululahjakuormaa aattona ympäri maailmaa. Mutta vaikka monen aikuisen mielestä tarinat joulupukin poroista ovat satuja, Joulupukin Pajakylässä Rovaniemellä niitä voi tavata aivan elävinä oikeasti. On siinä tosikkoaikuisilla lapsenmielisille selittämistä. Syöttäessään lasten kanssa Lapissa poroille heinää ja jäkälää. 

Petteri Punakuono on legendaarinen johtajaporo, jonka punainen nenä loistaa pimeässä valaisten ilma- ja maanteitä. Hän tai se on tullut osaksi joulunviettoa amerikkalaisen populaarikulttuurin myötä, mutta toki jokainen tokan poro on joulupukin uskollisin apulailainen. Idea Joulupukin kulkuneuvosta on peräisin 1800-luvun lopun Yhdysvalloista ja on myös siellä edelleen oleellinen osa amerikkalaista joulutraditiota.

Porot ovat suomalaisen joulun kiistaton symboli, kun Petteri Punakuono, englantilaiselta nimeltään Rudolph the Red-Nosed Reindeer vetää Joulupukin rekeä yhdessä muiden porojen kanssa.

Alunperin Petteri Punakuono oli Robert L. Mayn chicagolaiselle Montgomery Ward -tavaratalolle keksimä hahmo, joka esiintyi lapsille joulun alla jaetussa värityskirjassa. ”Rudolph”-porohahmo esiintyi ja tuli tunnetuksi myös samannimisessä joululaulussa, jonka sävelsi Johnny Marks vuonna 1949. Laulussa poron nenä loistaa pimeässä punaisena valaisimen tai lampun tapaan.

Sittemmin laulun tarinan mukaan on tehty muun muassa sarjakuvia ja piirroselokuvia. Yleensä Petteri kuvataan etummaisena johtajaporona joulupukin rekivaljakossa. Vaurastunut Robert L. May irtisanoutuikin vuonna 1952 Montgomery Wardin palveluksesta ja keskittyi hoitamaan porohahmonsa syntynnyttämää liiketoimintaa.

Urosporot eli hirvaat pudottavat sarvensa kiima-ajan eli rykimän jälkeen alkutalvesta, mutta vaatimet eli naarasporot vasta kevättalvella tai vasonnan jälkeen keväällä. Petteri Punakuono on jouluisissa kuvissa usein sarvipäinen, mikä viittaisi naaraspuolisuuteen. Toisaalta poromiehet käyttävät ajoporoina kuohittuja urosporoja, jotka eivät pudota sarviaan, joten Petteri voisi näin olla koiraspuolinenkin. Hahmon nimi viittaa joka tapauksessa miespuolisuuteen.

Varsinkin Englannissa porot yhdistetään vahvasti jouluun, jonka vuoksi esimerkiksi Lidlin myymästä poronlihasta on noussut siellä useana vuonna kohu. Brittiläisten eläinaktivistien mukaan "Joulun taika tuhoutuu" ja "Ajatus siitä, että Petteri Punakuono on teurastettu ja leikelty pihveiksi on vastenmielinen". Myös vuonna 2012 nousi kohu poronlihapihveistä, kun raivostuneet vanhemmat syyttävät kauppaketjua joulun taian pilaamisesta: "Jos minun pikkutyttöni näkee tämän, hän huolestuu, että poro ei pysty tuomaan hänelle lahjoja tänä vuonna, koska sillä ei ole enää jalkoja" ja "Et halua mitään sellaista lapsillesi, kun he odottavat innolla joulua ja laulavat Petteri Punakuonoa".

10. luukku – Joulutontut

Joulutontut ovat Joulupukin apulaisia, joiden kerrotaan kurkkivan joulun alla ihmisten ikkunoista sisään tarkkaillen, ovatko lapset kilttejä ja ansaitsevatko he joululahjoja. Tontut sitten valmistavat niitä pitkin vuotta Joulupukin pajassa Korvatunturilla, Napapiirillä sekä ympäri maailmaa. Lisäksi nämä pikku apulaiset auttavat joulun valmisteluissa monin eri tavoin. Niillä oli esimerkiksi aiemmin suurempikin vastuu joululahjojen jakamisessa, mutta nykyisin se on pääasiassa Joulupukin tehtävä.

Joulutontut kuvataan melko erilaisiksi kuin vanhemman kansanperinteen tontut. Nykyisin joulutonttuja kuvataan iloisiksi ja hyväntahtoisiksi kujeilijoiksi, eikä niihin liitetä muiden, vanhempien tonttujen pahoja ja ilkeitä piirteitä. Ne ovat nuorekkaita tai lapsekkaita olentoja, kun muut tontut ovat olleet yleensä vanhoja ukkoja. Joulutonttujen kerrotaan liikkuvan yhdessä, joskus isoinakin joukkoina. Myöskään asema Joulupukin apulaisina ei ole tyypillistä vanhoille tontuille, jotka kuvattiin itsenäisinä ja omapäisinä olentoina, vaikkakin joskus avuliaina.

Joulutonttu on yleensä pukeutunut punaiseen nuttuun ja saman väriseen tonttulakkiin. Tyyli omaksuttiin vanhemmilta tontuilta, mutta sen harmaaseen asuun lisättiin punaista mahdollisesti Yhdysvalloissa Joulupukin vaikutuksesta. Sitä ei kuitenkaan tiedetä varmasti, milloin ja miksi vaatetuksesta tuli punainen. Väri saattaa olla vanhempaakin perua. Tontut olivat läsnä suomalaisessa joulunvietossa jo ennen varsinaisten joulutonttujen aikaa. Jouluyönä oli tapana viedä heille lautasellinen puuroa saunaan, riiheen tai muualle, missä niiden uskottiin majailevan. Myös joulupöytään jätettiin tontuille herkkuja yöksi.

Joulutonttu on melko uusi tulokas jouluperinteessä. Saksassa niiden kaltaisia hahmoja alkoi näkyä lastenkirjoissa 1800-luvun puolivälissä. Pohjoismaiseen perinteeseen ne tulivat Tanskan kautta, mistä sitten levisivät Norjaan ja Ruotsiin. Tanskalaisessa kuvalehdessä Illustreret Tidente oli vuonna 1871 kuvaus joululahjoja jakavista tontuista.

Ruotsissa ja myöhemmin myös Suomessa tontun ulkoasuun antoi voimakkaan panoksen taiteilija Jenny Nyström. Hän teki vuodesta 1871 alkaen vuosikymmenien ajan paljon tonttuaiheisia kuvituksia kirjoihin ja postikortteihin. Käyttäen malleina omaa isäänsä, lappalaisukkoja ja omia lapsiaan.

Suomessa joulutonttua ei tunnettu vielä Elias Lönnrotin (k. 1884) aikaan. Martti Haavion "Suomalaiset kodinhaltiat" -teoksen (1942) mukaan joulutontulla ei ole paljonkaan tekemistä kansanomaisen haltijan ja tontun kanssa. Suomessa joulutonttu tuli kuitenkin tutuksi 1800-luvun lopussa, jolloin sitä alkoi näkyä kuvakirjoissa, korteissa sekä kuusi- ja hyväntekeväisyysjuhlissa. Varhaisia joulutonttuaiheisia suomenkielisiä käännöskirjoja olivat saksalaisen M. Schererin Joulu-ukko ja tontut (1890) ja ruotsalaisen Viktor Rydbergin Pikku Simon seikkailut jouluiltana (1895). Suomalaisista kuvittajista joulutonttuja kuvasivat 1900-luvulla paljon esimerkiksi Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Kirjailijoista tonttuaihetta on käsitellyt paljon muun muassa Mauri Kunnas.

Korvatunturin joulutontut saivat kodikseen, samalla kun Joulupukkikin, mahdollisesti ensi kertaa Markus-sedän radio-ohjelmassa Lastentunti vuonna 1927. Nykyajan pikkujouluissa on tavallista pukeutua punaisiin tonttulakkeihin, joiden päässä on helisevä kilikello. Joulukorteissa tontut ovat tulleet nykyaikana entistä suositummaksi kuva-aiheeksi samalla kun Joulupukkia ja Jeesus-lasta nähdään aiempaa vähemmän.

9. luukku – Joulumuorin salattu elämä

Pukin varjosta valoon. Muori, jonka arvoa ei lasketa. Olemme tottuneet näkemään hänet Joulupukin vieressä – lempeänä, hymyilevänä ja usein hieman taustalla. Mutta Muori Claus, Rouva Pukki tai millä nimellä häntä kutsutaankaan, on paljon enemmän kuin vain Pukin puoliso. Hän on joulun aito sydän ja selkäranka, joka edustaa hiljaista, mutta ehdotonta välittämisen ja järjestelmällisyyden voimaa.

Hän on todellinen arjen sankaritar. Kuvitelkaamme hetki Korvatunturin logistiikka, miljoonia lahjoja, tuhansia tonttuja, loputon postivirta. Kuka pitää huolen, että tonttujen tauot ovat säännölliset, keittiössä tuoksuu lämmin puuro ja Joulupukin punainen asu on puhdas ja silitetty? Kyse ei ole vain sukista tai pipareista, vaan tunteesta, että joku välittää ja pitää huolen sinusta. Joulumuori on Korvatunturin henkinen huoltaja. Hän on se, joka pitää koneiston käynnissä, samalla kun Joulupukki keskittyy julkisempaan rooliinsa. Rouva Clausin työ on usein näkymätöntä, mutta ilman sitä joulun taika romahtaisi. Muistuttaako tämä ketään omassa elämässämme? Ehkä äitiä, isää, puolisoa tai kollegaa, jonka tuki on itsestäänselvyys, kunnes se puuttuu?

Joulumuori muistuttaa meitä myös siitä, kuinka tärkeää on nähdä ja kiittää kaikkia, jotka tekevät työtä kulissien takana. Olipa kyseessä sitten siivous, ruoanlaitto tai vaikka perheen tuki. Kun maailmalla on kiire, Joulumuori luo Korvatunturille tyyneyden ja lämmön tyyssijan. Hän opettaa, että todellinen ilo ei synny kaaoksesta, vaan pienistä, säännöllisistä teoista. 

Vaikka hän on myös Joulupukin vaimo, hänellä on oma, itsenäinen ja korvaamaton roolinsa. Voimme oppia häneltä, että elämän merkityksen löytäminen ei vaadi valokeilaa. Joulumuori on joulun hiljainen voima. Kun joulun pyöritys tuntuu liialliselta, pysähdytään hetkeksi. Tunnistetaan ja kiitetään kukin joulussamme Joulumuoria, joka luo lämpöä ja järjestystä, jotta me voimme joskus loistaa ainakin itsellemme.

Jokaisen on hyvä nähdä ja muistaa näkymättömät sankarit ja pysähtyä miettimään mistä he saavat voimansa? Jokainen meistä tuntee Joulupukin, tuon valkopartaisen, iloisen hahmon. Mutta harvemmin puhutaan hänen rinnallaan seisovasta voimasta, Joulumuorista. Kuka hän on? Hän ei ole Joulupukin avustaja, vaan Korvatunturin sydän ja sielu. Hän on se, joka pitää huolen siitä, että kaaos ei vallitse eikä hallitse ja että pukin reki on valmis lähtöön. Hän vastaa lahjojen pakkaamisesta ja reitin suunnittelusta. Hän tuntee kaikki maailman lapset ja heidän toiveensa. Hän leipoo tontuille joulupipareita, järjestää joululauluhetkiä ja pitää yllä sitä aitoa, lämmintä joulumieltä, joka on koko työn perusta.

Joulupukki on tunnettu naurustaan, mutta Joulumuori on hänen tyyni ja järjestelmällinen vastavoimansa, joka varmistaa, että kaikki lupaukset pidetään. Hän on lempeyden ja käytännöllisyyden täydellinen yhdistelmä. Hänen voimansa ei ole maagista, vaan se kumpuaa rakastavasta sydämestä. Hän kohtelee jokaista tonttua ja eläintä ystävällisyydellä, luoden perheen tunnelman. Korvatunturin mittava urakka vaatii raudanlujaa organisaatiokykyä, ja siinä Joulumuori on lyömätön. Hän ei etsi parrasvaloja, mutta hänen työnsä tulokset näkyvät kaikkialla.

Kun seuraavan kerran tunnemme joulun lämmön, muistetaan koko Korvatunturin väkeä eläimineen ja erityisesti Joulupukin puolisoa. Joka muistuttaa meitä siitä, että suurin työ tehdään usein hiljaisuudessa ja rakkaudella. Muori Claus on Korvatunturin toivon ja järjestyksen tähti.

8. luukku – Topelius ja Peikkojen joulu

Varpunen jouluaamuna -runon Topelius kirjoitti, kun hänen vuoden ikäinen Rafael-poikansa oli kuollut. Runossa tyttö ruokkii varpusta, joka lopussa selviää hänen enkeliksi muuttuneeksi veljekseen. Voi vain kuvitella, miten surullinen lapsen kuoleman jälkeinen joulu on ollut. Vielä nykyäänkin yli ¾ vuosataa eläneenä kyyneleet tulevat silmiini käydessäni nuorena kuolleen siskoni haudalla tai katsoesssani ja kuunnellessani pikkuvarpusen sirkutusta Jokilaakson lintulaudalla tai Thaikotini sähkölangalla. Kyselen myös jyviä antaessani häkkilinnulta oletko kaija tästä maasta vai pikku Irmeli-siskoni ja jäit ihmisen vangiksi, kun tulit käymään taivahasta. 

Eläin- ja luonnonsuojelijat muistavat hänet myös maamme ensimmäisen alan järjestön, Kevätyhtiön, perustajana (1870). Topeliuksen ja hänen seuraajiensa työssä olivat myös luonnoneläimet mukana. Varsinkin lintujen oloja pyrittiin parantamaan lintulaudoista ja pesäpöntöistä kansainvälisiin muuttolintujen suojeluvetoomuksiin asti – ”Sylvian joululaulun” hengessä.

Zacharias Topeliuksen kirjoittama Sylvian joululaulu (ruots. Sylvias hälsning från Sicilien) on tunnettu joululaulu, joka kertoo Sisiliassa talvehtivan mustapääkertun kaipuusta kotimaahan, mutta sisältää myös voimakkaan luonnonsuojelullisen ja isänmaallisen viestin. Se vastustaa lintujen pyydystämistä ja korostaa Suomen asemaa. Laulun linnunhäkki symboloi sekä kirjaimellisesti pyydystettyä lintua, jonka silmät puhkaistiin houkuttelemaan muita verkkoon, että alistettua Suomea. Topelius perustikin myöhemmin ensimmäisen suomalaisen eläinsuojeluyhdistyksen. 

Sakari Topelius tunnetaan myös satusetänä. Hänen tarinaansa "Peikkojen joulu" en ollut koskaan kuullut. Siinä lapsoset Fredrik ja Lotta kukistavat viisailla vastauksillaan jouluna peikkojen valtakunnan. Näin se kuuluu kieltä hieman nykyaikaistettuna: "Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona sangen valoisaa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä. Lasten oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki vastasivat yhteen suuhun: "Kyllä!" Kuulkaatpa nyt, sanoi joulupukki: "Jos lapset ovat olleet siivot, ei heistä suinkaan kukaan jää osattomaksi. Mutta se minun täytyy sanoa teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja annettavana kuin viime vuonna."

Miksikä niin, kysyivät lapset. No, sen minä kyllä sanon, vastasi joulupukki. "Tulen kaukaa pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa syödä joulu-aattona. Ja sen vuoksi olen antanut puolen joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"

"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset. Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli määrä saada vain puoli sen vertaa. Eikö se ollut oikein tehty, kysyi joulupukki toisen kerran. Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "Mimmoinen huono joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!" Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "Saanko minä vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu ja minä tahtoisin, että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"

Vai niin, sanoi joulupukki. "Joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä teidän heti sinne." Ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan voimansa takaa. Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri. Ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entäpä joulupukki? No, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, sillä hän aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen, ehkä kiltimmän lapsen tykönä.

Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään. Mutta mitä enemmän he huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. Tule Lotta, sanoi Fredrik, meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä. Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen valkean tuolta kaukaa puitten välistä, sanoi Lotta. Mennään sinne. Ei se mikään valkea ole, sanoi Fredrik. Jääkynttilät ne vaan ovat, jotka pimeässä välkkyvät puista. Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme, lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?" Kummoisia sinä puhut, sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."

Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein kurkistivat ovesta sisälle.

Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin kyynärän pituisia, kaikki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.

Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi. Ja silloin moni heistä huusi: "Ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei tätä kukaan kestä!" Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sen tähden vietettiin suuria pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi, vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi.

Silloin arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan yksistänsä yö. Tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla tavallansa. Sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet mistäkään paremmasta joulusta. Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä. Ja puhalsivat ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä. Ja joulupuu oli siellä jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki joulupukin virkaa.

Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän kuningattarensa, jonka nimi oli Karo, vaikka tämä kuuluu koiran nimeltä, ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko maailmassa. Kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä sai niistetyksi koko maailman kynttilät. Ja samalla kun hän niisti niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.

Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin kaikki valkeus loppuva. Silloin pimeyden varjot muuttuvat ikuisiksi kaikkiin maihin ja peikot pääsevät maailmaa hallitsemaan. Vaan tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "Huroo! Eläköön suuri kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi, hi, hi, huroo!"

Kuningas sanoi: "Missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään valon sädettä on jäljellä maailmassa?" Vartia tuli ja sanoi: "Herra kuningas, sinun valtasi on suuri. Kaikkialla on pimeä." Taas hetken perästä kuningas sanoi: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli.

Herra kuningas, hän sanoi. "Minä näen aivan kaukana taivaan reunalla pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "Mene takaisin vuoren kukkulalle." Taas kuningas hetken perästä sanoi: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Herra kuningas, hän sanoi. "Taivas on synkkä raskaista lumipilvistä, enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "Mene vielä takaisin vuoren kukkulalle." Taas sanoi kuningas hetken perästä: "Missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan sokea. Kuningas sanoi: "Sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"

Vartia sanoi: "Herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun sokeaksi." Kuningas sanoi: "Mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut ja pimeyden valta ikuinen?" Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä kukaan vastannut.

Viimein yksi joukosta sanoi: "Herra kuningas, täällä seisoo oven vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä. Ehkä he tietävät enemmän kuin me." Kuningas sanoi: "Kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja Lotta kuninkaan istuimen eteen. Ja arvaa tuon helposti, että ne sillä kertaa olivat hyvin alla päin ja pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi valtaistuimen vieressä: "Annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa auki." Syökäät ja juokaat, syökäät ja juokaat, sanoi ämmä. Mutta tähän ei lapsilla ollut ensinkään halua.

Kuningas sanoi lapsille: "Te olette nyt täällä minun vallassani, ja minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte selittää sen, annan viedä teidät eheinä takaisin kotiinne. Suostutteko siihen?" Kyllä me suostumme, sanoivat lapset. No niin, sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa. Sanokaat minulle lapset mitä se tähti merkitsee?"

Lotta sanoi: "Se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa." Kuningas sanoi miksi se niin loistaa? Fredrik sanoi: "Siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt ja hän on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä." Kuningas rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa ja hän sanoi jälleen: "Mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden vallasta?" Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."

Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse ja kukisti kuninkaan istuimen. Ja tähti paistaa heloitti sisään pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä kuin jäinen joulupuu. Ja tämä alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös. Ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun jotakuta kovin väsyttää. Eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa tapahtui.

Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea paloi pesässä. Vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät, seisoi vuoteen vieressä ja sanoi: "Joutukaat ylös, että ehditte kirkkoon!" Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa. Tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa ja tahtoi tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia, vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty.

Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä. Ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko. Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä tietävinämme. Ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä, tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän."