En muista asuinko pienen aikaa tai useammankin kerran Päiviksen Laukaan Pitkäniemessä hänen ollessa Kivikylässä kokoaikatyössä, kun itse olin yhtä aikaa viisi viimeistä vuotta samalla työnantajalla osa-aikatyössä. Kuusi viikkoa itsensä myymistä tekemättä mitään ja kuusi kotona tekemättä senkään vertaa. Tehtäväni oli vain olla tyhjänpanttina. Se oli eräänlainen pitkähkö oppisopimuskoulutus tarpeettomana ja hyödyttömänä olemiseen. Muistan hyvin, kun kävelin talvisäässä postilaatikolle yli kilometrin pitkin järven jäätä ihmetellen miksi joutsenet tallustivat kanssani rinta rinnan eivätkä jonossa peräkkäin. En tiedä sitä vieläkään. Joka tapauksessa tietä myöten palatessa soitti Niemelän Jorma tai laittoi tekstarin, että minulle on myönnetty sosiaalineuvoksen arvo. Lähes ensimmäinen ajatukseni yllätyksestä oli erityisesti tekemisteni nollaajille ja muille kapuloita heitelleille, että "ähäkutti". Tosiasiassa meni kauan ennen kuin sain sovitettua neuvoksen manttelin sopivaksi päälleni. Sen jälkeen olen kantanut sitä ylpeydellä, kun käsitin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä. Silloin huomasin saaneeni parsittua itsetuntoni rippeet sille tolalle, etten tarvinnutkaan itseni ehjäämiseen muodollista pätevyyttä. Olenkin ollut kelpo vaihtoehto koulunsa käyneille ja esimerkki muille kaltaisilleni lukemattomille.
Sen jälkeen elin monta hyvää vuotta Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa Duokodin nimen saaneessa Merikonttikodissamme sekä talvikaudet luksuksen keskellä Pattayan Jomtienin Seven Seasissa. Olohuoneesta oli matkaa kilometrin uima-altaalle noin kolme metriä. Kaikki oli puitteiltaan kohdallaan ja elämä muutenkin. Ehkä siksi tai siitä huolimatta kasvoimme liian suuriksi toisillemme, ehkä se oli jotain aivan muuta. En kuitenkaan enää kuullut enkä kokenut, että vaimoni rakastaisi minua. Oikeastaan silloin käsitin, että jos yhteinen kurssimme ei muutu, tiemme eroavat ja tämä on lopun alkua. Tänä päivänäkään en käsitä mihin rakkaus katosi, mutta en enää löytänyt sitä. En silti halunnut pettää vaimoani, mutta en myöskään elää ilman rakkautta. Enkä palata juomakentille enkä päättää päiviäni ennenaikaisesti, joten päätin yrittää etsiä uuden polun. Sellaisen, jossa minulla voi olla mahdollisuus kokea myös rakkautta.
Monien harha-askeltenkin ja todella kipeiden pettymysten jälkeen löysin itseni ja Morakotin Etelä-Thaimaan Phatthalungista, pienestä omakotitalosta kaukana turisteista. En ole hänen menneisyyttä juuri kysellyt eikä hänkään minun. Tiedän ja tunnenkin aikuisen, kuvankauniin tyttären ja hän Päiviksen sekä tietää poikani, hänen tyttärensä ja nimeäni kantavan Little Jorma Goza Soinin Filippiineillä.
Kun tupsahdin ensi kertaa Morakotin ja nykyisin myös minun Thaikotiini, näkyi joka puolella puuttunut miehen käden jälki irtonaisista hyllyistä ja wc-pytyn repsottavasta kannesta lähtien. Kerran, ajat sitten hän sanoi antavansa talon minulle. En hyväksynyt tarjousta, mutta se laittoi pohtimaan kuinka eläkkeelläni pystyisin hieman kunnostamaan ja kunnostuttamaan taloa ja sen koneita. Tämä talvena luovuin PeeCeeX skootterin uusimisesta ja laitoin vaihtorahat kotiimme fiksaamiseen. Alussa oli ajatuksena vain teettää toisen huoneen puuttuva välikatto ja laittaa ilmastointilaite, jonka Tata oli myynyt nälkää siirtääkseen tai muista syistä. Lisämenoerä tuli, kun kaupungin alamaailman riiviöt, kai tyttären vaarallista poikaystävää jahdatessaan tai pelotellakseen ampuvat kiväärillä seiniin, ikkunoihin ja oviin yli 20 laukausta.
Itse olisin korjannut vain ikkunalasit ja jättänyt oviin ja seiniin luotien reiät sekä rappaukseen muut jäljet. Mutta sinällään ainutlaatuiset muistot muistuttivat asioista Tataa väärällä tavalla. Niinpä sanoin, että maksan koko talon noin 500 euroa maksavan maalauksen kaikkine tarpeineen ja maaleineen, jos tehdään värikäs, modernilta näyttävä talo. Sillä ajattelin itseni umpikujaan toisen omaisuuden korjaamissa. En nimittäin keksinyt, jos talo olisi minun, kuka sen perisi, kun sen aika tulisi. Joten nyt kuvan kodissamme on ulkoseinissä noin 7 eri väriä. Aikansa Morakot sovitteli värejä päässään ja silmissään, mutta kun naapuritkin sanoivat, että hieno on, sanoi Tata yhtenä aamuna: "Funny House".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti