Ruokaa hiilloksella

päivis: Olen monesti ollut aikeissa kokeilla jonkun ruuan valmistamista kodan tulipesässä. En vain ole saanut aikaiseksi. Ei ehkä ole tullut sopivaa inspiraatiota. Mutta eilen tuli, kun luin Hesarista jutun naisesta, joka harrastaa ruuanlaittoa saunan kiukaalla.

Voi miten on vaikea kirjoittaa ruuan, kun olen tähän saakka aina kirjoittanut, että ruoan. Jälkimmäinen taitaa kuitenkin olla auttamattoman vanhanaikainen tapa taivuttaa sanaa ruoka. Ainakin, jos yrittää selittää jostain uudesta tavasta tehdä ruokaa. Tai siis minulle uudesta. Hiilloksella on varmaan maailman sivu kypsytetty vaikka mitä syötävää.

Lehtijutun nainen siis on kypsentänyt saunan kiukaalla muutakin kuin lenkkimakkaraa. Keittokirjakin hänen kokkailuistaan on syntynyt. Siksi rohkaistuin kokeilemaan, onnistuisiko kodan hiilloksessa makaronilaatikon teko. Lisäksi päätin kokeilla vinkkiä, jonka sain eräältä kotitalousopettajalta noin 15 vuotta sitten. Hän sanoi, että makaronilaatikkoa varten on ihan turha keittää makaroneja. Ne kypsyvät kyllä muutenkin. Eipä vaan ole tullut kokeiltua aikaisemmin. Ja nyt tein sen, kun oletettavasti paistamisessa olisi muutenkin haastetta kerrakseen.

Tein makaronilaatikon pieneen foliovuokaan. Niitä oli jäänyt joululaatikoiden jäljiltä. Jauhelihan sijaan käytin soijarouhetta. Itse asiassa laatikosta tuli vegaaniversio, sillä maidon korvasin kaurajuomalla ja kananmunan tilalle laitoin soijajauhoa. En erityisemmin panostanut maustamiseen, sillä tärkeintä oli selvittää, onnistuuko kypsentäminen hiilien seassa. Laitoin vain ripauksen suolaa ja vähän enemmän paprikajauhetta.

Arvasin, että laatikko vaatii nestettä tavanomaista enemmän, koska en kypsentänyt makaroneja.

Käärin vuoan vielä folioon, ettei kypsyvä ruoka läikkyisi pitkin hiilloksia. Kuvassa folion pinta näyttää vihreältä. Mietin väriä hetken aikaa ja keksin lopulta, että siihenhän heijastuivat kodan ikkunasta näkyvät puiden lehdet. Vuoka ei myöskään ole niin syvällä hiilloksessa kuin kuvasta voisi päätellä. Nostin sen vain hehkuvien hiilien päälle.

Annoin makaronilaatikon olla hiilloksessa noin 45 minuuttia. Sitten vedin sen vielä vähäksi aikaa hieman kauemmaksi hiilistä. Lopputulos ei ollut erityisen kaunis. Punertava väri johtuu paprikajauheesta. Nestettä olisi selvästi saanut olla enemmän, mutta astiaan ei vain mahtunut enempää. Maku oli kuitenkin oikein hyvä ja makaronit olivat sopivan kypsiä. Ei siis enää tarvitse keitellä niitä ennen laatikkoruokiin laittamista.

Saunan kiukaalla ruokaa laittava piti rautapataa sopivampana astiana kivien päällä kypsennettäessä. Luulen, että sama pätee hiilloksenkin kanssa. Tosin noita foliovuokia löytyy varmasti joka lähtöön. Nyt pitää vain keksiä, mitä seuraavaksi kokeilisi.

That's it Britannia

jormas: Perjantaiaamuna varmistui, että Britannia eroaa Euroopan unionista. Brittien päätös sysää koko unionin tuntemattomalle polulle. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun jäsenmaa irrottautuu unionista, joka sai alkunsa Euroopan hiili- ja teräyhteisöstä vuonna 1951. Erolla tulee olemaan perustavanlaatuisia vaikutuksia paitsi Euroopan unionin rajoihin, talouteen, poliittiseen vakauteen ja ulkosuhteisiin, myös Euroopan henkiseen ilmapiiriin ja unionin kehityssuuntaan.

Nyt olen seurannut vuorokauden uutisointia ja tuntuu siltä, että kaikki tiedonjakajat on valjastettu haukkumaan brittejä ja heidän tekemäänsä päätöstä, jossa ei uutisoinnin mukaan ole ollut lainkaan mukana järjen valoa. Hämmästelen tätä, joskin ymmärrän, sillä lähestulkoon jokaiseen kielteiseen mielipiteeseen liittyy talous tavalla tai toisella.

On tapahtunut hyvä asia tai ei, iloitsen siitä Donald Trumpin kanssa. Hänen mielipiteestään tarttui haaviini Pohjolan perukoilla vain yksi sana: "Fantastista". Itse pidin eniten yhden britin suusta koppaamastani toteamuksesta: "Otimme maamme takaisin".

Mielenkiintoista on ollut havaita, kun Suomessa on selitetty EU:ssa tehtyjä kompromisseja, että koska olemme pieni maa, ei ääni kuuluu kokoa enempää. Mutta nyt britit sanoivat samaa, vaikka kyseessä on yksi Euroopan merkityksellisimmistä valtioista. Kun näin tapahtuu, on selvä asia, että leave-äänestäneiden sijaan olisi eliitin ja vähän muidenkin syytä katsoa peiliin. Mikä on mennyt pieleen? Pieleen on mennyt, että luulemme edelleen onnen ja kaiken viisauden istuvan omassa tai niiden päässä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Toisin ajattelevat ovat tyhmiä eivätkä muutenkaan tiedä asioista mitään. Paljon, paljon enemmän painoarvoa pitäisi saada ajattelu, että miltä nyt tai milloinkin tuntuu.

Iloitsen suuresti, että "tyhmän kansan" valitsema poliittinen ja talouden eliitti sai kunnolla korvilleen joka puolella maailmaa tavallisten brittiläisten ansiosta. Meille kaikille on hyväksi saada muistutuksia, että vaikka on rahaa, oppiarvoja ja valtaa, niin tiukan paikan tullen demokratiassakin viimeisen sanan saattaa sanella tunne.

Onkin valitettavaa, ettemme ymmärrä tätä edelleenkään muulloin kuin silloin, kun miehet sekä naiset asettuvat yhteen riviin puolustamaan isänmaataan. Silloin kelpaa valtaapitäville agitoinnin työkaluksi tunne, jotta saadaan oman maan kansalainen, oman henkensä kaupalla tappamaan muita. Jotka hekin valitettavan usein ovat oman maan kansalaisia.

Olen usein sanonut, että ei integraatiota hinnalla millä tahansa. On tuntunut liian usein siltä, että kaikkien on hyväksyttävä kaikki ja kaikki tapahtuva on satojen asioiden kompromissi, josta kukaan ei enää tunnista omaa mielipidettään. Varsinkin Suomessa, jossa asuu onnettomalla itsetunnolla varustettu pieni kansa lähes tulkoon EU:n harvimmin asutussa maassa, on tämä näkynyt. Tänne on lähes jokainen ulkomaalainen saanut tulla omine tapoineen ja käsityksineen oikeudesta ja tasa-arvosta. Se on sopinut ja sopii minulle juuri niin kauan kuin rahoja ei oteta pussistani eikä se edellytä, että minun on sen vuoksi luovuttava omista, suomalaisista tavoistani. Mutta milloin on suvivirsi kouluissa uhattuna, milloin puulämmitteinen sauna ja milloin ovat kasvihuoneessamme kasvattamamme kurkutkin EU:n mielestä liian käyriä.

On oikein mukava, että juuri britit, joilla itsetunto on kohdallaan ja historiaa muillekin jaettavaksi, laittoivat tähän topin. Johon ekonomistit ja talouden ympärillä elämäänsä pyörittävät sanovat, että päätöksessä näkyi järjen sijaan tunne. Mutta voi hyvänen aika, niin pitääkin!! Mutta koska koko maailma pyörii aivan liikaa talouden ympärillä juuri niin kauan kunnes onnistumme räjäyttämään koko ihmisrodun atomeiksi, jotkut käärivät tästäkin miljardeja ja jotkut menettävät saman verran.

Vielä on kesää jäljellä

päivis: Tänään on juhannusaatto. Aika usein kuulee jonkun marmattavan, että tässä se kesä nyt sitten oli. Päiväkin on jo alkanut pari päivää sitten lyhentyä - tai yö pidentyä - miten vaan. Niin tai näin, mutta aika moni aloittaa kesälomansa nyt, juhannukselta, joten eiköhän paremminkin ole niin, että tästä se kesä vasta alkaa.

Tosin luonto on jo niin täydellinen, ettei oikein voi käsittää, mitä uutta se vielä pystyy tuonne ulos lykkäämään. Tänä kesänä kaikki tuntuu tulleen valmiiksi paljon aikaisemmin kuin ennen. Kielojen kukintakin näkyy jo olevan ohi. Eikä mene aikaakaan, kun ensimmäiset metsämarjat kypsyvät.

Koiranputkenkaan kukat eivät enää tänä juhannuksena ole yhtä kirkkaan
valkoisia kuin ne ovat tässä kuvassa.

Jorma kyseli eilen aamulla, että mitähän ohjelmaa meillä on juhannukseksi. Vastasin jotenkin näin, että meillä on juhannusta varten kaikki se, mitä monet ihmiset lähtevät jostain muualta hakemaan. Olemme veden äärellä ja keskellä luontoa. Sen verran itsekin taidamme lähteä hakemaan juhannustunnelmaa, että ainakin ajamme illemmalla Tuusulanjärven ympäri. Ehkä sieltä onnistumme bongaamaan muutaman kokonkin. Viime juhannuksena taisimme tehdä samanlaisen lenkin ilman kokon kokkoa.

Mutta Kivinokasta saimme silloin WhatsApp-viestinä alla olevan kuvan. Siellä kokkoja oli peräti kaksi rinnakkain.

Sininauha-konserni in memoriam, osa 8

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5., 24.5., 7.6. ja 9.6. Tästä eteenpäin Sininauhaliiton ja -säätiön hallitukset eivät ansaitsisi harrastamaani avoimuutta. Mutta jatkan avoimesti, sillä minulla ei ole mitään, jonka haluaisin tehdä Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen selkien takana.

Jos on Sininauhojen hallitusten työskentely ollut muutaman vuoden salaista kuin vapaamuurariloosi-toiminta konsanaan, niin nyt se vasta salaista on. Varsinkaan avoimesti ei tietoa saa enää juuri mistään, saati että edes hallitusten pöytäkirjat olisivat luettavissa netistä tai jostakin muualta. Kun tarvitsin sääntömuutosasian selvittämiseen hallitusten pöytäkirjoja, en saanut niitä edes jäsenjärjestön puheenjohtajana Sininauhaliitosta, vaan ne oli hankittava muuta kautta ja muualta.

Tuntuu myös siltä, että hallitusten jäsenet ovat tyystin unohtaneet palvelutehtävänsä, sillä jopa tehtävään lähettäneillä järjestöjen hallituksilla on vaikeuksia saada edustajaltaan tietoa kuinka Sininauhasäätiön kaappausta Sininauhaliiton ja sen jäsenjärjestöjen hallinnasta viedään eteenpäin. Tietoon oikeutettuja pitäisi olla kaikki jäsenjärjestöt, sillä Sininauhaliiton hallituksen jäsenet ovat kaikkien järjestöjen edunvalvojia. Juorut ja epävirallinen tieto kuitenkin kertoo, että entiseen malliin jatketaan ja johtaja, pastori Kiviniemi jatkaa valitsemallaan tiellä hallitusten valtuuttamana. Väkisin tulee mieleen, että ei niin pientä vallantynkää, ettei se jollakin tavalla nousisi jollekin hattuun.

On selvä asia, että hallituksessa käsitellään asioita, joista ei saa eikä voi tuoda julkisuuteen mitään. Nyt kyseessä ei ole sellainen, vaan sääntömuutosasia pitäisi olla täysin avoin ja julkinen, sillä hankkeessa liikkuu merkittävä omaisuus, kymmenien miljoonien eurojen yhteiskunnan myöntämät avustukset sekä niin ikään miljoonien vuokra- ja ostopalvelusopimustuotot. Mutta ylisuojelullakin on hintansa, joka salailuna voi kääntyä itseään vastaan. Ehkä näemme senkin vielä.

Entisellä tiellä jatkan minäkin. Seuraavana teen kantelun sääntömuutosprosessista uudet säännöt hyväksyneelle Patentti- ja rekisterihallitukselle, vaikka arvaankin, että se ei johda mihinkään. En ole päättänyt teenkö toimenpiteen yksin vai yhteistyössä joidenkin järjestöjen kanssa, sillä viime aikoina olen huomannut, että sekään ei ole se ja sama. Olen nimittäin kuullut mielipiteitä, että jos on tässä aloittamassani prosessissa mukana, siitä ei hyvää seuraa järjestölle itselleen tai peräti sen edustamalle keskusliitolle tai -liitoille.

Kaikenlaisia Jokilaaksoja

Eilen kävin Lapualla, jossa myös
on Jokilaakso. Lapuan Jokilaakso
on viihtyisä matkailupuutarha.

päivis: Kerromme yleensä asuvamme Tuusulassa tai Tuusulan Myllykylässä. Mutta kun puhumme keskenämme, käytämme yleensä tilan nimeä eli Jokilaaksoa. Tietysti käytössä on myös sana koti. Mutta kun noita koteja on siunaantunut useampaan kuin yhteen paikkaan, Jokilaakso vähän selventää, mistä milloinkin on kyse. Laukaasta käytämme ainakin toisillemme puhuessamme nimeä Pitkäniemi.

Nimi Jokilaakso ei taida olla mikään harvinaisuus. Luontoa kuvaavia paikan- ja sukunimiä on Suomen maassakin pilvin pimein. Jokilaakson tila on syntynyt kahdesta yhdistetystä tilasta, joista toinen oli alkujaan Jokilaakso.

Laaksossamme meillä on joki, Tuusulanjoki. Laakso-sana puolestaan on nimeen varmasti tullut siksi, että vierellä on jyrkkä kallio, jonka suojissa ja joskus varsinkin talvisin myös auringolta varjossa Jokilaakso sijaitsee.

Yksi tunnetumpi Jokilaakso taitaa löytyä Jämsästä. Olemme joskus ostaneet Jokilaakson juustoa, kun sitä on sattunut jonkun kaupan hyllyltä löytymään. Lehden nimikin on jossain päin maata Jokilaakso. Ja kylä ja kylän koulu. Onhan näitä.

Jokilaaksoon johtavan Soiniityntien nimi kuulostaa helposti siltä, että saman nimistä tietä ei varmasti löydy mistään. Mutta niinpä vain löytyykin. Aivan äskettäin ajelimme maaseudulla Kouvolan lähellä, kun aivan onnekkaasti bongasimme sieltä Soiniityntie-nimisen tien. Kouvolan Soiniityn ja Soiniityntien tiesimme entuudestaankin, mutta paikan sijaintia emme koskaan olleet selvittäneet. Nyt löytyi sekin.

Laitapuolten kulkijat Sauli Niinistö ja me...

jormas: Olen monta kertaa päättänyt, etten lotkauta liikaa korviani pikkusieluisten virkamiesten ja -naisten mielipiteille, jotka eivät näe maailmaa omaa napaa pitemmälle. En kuitenkaan pysty pitämään suutani kiinni ja kynääni kotelossa.

Myös merikonteista ja niistä tehdystä Duokodistamme olen kirjoittanut lukemattomat kerrat. Mutta asenteet ovat lujassa ja merikonttikoteja ei Suomeen hevin tule. Siitä yrittävät parhaansa mukaan pitää huolen mainitsemani virkamiehet. Näin voi päätellä pääkaupunkiseudulla tehdyn oivan aloitteen torppaamisesta julkaistut uutiset.

Voisi ehkä sanoa, että piipussa on yhtä kovat kuin aikoinaan, kun esittelin merikontti- ja laivakotihankkeitamme silloiselle Y-säätiön johtaja Hannu Puttoselle. Hän totesi, että "laivoihin tai kontteihin tehdään asuntoja Suomessa vain kuolleen ruumiini yli".

MTV:ssa pyöri Suomen kaunein koti -ohjelma, joka etsi nimensä mukaista voittajaa. Finaaliin selvisi neljästä merikontista tehty kesäasunto Hartolassa. Hieno ja raikas, sanon minä. Helinän kesäkodin eloon ja oloon voit kurkata tästä.

Sanovat, että Merikonttikoti sopii "niille". Siis laitapuolen kulkijoille. Mutta moni meistä kulkee laidalla.

Aidosti arvostamamme presidentti Sauli Niinistö tallustaa toisella laidalla ja päivis sekä minä toisella.
Muitakin eroja meillä laitapuolten kulkijoilla on. Sauli oli häissämme, mutta me emme hänen.

Myös me asumme merikonteista tehdyssä Duokodissa Tuusulan Jokilaaksossa. Mutta toisin kuin Helinä Hartolassa kesäisin, me asumme merikonteissa ympäri vuoden. Konttikotimme esittelimme kolme vuotta sitten Hyvinkään Asuntomessuilla. Meillä kävi silloin kuukauden aikana loppuelämän vieraat, kaikkiaan 70 000. Vieraskirja oli koko ajan esillä ja niitä palautteita kannattaisi virkamiestenkin lukea ennen kuin antavat lausuntojaan, jotka eivät ole totta ja ovat myös tasa-arvoa loukkaavia.

Vaikka oppi- ynnä muut arvot eivät ole minulle mikään elvistelyn aihe, riipoo asenteellinen ajattelu välillä. En voi allekirjoittaa, että kun asun maisterivaimoni kanssa sosiaalineuvoksena merikontissa, niin se keskittäisi jotenkin huono-osaisuutta tai hidastaisi pysyvien asuntojen rakentamista. Joillakin menee niin sanotusti tohkeissaan virkamiehen vallalla tuohutessa jauhot ja vellit sekaisin. Jos jonnekin ei haluta määrätyllä lailla profiloituneita ihmisiä, aloitetaan vastustus varmuuden vuoksi vastustamalla jo kodin rakentamista.

Isossa maailmassa on maailman sivu tehty konteista hyvinkin laadukasta asumista, joka näyttää olevan tosiaankin mainitsemieni virkahenkilöiden navan tuolla puolen. He näkevän vain Aki Kaurismäen ja Miehen vailla menneisyyttä kaatopaikan tai teollisuusalueen reunalla. Mutta merikonttikodit tulevat Suomeen, kun vaan jaksamme puurtaa sen eteen.

Asenteet ovat kuitenkin lujassa ja suomalaisuuteen erityisesti tuntuu istuvan, että "sen minkä kerran sanoin, sen sanoin ja se pätee maailman tappiin saakka eikä se siitä muutu". Mutta meidän yksi unelma ja vakaa ajatus on, että viimeistään 2020, kun Tuusulassa on sen historian kolmannet asuntomessut ja minä 70-vuotias, messulla esitellään noin 30 m2 merikontista tehty supertyylikäs Sinkkukoti.

Siltaa vihkimässä

päivis: Olen ollut pappia vihkimässä Bangkokissa ja jokusen asumisyksikön vihkimistilaisuudessakin on tullut oltua läsnä. Tänään vihittävänä oli silta. Ja paikalla oli tosiaan myös ev.-lut. kirkon pappi, jonka puheenvuoro päättyi rukoukseen.

Sillan vihkijäisiä vietettiin Tuusulan Lahelan laitamilla, jossa kesän aikana otetaan käyttöön Jokitien uusi silta. Tosin uudella Tuusulanjoen ylittävällä sillalla on varmaan joku muu nimi kuin Jokitien silta, sillä todellisuudessa uusi tielinja haarautuu Ruotsinkyläntien suunnasta tultaessa jo ennen jokea. Olemme arvuutelleet, jääkö vanha Jokitien silta pelkästään kevyenliikenteen käyttöön.

Useammankin sadepäivän jälkeen taivas loisti sinisenä sillan vihkijäisten alkaessa.

Jokirinteessä on kokonaan uusi tie, jonka varteen on parin vuoden aikana syntynyt uusi pientaloalue. Moni taloista on vielä kesken. Google Maps, joka yleensä tarjoaa vastauksia monenlaisiin osoitteita koskeviin kysymyksiin, ei kuitenkaan näytä vielä lainkaan tuntevan tuota uutta reittiä.

Joen Lahelan puoleiseen rinteeseen on tuusulalaiseen tapaan voinut rakentaa juuri sellaisia taloja kuin rakentajat ovat halunneet. Nykysuuntaus näyttää olevan myös se, että omakotitalot eivät ole enää niin suuria kuin joskus kymmenkunta vuotta sitten. Ylisuurista kartanoista Tuusulassa löytyy lukuisia esimerkkejä. Ehkä lamallakin on syynsä siihen, että nyt tyydytään vähän pienempään.

Sillalla oli vihkitilaisuutta seuraamassa melkoisen suuri ihmisjoukko. Ja mukaan olivat päässeet myös koirat. Se tietysti ilahdutti Niiloa kovasti.

Roskien ja jätteiden keräily osa 3

jormas: Toissapäivänä sain jäljitettyä kotitiemme pientareiden roskaajan. Itse vastenmielisen teon tehnyttä en tavannut eikä ollut tarvettakaan. Hänen palkanneen firman takaa löytyi mielestäni rehti, palestiinalaista syntyperää oleva yrittäjä, joka näytti tuskailevan bisneksensä kanssa muutenkin moneen suuntaan.

Kulkuneuvona miehellä oli silti musta Mersu, joten tiedä häntä mikä oli lopullinen totuus ja oliko niitäkin useita. Joka tapauksessa asiaa selvitellessäni yksi jos toinen kiinteistön omistajista lähtien putsasi kiireen vilkkaan käsiään, kun olin heihin yhteydessä. Että mitä minulle soitat, sillä enhän minä, sillä olen vain sitä tai tätä, että soita sinne sun tänne ja pölö....pölö..

Näin teinkin. Ja menin myös edellisessä blogissa mainitsemani yrityksen kotisivuille ja katsoin sieltä siivoustyön, pakettiauton ja vähän muitakin tuntihintoja. Jotta mitä roskien kuljetuksen tehtäväkseen kiinteistön omistajilta saanut yritys olisi minulle velkaa niillä hinnoilla. Lopputulos oli noin 400 euroa.

Mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Yrittäjä sanoi aivan kelvollisella suomen kielellä, että kaikki vaan kusettaa häntä. Ja vaikka hän ymmärtääkin, että vastuu yrityksensä tekemisistä on hänelle, hän maksaa 100 euroa eikä yhtään enempää, vaan menee mieluummin vaikka vankilaan.

Sovittiin, että minut vuokseni ei linnaan tarvitse lähteä ja mies toi sovitun satasen Jokilaaksoon sovitulla tavalla. Samalla tuli ilmi, että hän oli maksanut naapurimaastamme tulleelle työntekijälleen 60 euroa, että vie jätteet niille tarkoitettuun  paikkaan. Tälle virolaiselle sällille se tarkoitti reippaan kymmenen kilometrin päässä olevaa Soiniityntien varren nokkospuskia ja ojia.

Näillä välillä kaulassani keikkuvilla kultakolikoilla voin linjata asioita

Tulta ja tappuraa oli palestiinalaisella yrittäjässä, kun sanoin, että on sekin metka juttu, että jos kuuntelee palestiinalaista, on israelilainen syypää kaikkeen kärhämään maiden välillä. Ja kun kuuntelee israelilaista, asian onkin päinvastoin. Ja sitten yhdessä Euroopan syrjäisimmistä kolkista suomalainen heittää lantilla kruunu vai laava määrittääkseen maiden välisen sylttytehtaan juuret. Nyt vahingoniloisena iloitsin miehen tulisuudesta, sillä tätä temperamenttia sai varmasti maistaa myös eteläisen naapurimaamme roskakuski.

Juridisia perusteitahan minulle ei olisi ollut saada mieheltä äyriäkään, sillä roskia tai jätteitähän ei tuotu pihaamme eikä edes maillemme. Kunhan siivosin oman mielenrauhani vuoksi naapuritontin roskia. Laillinen oikeuteni ja vastuullinen velvollisuus olisi ollut tehdä ilmoitus ympäristörikoksesta. Jonka olisin tehnytkin, jos ei kiinteistön omistaja Jari Halonen olisi pyytänyt minua armahtamaan rehdin tuntuista, vaikeuksissa olevaa yrittäjää.

Nurjalla tavalla asiaa kääntelemällä voin todeta, että minut ostettiin hiljaiseksi 100 eurolla. Tähän on osasyyllinen suomalainen virkamieskunta, joka ei ole juuri korvaansa lotkauttanut, kun aikoinaan tein ilmoituksia Jokilaaksoon kohdistuneesta ilkivallasta, murroista ja varkauksista. Nyt teen ilmoituksia vain vakuutusyhtiötä varten saadakseni korvauksia. Anastetun tai rikotun omaisuuteni arvon arvionti jää omantuntoni varaan.

Yhteiskunta kulkee vaarallisilla ja liukkailla teillä, jos yhä useampi kokee laillani. Ei ole hyvä tie sekään, jos kokee, että oikeutta eivät tässä valtakunnassa kohta jaa kuin liivimiehet. Tämä kehitys saattaa tulla meidän kaikkien osaksi ja iloksi tai suruksi ennemmin tai myöhemmin. Sillä tämän kehityksen siistimpi ja lainmukainen versio ja yksi polku ovat yksityiset turva- ja vartiointipalvelut, joita tuntuu tarvitsevat alati kasvava, tavallisten suomalaisten joukko.

Metsässä huutajat

päivis: Metsässä liikkumista suositellaan usein tapana rauhoittua ja purkaa stressiä. Metsää on jopa verrattu kirkkoon ja kirkossahan ollaan yleensä hiljaa. Paitsi virrenveisuun ja ääneen rukoilemisen aikana. Itsekin mielelläni olen hiljaa, kun liikun metsässä. Tosin en oikein osaa olla täysin hiljaa sielläkään. Tapanani on lauleskella tai vähintään hyräillä metsäpoluilla kulkiessa tai marjoja poimiessa. Sitä kyllä teen joskus melkein nolouteen asti myös ihmisten ilmoilla.

Mutta kun mikään ei ole pysyvää, ei metsäkään enää kohta ole hiljaisuuden ja rauhoittumisen paikka. Sinne voi mennä huutamaan. Näin ainakin väitetään Hesarissa olleen artikkelin mukaan. Jos stressaa niin siitä vain metsään huutamaan. Voihan se olla, että huutaminen auttaa. Karjaisen itsekin helposti, jos sattuu tai huomaan vaikka lähellä piti -tilanteen. Mutta ei ole kyllä aikaisemmin tullut mieleenkään lähteä metsään huutamaan, jos joku asia elämässä on poskellaan.

Kuva Lohjan Vivamon metsästä viime syksyltä. Vivamon
metsiin moni menee rauhoittumaan muun muassa
siellä järjestettävien retriittien yhteydessä. Stressiä kun
voi purkaa myös olemalla täysin hiljaa. Ei ole pakko huutaa.

Tänään huomasin Hesarin mielipidepalstalta, että en ole yksin ajatukseni kanssa siitä, että metsään ei sovi mennä metelöimään. Mielipidekirjoittaja perusteli näkemystään vielä paremmin kuin minä, jolla ensimmäisenä tulivat mieleen metsän asukkaat, eläimet. Mitähän ne mahtavat ajatella tai tuntea, kun metsään tulee joku stressaantunut kaupunkilainen ja alkaa huutaa. Kirjoittaja totesi, että metsässä huutaminen tuntuu tavallisesta maallikosta järjettömältä. Allekirjoitan tuon.

"Kuka pitäisi siitä, että marja- ja sienimailla kulkisi stressiään purkavia, kirkuvia ihmisiä", kirjoittaja kysyi.

Kirjoittaja huomauttaa, ettemme tosiaankaan ole tottuneet luonnossa kuuluvaan huutoon. Jos sellaista kuuluisi, kuulija uskoisi, että jollain on hätä. Huutajan luulisi olevan eksyksissä tai huudon syyksi voisi uskoa loukkaantumisen. Siinä sitten huutoa kuullut nopeasti näppäilisi kännykkään numeron 112, jotta apua saataisiin paikalle. Ehkä stressiä siis kannattaa yrittää vähentää jollain muulla konstin.

Roskien ja jätteiden keräily osa 2

jormas: Toissapäivän kirjoituksessa lupasin roskien ja jätteiden keräilyasiablogiin jatkoa. Joten olkaa hyvät. Kun päivis kyseisen päivän iltana tuli Niilon kanssa iltalenkiltä, oli viesti minulle: "Usko tai älä, niin lähes samaan paikkaan on tuotu roskia lisää!"

Roska- ja jätekuorma lähdössä etsimään omistajaansa

Täytyy myöntää, että kyllä kiukutti, joka ei aamuun mennessä ollut lainkaan laantunut. Entisellä tarmolla, mutta vieläkin päättäväisemmin olin yön aikana päättänyt, että käännän vaikka joka ikisen roskan peräkärrykuormallisesta ympäri saadakseni johtolangan mistä jätteet on Soiniityntien sillanpieleen tuotu. Jos tulosta ei olisi syntynyt, olin valmis seuraavaksi päiväksi siirtämään liikuteltavan kameravalvontamme vahtimaan kotitietämme.

Ahkeruus ja tarkkuus kuitenkin palkittiin ja pääsin yhteen osoitteeseen kiinni Vantaan Varistossa. Joten sinne. Ensin menin viereiselle tontille ollen varma, että kyseessä on oikea kohde, sillä paikalla oltiin juuri purettu talo. Työmaalla ei ollut ketään ja jätin jo kaivinkoneen kylkeen lapun: "Jos ei roskien tuominen Tuusulaan Soiniityntielle lopu, teen ilmoituksen ympäristörikoksesta." Pois lähtiessäni kadulla mies katseli touhujani ja menin juttusille. Hän kuunteli tarinaani todeten, että tältä työmaalta ei kyllä ole vielä lähtenyt kuormaakaan, mutta tuossa viereisellä kiinteistöllä on ollut hieman sen sorttista liikennettä, josta puhut, joten käypä siellä.

Kuinka ollakaan. Kirveskujan omakotitalon ikkunan takana on

samoja tuoleja kuin Soiniityntielle tuodussa jätekuormassa

Ja minäpä kävin, kun tarkistuksen jälkeen osoitekin oli viimein oikea. Pitkän jäljittämisen jälkeen sain selville omistajat yhdestä kiinteistöllä olleesta sähköpostitulosteesta. Tosin varmasti omistajuus olisi selvinnyt monellakin tavalla, sillä ovet olivat autotallin kautta avoinna koko taloon. Illalla sitten keskustelin omistajien kanssa puhelimitse aina Espanjaan saakka. Heidän nimensä, kuten kiinteistön osoitteenkin jätän ainakin toistaiseksi mainitsematta, sillä he ovat tapahtuneeseen käytännössä syyttömiä, vaikka lain edessä saattaisi olla toisinkin. Sillä kiinteistön tai maan omistaja on vastuussa maillaan olevasta jätteestä.

Tänään selvittelen asiaa lisää ja katson mitä sanoo siivousfirma http://www.muuttoskipper.fi/, jonka Facebook-sivuja on päivitetty viimeksi viime vuonna. Joka tapauksessa kyseinen yritys on hoitanut omakotitalon siivouksen, joten katsotaan mitä kerrottavaa heillä on minulla ja minulla blogissa parin päivän kuluttua.

Ruuasta vai ruoasta?

päivis: Olen pitänyt sitkeästi kiinni siitä, että kirjoitan "ruoan" ja "ruoasta", jos pitää taivuttaa sanaa ruoka. Nyt on kai uskottava, että elän taivutustapoineni jossain menneessä maailmassa. Viimeksi tänään Hesari kysyi juttunsa otsikossa, että Mikä nostaa ruuan hintaa?

Myönnän, että ruuan kuulostaakin oikeammalta kuin ruoan. Noinhan me sanan sanommekin. Miksi sitä ei sitten myös kirjoittaisi niin. Pitää varmaan taipua. En edes viitsi googlettaa selvittääkseni, voisiko vielä jollain perusteella pitää kiinni vanhakantaisesta kirjoitusasusta.

Jos tässä sanassa olen pitänyt kiinni vanhasta tavasta, hyvin mielelläni käytän joidenkin mielestä edelleen oudolta kuulostavaa sanaa tunnettuus. Aika monihan yhä mielellään puhuu tunnettavuudesta, vaikka tuon tunnettuus-sanan on kai jo vuosia sitten ollut tarkoitus tulla tunnettavuuden tilalle.

Iltasanomissakin on joskus ollut juttua oikeinkirjoituksesta. Sieltä sain
napattua tämän kuvituskuvan.

Joudun melko usein käyttämään oikeinkirjoituksen tukena jotain apuvälinettä. Joka ja mikä tuottavat alvariinsa ongelmia. Äidinkielessä on paljon sääntöjä, joita en millään jaksa muistaa. Pilkuttaminenkin on joskus hankalaa. Yksi asia on kuitenkin painunut pääkoppaan hyvin. Esimerkiksi se, miten kirjoitettaisiin Kevyesti kesään -kampanja. Tuollaista kampanjaa tuskin on olemassakaan, mutta jos olisi, niin luultavasti sitä näkisi muodossa Kevyesti kesään-kampanja. Tai sitten Kevyesti kesään- kampanja. Väärin ovat siis molemmat kaksi viimeistä tapaa.

Muistan vielä senkin, missä ja keneltä opin, että tuollaiseen kaksi tai joskus kolmekin sanaa käsittävään sanaliittoon liitetään välilyönnin jälkeen yhdysmerkki. Myös aikoinaan ehdottoman tavan kirjoittaa aloittaa-verbin jälkeinen verbi perusmuotoon opetti minulle joku muu kuin koulun äidinkielen opettaja. Tai ehkä hän opetti montakin asiaa, mutta koulutunneilta ne eivät jääneet mieleen.

Tietokoneen käyttö on tehnyt kirjoittamisen monessa asiassa helpommaksi. Esimerkiksi oikeinkirjoituksen voi tarkistaa. Tässäkin tekstissäni näyttäisi punaisten alleviivausten perusteella olevan kaksi sanaa, jotka vaatisivat korjausta. Pienellä kirjoitettua nimeäni päivis ohjelma ei hyväksy ja googlettaa näkyy myös olevan sille vieras sana. Mutta kun niin sanotulla hiiren oikealla lisään sanat sanakirjaan, johan punaiset alleviivaukset katoavat. Silti pitää olla tarkkana. Helposti tekstiin jää kirjoitusvirheitä, jos virheellisesti kirjoitettu sana onkin oikea jossain toisessa asiayhteydessä.

Roskien ja jätteiden keräily osa 1

Päiviksen kanssa keräilyharrastuksen parissa Maantiekylässä

jormas: Joskus olen kirjoittanut yhdestä keräilyharrastuksestani ja yhteiskuntavastuun muodosta. Siinä ei juuri kilpailua ole, mutta toisaalta saman asian tiimoilta ollaan käyty oikeuttakin eräänkin kerran. Kysymys on roskien ja jätteiden keräilystä. Joku ei siivoa niitä edes omalta pihaltaan, joku siivoaa ne sieltä naapurin tontille tai vähän kauemmas ja joku saa korvauksen yhteiskunnalta ja kerää niitä työkseen, mutta ei osaa viedä niitä niille kuuluville paikoille.

Esimerkiksi Lokapojat-nimellä tunnettu yhtiö on vaihtanut nimeään. Yhtiö toimii nyt Uusi Tornado Ympäristöpalvelut -nimisenä. Vantaan käräjäoikeus määräsi vuonna 2012 yhtiön hallituksen jäsenet neljäksi vuodeksi vankeuteen ympäristön turmelemisesta ja törkeästä ympäristörikoksesta. Yhtiö muun muassa laski öljyisiä vesiä jätevesiviemäriin ja päästi asumisjätevesiä sade- ja jätevesiviemäreihin. Petostuomiot puolestaan tulivat asiakkaiden erehdyttämisestä ja Helsingin Viikin jätevedenpuhdistamon henkilökunnan erehdyttämisestä Lisäksi yhtiön hallituksen jäsenet määrättiin yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle 920 000 euroa rikoshyötynä.

Minun on vaikea hyväksyä, että ihminen on epäsiisti otus

Vuosi pari sitten kyselin vähän joka puolelta, että olisiko kotikunnassani Tuusulassa joku paikka jonne voisin viedä sieltä täältä keräämiäni jätteitä, ettei minun tarvitsisi vielä maksaakin tekemästäni vapaaehtoistyöstä.

Kun aikani kyselin löytyi kunnasta vastaaja, joka arvatenkin oli joutunut tehtävään esimiehensä määräämänä työnsä puolesta. Joka oli jotain aivan muuta kuin huolen kantamista yleisestä siisteydestä.

Vastaus oli suunnilleen, että "meillä ei ole kunnassa tällaista palvelumuotoa kuntalaisille, vaan maanomistaja on vastuussa maillaan olevista jätteistä, jotka tulee viedä omalla kustannuksella Järvenpäähän ja maksaa jäte- tai mitä maksuja lienivätkään. Harmitti silloin ja harmittaa vieläkin, sillä jätteet joista elämän nostin, olivat kunnan omalla maalla. Joku viisautta täynnä oleva kuntalainen asettui Facebookissa vielä kunnan puolelle, että aivan oikein, sillä mistä sitä tietää, vaikka kyseessä olisivat omat jätteeni, joista yritän päästä eroon kepulikonstein.

Näiden kotipolulleni tuojan, laitan vastuuseen

Mutta harrastustani en ole jättänyt, vaikka vastamäkiäkin puuhastelussa on ollut. Tällä kertaa aiheesta tulee jatkokertomus, sillä eilisen illan aikana joku vastuuton nero- tai muu patti kippasi kotipolkumme viereen puolenkymmentä jätesäkkiä ja meni menojaan.

Tämän kirjoituksen jälkeen kaivan kuljetuskalustomme esiin, haen jätesäkit ja vien ne tarkoituksen mukaiseen paikkaan. Sen on minulle osoittanut ja kustantaa ilman kunnan pienintäkään apua vastuunsa tunteva, tuusulalainen yritys Seepsula Oy. Mutta ennen kuin kippaan kuorman, pengon jätesäkit läpi ja jos eväitä löytyy, tällä kertaa teen ilmoituksen ympäristörikoksesta.

Asiasta teen myös sosiaalisessa mediassa nimineen hyvinkin julkisen, sillä haluan nähdä mitkä ovat aktiivin kansalaisen mahdollisuudet saada luonnon ja ympäristön likaajia vastuuseen. Joten tervetuloa hyvät lukijamme jätteiden mielenkiintoiseen maailmaan toviksi kanssani. Ja jos jonkun tietoisuuteen on tarttunut kuka tyhjensi jätekuormansa Soiniityntielle Myllykylässä tai ylipäätään missä tahansa, kelpaa tieto minulle kovasti mielellään.

Jalka- vai pesäpalloa?

päivis: Jalkapallon EM-kisat pyörähtivät käyntiin. Joskus olen seurannut lajia kovinkin mielenkiinnolla. Enää en oikein jaksa innostua. En tunne joukkueita enkä pelaajia. Ymmärrän silti niitä, joille laji on intohimo. Joko pelaajina tai katsojina. Jalkapalloon liittyvää hulikointia en ymmärrä alkuunkaan.

Jalkapalloa enemmän olen aikoinani seurannut pesäpalloa. Sehän on hassu laji, jota ei kai juuri muualla kuin Suomessa pelata. Mitä nyt täysin koemielessä taidetaan pelailla ainakin Ruotsissa ja Australiassa. Mahdollisesti Saksassakin. Koko lajihan on kotimaista alkuperää, Lauri "Tahko"Pihkalan kehittämä.

Olen kantanut eräänkin markan pesäpallokenttien laidoilla oleviin lipunmyyntipisteisiin. Olen Jyväskylässä seurannut Kirin pelejä, mutta ehkä miesten joukkueen lisäksi vielä enemmän Kirin naisten joukkueen otteluja. Tai Kirittäristä alettiin jossain vaiheessa puhua. Ja puhutaan edelleenkin. Jyväskylän naiset ovat vuosikaudet olleet naisten supersarjan kärjessä.

Kuvakaappaus muutaman vuoden takaa Sotkamon Jymyn ja Kouvolan Pallonlyöjien
pelistä. Nuo kotipesään tehtävät syöksyt ovat kyllä näkemisen arvoisia.

Mielenkiintoisimmat pelit olivat aikoinaan kuitenkin ilmaisia, kun Jyväskylässä Lohen miesten pesäpallojoukkue pelasi jotain alempaa sarjaa Koskenharjun kentällä. Pelaajat olivat tietysti tosissaan, mutta joskus 1990-luvulla pelejä selosti tyyppi, joka veti kentän laidalle niitäkin, joille pelin seuraaminen ei ollut pääasia. En muista, että tuosta oletettavasti legendaarisesta pelin selostajasta olisi koskaan ollut juttuja paikallisissa lehdissä. Olisi kannattanut olla. Sanakäänteet miehellä olivat vähintään samaa tasoa kuin jääkiekossa Mertarannalla.

Koulussakin tietysti pelattiin pesäpalloa. Jossain vaiheessa se taisi olla minulle ainut joukkuelaji, jota juuri ja juuri siedin. En muista milloin viimeksi löin palloa, mutta edelleen voin kokea mielessäni sen ilon tunteen, kun maila osuu palloon, kuuluu mukava napsahdus ja pallo lentää jonnekin kaukaisuuteen.

Ehkä tänä kesänä voisi taas pitkästä aikaa istahtaa jonnekin pesäpallokentän laidalle ja kokea pelin hurmaa.

Omia polkuja kulkevien kauppa ja Muistojen merikontit

jormas: Sanotaan, että kaikki liittyy kaikkeen ja näin saattaa olla Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupan ja kohtaamispaikankin laita. Tosin tätä blogia tehdessäni minulla ei ole mitään käsitystä miten tässä asiat liittyvät toisiinsa. Joka tapauksessa minun oli vaikea pienentää itseni niin pieneksi kuin koin kotikuntani minut laittaneen, kun se ainoastaan sähköpostilla, osin jälkikäteen ilmoitti, että se ei aio enää lähettää henkilöitä harjoittelemaan tai ylläpitämään työkykyä yhdistyksellemme. "Uusia avauksia ei ole näköpiirissä", kuten viestissä luki.

Kaukana takana on loistava yhteistyöni Tuusulan kanssa, kun etsimme tonttia päihdeongelmaisten asumispalveluyksikkö Mutterille, puhumattakaan sen rakentamisesta ja useista eri sopimuksista. Oli kipeää huomata, että "Mauri on työnsä tehnyt ja Mauri saa mennä." Koin, että kunnan koneisto ei ainakaan tässä asiassa paljon perustanut kaltaiseni, palkkatyönsä taakse jättäneen eläkeläisen puuhasteluista.

Jotain jäi kuitenkin. Elämän tähden ry:n Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa ja kohtaamispaikka antoi vajaan puolentoista vuoden aikana 500-1000 käytetylle tavaralle uuden elämän, jatkoajan. Ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan. Usein jää huomiotta, että sillä on merkityksensä, kun joku voi lahjoittaa jonkun, ehkä itselle muistoja täynnä olevan esineen hyvään tarkoitukseen ja tavara jatkaa elämäänsä jonkun toisen käytössä.

Tarjosimme lisäksi 2000 kahvi tai muuta hetkeä tuusulalaisille, jolloin he voivat kokea vähintäänkin tuokion, että heistä välitettiin. Usealle Kaupalla piipahtamisesta tuli rutiini ja päivän kohokohta. Monille koirien ulkoiluttajille ja varsinkin koirille Kauppa oli lenkin kohokohta, sillä meille olivat lemmikit yhtä tervetulleita kuin ihmisetkin.

Omia polkuja kulkevien kaupasta tulee Muistojen merikontti

Saipa tiloissamme silloin tällöin joku alan mies suihkun sekä puhtaat vaatteet päälleen ja vielä kassillisen mukaankin. Aivan oma merkityksensä paikalla oli kuntouttavan työtoiminnan vastuunkantajille, jotka saivat kannustinrahan kunnan tai yhdistykseksemme avulla. Myös vapaaehtoistekijöille paikalla oli merkityksensä. Heidän joukossa oli sellaisiakin, jotka kokivat liian vaikeaksi asioida kunnan kanssa. He saivat vastuunkantamisestaan kuka paidan, kuka verhot ja kuka mitäkin. Hyvän mielen vähintään kuitenkin, näin uskon.

Mielestäni paikka oli hintansa väärti monelle tuusulalaiselle, mutta myös kunnalle, sillä sille tämä reippaan vuoden kestänyt toiminta ei maksanut käytännössä killinkiäkään. Voi olla, että on jotain mitä en tiedä, mutta sen valossa mitä tiedän, yhteistyön lopettaminen Kaupan kanssa ei ollut kenellekään hintansa väärti. Olen vuosikymmenten saatossa tottunut jakamaan kymmenykseni johonkin hyvään tarkoitukseen. Omia polkuja kulkevien kauppa oli aikansa se kohde, sillä mitättömällä kirpputorituotolla emme kyenneet maksamaan lämmityssähköjäkään kuin osin.

Mutta koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Niissä vankkureissa aikoo yhdistyksemme keikkua tavalla tai toisella edelleen. Tällä hetkellä pystytämme kahdesta merikontista kylmiä varastoja, joihin siirrämme kaiken irtaimiston Kaupalta sekä vähän pitkin valtakuntaa olevat tavaramme, joita jostain syystä säästämme, vaikka meillä ei niille koskaan tule käyttöä olemaankaan. Ehkä nyt Jokilaaksoon syntyvistä konteista tulee eräänlainen särkyneiden ja toteutuneiden unelmien ullakko tai muistojen merikontti. Sillä itsessäni huomaan piirteen, että moniin omissa ja vieraiden nurkissa lojuneisiin tavaroihin liittyy runsaasti muistoja. Kuten Tapsa Rautavaaran Isoisän olkihattuunkin.

Omia polkujaan kulkevat

Joillekin aamupala tarkoittaa vain
kupillista kahvia.

päivis: Minusta on mukava tavata ja usein myös lukea lehdistä ihmisistä, joiden voi sanoa kulkevan omia polkujaan. On hauskaa, että kaikki eivät tyydy elämään elämäänsä toimimalla vain niin kuin yleensä ajatellaan olevan sopivaa.

Päädyin tähän blogin aiheeseen lukaistuani aamun Hesarista kolumnin, jossa sen kirjoittaja päätteli, että suomalaiset ovat kovin jäykkiä muuttamaan aamiaislautasensa sisältöä. Jos kaikki nyt edes aamuisin syövät mitään. Eli otsikkoni on jälleen kerran aika kaukana siitä, mistä blogiaiheen ajatus syntyi.

Syöminen on kyllä asia, jossa omia polkujaan kulkevat helposti saavat vähintään ihmetystä osakseen. Tavallista on myös syyllistää esimerkiksi erilaisia ruokavalioita noudattavat. Närää on lähiaikoina aiheuttanut muun muassa se, että vegaanivanhemmat ovat Helsingissä esittäneet toiveen, että myös heidän lapsilleen järjestyisi päiväkodeissa ruokaa, johon ei kuulu mitään eläinperäisiä tuotteita.

Sekaruokaa syövät vanhemmat tietysti mielellään älähtävät tästä ajatuksesta, koska erityisruokavalioilla on aina joku hintalappu. Älähtävät, mutta eivät luultavasti ajattele yhtään sitä, että vegaanivanhemmat puolestaan kustantavat osaltaan sekaruokaa syövien lasten ruokahuollon, vaikka varmasti mielellään näkisivät, etteivät kenenkään lapset söisi lihaa ja maitotuotteita.

Kun itse lopetin liharuoan syönnin 1970- ja -80-lukujen vaihteessa, olin kai vielä aika harvinainen tapaus. Vuosikaudet ravintoloissa ja lounaspaikoissa melkein ainut tapa saada jotain syötävää, oli tyytyminen salaattiin ja leipään. Aika usein tarjolla on ollut myös "salaattia", jossa tarkemmin katsottuna on ollut seassa makkaraa tai lihapalasia.

Edelleenkään kasvisvaihtoehtoa ei joka paikassa ole tarjolla, vaikka kasvissyönti onkin jo hyvin yleistä. Siksi ilahdun kyllä ikihyviksi joka kerta, kun pienen neuvottelun jälkeen jonkun maaseudun huoltoaseman baarin tai vastaavan keittiössä hääräävä kokki loihtii esiin minullekin sopivan annoksen. Listan ulkopuolelta siis.

Mainituista aamupaloista olen kyllä Hesarin kolumnistin kanssa samaa mieltä, että aamun syöntirutiineja on vaikea muuttaa. Meillä syödään aina välillä puuroa, mutta useimmiten pöydässä on maustamatonta jogurttia hieman vaihtuvin tavoin itse maustettuna. Nykyään tosin maustamiseen on tullut vaikka minkälaisia mahdollisuuksia. Kiitos blenderin. Aika usein käy niin, että jogurtin raaka-aineita ei pysty edes tunnistamaan, kun tehosekoittajaan on helppo nakata tavanomaisten hedelmien ja marjojen lisäksi myös jos mitäkin siemeniä tai kuivahedelmiä. Hunajaa tietysti unohtamatta.

Kokoomuksen puoluekokous

jormas: Eilen kirjoitin Facebook-sivuillemme näin:

"Itsensä voi löytää ihmeellistä paikoista. Kuten Kokoomuksen puoluekokouksesta. Päivis oli menossa Lappeenrantaan esittelemään Sininauhaliiton toimintaa ja autossa oli tilaa. Päätin kokeilla kepillä jäätä ja ilmoittauduin kokoukseen median edustajaksi "In105-lehti ja sen julkaisija Elämän tähden ry." Hyvin kelpasi ja löivät lounasliput kouraan. Joten mitä ei köyhä eläkeläinen tekisi ilmaisen ruuan eteen."

Olen koko sen ajan, kun olen politiikassa omalla vaatimattomalla sarallani ollut, kuulunut vihreään liikkeeseen. Enkä aio takkia kääntää, vaikka Vihreissä, kuten muissakin puolueissa on minulle vierasta, jota en tunne omakseni enkä allekirjoita. Juuri mitään en koe saaneeni politiikassa aikaiseksi. En varsinkaan yksin, mutta se lienee demokratian hinta.

Puheenjohtajavaalin pinsseistä sanotaan tulevan keräilykappaleita

Olin jo ajat sitten päättänyt, että aktiivisesti politiikkaan osallistuminen on kohdallani tältä elämältä tehty. Syy siihen ei suinkaan ollut kyllästymisessä eikä siinä, että olisin kokenut yhteisten asioiden hoitamisen olevan turhaa, koska en kokenut saaneeni juuri mitään aikaan. Suurin syy päätökseeni oli, että yhteisten asioiden hoitamisessa on niin paljon asioita, joista en tiennyt tarpeeksi, eivätkä vuorokauden tunnit riittäneet ottaa näistä kaikista selvää. Hektinen työelämä vei niin paljon aikaa. Mutta palkkatyön muodossa yhteiskuntavastuun kantaminen on osaltani takana, joten nyt olisi aikaa käytettävissä aivan uudella tavalla.

Mutta näitä tunnistuslätkiä on vain yksi maailmassa

Ehkä peräti viimeinen pisara siihen, miksi olen päätynyt vakavasti pohtimaan ensi kevään kuntavaaleja, löytyy kunnan tekemästä päätöksestä, kun se päätti lopettaa Omia polkuja kulkevien kaupan yhtenä kuntouttavat tekemisen paikkana ilman minulle kerrottua syytä. Ihmeellistä se on siksi, että tekeminen Elämän tähden ry:n pitämällä Kaupalla ei maksanut kunnalle killinkiäkään. Vaan päin vastoin. Jokainen siellä tehty vastuunkantamisen päivä säästi kunnan rahoja.

Totta kai ymmärrän, että kunnallispolitiikan avulla ei näihin asioihin ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa, mutta itse kukin tietää, että jossakin on usein viimeinen pisara, joka saa maljan valumaan yli. Minulle se oli ehkä tässä. Ehkä kunnanvaltuutetun piikki viranhaltijankin lihassa olisi hieman enemmän ja merkityksellisempi kuin kuntalaisen toiveet ja tarpeet ilman sitä.

Kyläkauppapäivä

päivis: Huomasin netistä uutisen, että huomenna vietetään valtakunnallista kyläkauppapäivää. Teemapäiviähän meillä riittää. Miksei siis myös kyläkaupoille pyhitettyä. Mukana päivässä kerrottiin olevan noin 500 maaseudun ja haja-asutusalueiden pientä kauppaa.

Pienillä elintarvikekaupoilla ei Suomessa ole vuosikymmeniin mennyt hyvin. Omiin lapsuusmuistikuviini silloin suhteellisen harvaan asutun Jyväskylän maalaiskunnan Palokasta kuuluu kilometrin säteellä kolme pienen pientä kauppaa: yksi oli yksityinen, toinen oli Keskimaa (S-ryhmää edeltänyt viljelijöitten osuuskauppa) ja kolmas oli työväen oma Mäki-Matin myymälä.

Jorman kanssa satuimme juuri tänään puhumaan Tuusulan Myllykylän kaupoista, joita ennen oli kaksi ja lisäksi oli vielä kioski. Nyt ei ole ainuttakaan kauppaa eikä kioskia. Kauppaa ei ole myöskään naapurikylässä, Ruotsinkylässä, jossa ennen oli myös posti. Posti oli Palokassakin saman tien varrella kuin kaupatkin. Kuten oli myös kioski ja kaiken kukkuraksi vielä baari.

Kyläkauppojen kadosta ei kai voi syyttää mitään tai ketään muuta kuin meitä asiakkaita. Pienten kauppojen vaatimattomat valikoimat kun eivät riitä meille vaativille asiakkaille. Ja jos riittäisivätkin, kauppojen hintataso ei millään ole kilpailukykyinen suurten liikkeiden tarjonnalle.

Poimin netistä kuvan Ritvalan kyläkaupasta. Kuvasta voisi päätellä, että se
on jokseenkin elinvoimainen, vaikka vähän röntsäiseltä näyttääkin. On postin
palvelupistettä ja pihamaalla oleva pöytä viittaa siihen, että jonkinlaiset
kahvilapalvelutkin pelaavat. Noinkohan tuo kauppa on kuitenkaan enää hengissä?

Myönnän, ettei minun kuluttajatavoillani pidetä kyläkauppoja hengissä. No, niitä ei meillä enää olekaan, kuten edellä kerroin. Ei ole enää Laukaassakaan Ossin markettia ja sen seuraajia. Nopeasti mekin yleensä ajoimme tuon viimeisen tutun kyläkaupan ohi jostain suuremmasta marketista hankkimiemme ostosten kanssa. Vaikka välillä kyläkaupassa tulikin poikettua, ei se oikein riitä.

Kaupan pienuus ei välttämättä tarkoita, etteikö se voi olla elinvoimainen. Luulen, että esimerkiksi Vantaan Leinelässä kehäradan aseman lähellä olevalla pienellä Alepalla menee aivan hyvin. Olen Leinelää käyttäessäni usein poikennut töiden jälkeen Alepassa, jonka valikoima ei ole suuren suuri, mutta valikoimaa on kuitenkin sen verran, että ainakin pikkuostosten teko onnistuu vaivatta. Alepan etu johonkin entiseen Ossin markettiin verrattuna on se, että asiakasmäärät ovat aivan erilaisia.

Kyläkauppojen suuri kysymysmerkki onkin varmaan se, miten ne saisivat asiakkaat käymään kaupan ovesta sisään. Kyläkaupan eksotiikassa ja palveluissa pitäisi olla jotain sellaista, joka koskettaisi muitakin kuin kaupan satunnaisia asiakkaita.

Sininauha-konserni in memoriam, osa 7

jormas: Blogissani 7.5. kirjoitin, että on syytä olla myös vaihtoehto, jos on kritisoinut olemassa olevaa tai tulevaa ja että seuraavassa blogissani kerron sen. Joten olkaa hyvät.

1. Sininauhaliiton tulee jatkaa kristillisen päihdetyön toimijoiden keskusliittona ensisijaisesti jäsenjärjestöjään palvellen sekä kuunnellen niiden tarpeita. Palvelujen jatkuva kehittäminen ja valtakunnallinen mielipidevaikuttaminen kuuluvat myös entiseen tapaan liiton keskeisiin toimintoihin.

2. Sininauhaliiton tulee edelleen hallinnoida Sininauhasäätiötä valitsemalla siihen hallituksen ja yhdessä säätiön hallituksen kanssa operatiivisen johdon. Hallituksen jäsenissä eikä operatiivisessa johdossa saa olla yhtään samaa henkilöä, edes osin Sininauhaliiton kanssa. Säätiön hallituksen jäsenten valinnat tehdään liiton hallituksessa tai jäsenjärjestöjen valitsemana liiton vuosikokouksessa. Säätiö ei tuota mitään ostopalvelujen kilpailutusten kaltaisia palveluja, vaan toimii ensisijaisesti Sininauha-konsernin osakehuoneistojen sekä kiinteän omaisuuden haltijana ja omistajana.

3. Kaikki yhteiskunnalle myytävä palvelutoiminta, kaikki kilpailuihin osallistuminen jne. tulee keskittää Sininauha Oy:öön, jonka Sininauhaliitto omistaa yhdessä kaikkien jäsenjärjestöjensä kanssa. Jäsenjärjestöjen tasapuolinen omistajuus toteutetaan tarvittaessa ilmaisosakeannilla. Sininauha Oy:llä tulee olla mahdollisesti myöhemmin myyntiin tulevien osakkeidensa etuosto-oikeus.

4. Sininauha Oy osallistuu kuntien ja vastaavien järjestämiin kilpailutuksiin vain jäsenjärjestöjen kanssa tehtyjen, kirjallisten puitesopimusten mukaisesti. Sopimusmahdollisuuksia on monia; Kilpailuun osallistuminen edellyttää aina hallituksen päätöstä, Sininauhaliiton hallituksen ja kyseisen kilpailutuksen alueella toimivien jäsenjärjestöjen kanta jne.

Monet asiat ovat yksinkertaisia juuri niin kauan kuin kaikilla on sama tavoite, puhtaat jauhot pussissa eikä ketunhäntiä kainaloissa. Nyt päätöksiä ei ole tehty lainkaan jäsenjärjestöjen eikä Sininauhaliiton etujen mukaan. Lisäksi Sininauhasäätiön omaisuuden viemistä pois Sininauhaliiton ja sen jäsenjärjestöjen hallinnasta, ollaan palkitsemassa erinomaisella työpaikalla huippupalkkoineen.

Nyt on viimeiset ajat jokaisen asiasta päättäneen ja päättävän pysähtyä hiljaa itsensä kanssa ja miettiä mitä on ollut tekemässä. Joillekin silläkään ei ole Sininauhan kannalta toivottua vaikutusta, sillä tässä tilanteessa ollaan siksi, koska operatiivinen johto on tiennyt, että suhteellisen pienessä piirissä valmisteltu operaatio hävittää sadan järjestön, yli 50 vuoden aikana rakentaman ainutlaatuisen kristillisen päihdetyön kokonaisuuden ja Sininauha-konsernin.

Näillä näkymin tämän  kauden loppuun istuu Sininauhasäätiössä Sininauhaliiton valitsema hallitus. Juuri niin kauan sillä on mahdollisuus palauttaa asia lähtöruutuun.

Mutta kuten viime blogissani kirjoitin, voihan käydä niinkin, että lähes kaikki hallitusten jäsenet sekä esittelijä ovat olleet jäävejä käsittelemään asiaa.

Oma mielenkiintoinen polkunsa on hallitusten jäsenten mahdollinen henkilökohtainen vastuu, jos asia etenee edelleen niiden päättämällä tavalla. Sininauhaliiton muodostavat jäsenjärjestöt ja jokainen niistä on asianomainen. Sininauhaliiton ja -säätiön hallitusten jäsenille jakamani informaation vuoksi yksikään päätöksiä tekemässä ollut ei voi enää kätkeytyä sen taakse, ettei tiennyt tai ymmärtänyt tai meille sanottiin sitä sekä tätä jne.

Tänään mentiin Korkeasaareen

Noinkohan tämäkään karhu selviäisi,
jos se pääteitäisiin vapauttaa luontoon.

päivis: Tänään oli työyhteisömme virkistyspäivä. Vietimme iltapäivän Korkeasaaressa. Vierastan vähän eläintarhoja, sillä luontoon kuuluvien eläinten pitäminen vangittuina ei tunnu hyvältä. Tosin eläintarhojen eläimiä tuskin voi enää kutsua villieläimiksi, koska useimmat kai ovat syntyneetkin vankeudessa.

Eläintarhoissa on kuitenkin sinänsä etunsa. Niissä eläimet ovat nimenomaan ihmisten nähtävillä. Näemme tasan tarkkaan niiden elinolot ja tilat. Ja voimme jopa niiden ulkonäöstä ja käytöksestä arvioida, voivatko ne hyvin vai huonosti.

Toisin on niin kutsuttujen tuotantoeläinten laita. Juuri kukaan lihansyöjistä ei tiedä, miten makkaraa varten teurastettu eläin on saanut kasvaa. Maitoa juova voi olla melko varma lypsävän lehmän mahdollisuudesta elää lajityypillisissä olosuhteissa vain, jos tölkin maito on lähtöisin luomutilalta tai se on vapaan lehmän maitoa.

En lähtenyt penkomaan löytääkseni tiedon, onko parsinavettojen pitäminen jo kielletty. Jossain vaiheessa niin käy ja se toivon mukaan parantaa lehmien elinolosuhteita. Sen verran googletin, että löysin tiedon, jossa parsinavetoiden hyötyä perusteltiin muun muassa sillä, että ne sopivat hyvin pientilallisille. Kaikki eivät siis näköjään lähesty aihetta eläinten näkökulmasta. Ymmärränkin oikein hyvin vegaaneja, joista varmasti moni on päätynyt äärimmäiseen kasvissyöntiin turhauduttuaan eläinten huonoon kohteluun.

Vapaat kanat eivät joudu elämään häkeissä, mutta niiden vapauden laita voi ainakin joissain tapauksissa olla niin sun näin. Vapaiden kanojen kanaloissa yhtä kanaa kohti ei välttämättä oli kovin suurta liikkumatilaa. Luomukanoilla on vapaisiin kanoihin verrattuna hieman enemmän tilaa tepastella ja ne pääsevät myös näkemään päivänvaloa. Hyvällä tuurilla ne pääsevät myös kesällä ulos.

Eläintarhojen harvinaisia eläimiä on kieltämättä mukava seurata, mutta paljon mieluummin katselen Jokilaakson kaneja, kun ne iltaisin kokoontuvat suuren päätyikkunamme edessä olevalle ruoholämpäreelle syömään. Ne ovat täysin vapaita, mutta silti ne ovat päättäneet, että meidän kotipihamme on myös niiden koti.

Sininauha-konserni in memoriam, osa 6

jormas: Tähän saakka olen kirjoittanut blogit yllä olevalla otsikolla 22.4., 28.4., 4.5., 14.5. ja 24.5. Niistä tekemäni koosteen lähetin muun muassa Sininauhaliiton ja -säätiön hallituksen jäsenille. Viime ja tämän vuotisille. Palautettakin on tullut. Niissä hallituksen jäsenissä, joihin olen ollut yhteydessä on ollut yksi yhteinen piirre. Huonomuistisuus. Muisti ei tunnu riittävän edes siihen missä kokouksessa kukin on ollut läsnä. Saati, että olisi muistettu mitä on tullut päätettyä. Ajattelen, että esiin nostamani asia tuoksuu jollekin sellaiselle, jonka tonkimisesta eivät kaikki pidä.

Yritin saada konsernin sisältä huonolla menestyksellä käsiini Sininauhaliiton ja -säätiön hallituksen kokousten pöytäkirjoja, joissa on päätetty viedä säätiö sääntömuutoksen avulla Sininauhaliiton ja sen jäsenjärjestöjen ulottumattomiin. Huonolla menestyksellä, vaikka pyysin pöytäkirjoja nähtäväksi jäsenjärjestön puheenjohtajana. Oli hankittava materiaalia muulla tavoin.

Oma mielenkiintoinen kokonaisuutensa on kolmen hallituksen kokouksen kokonaisuus samana päivänä samassa paikassa. Sininauhasäätiön hallitus 17.3.2016 klo  9:00-11:38, Sininauhaliiton hallituksen kokous klo11:45-13:25 ja Sininauhasäätiön toinen hallituksen kokous klo 13:25-13:35.

Läsnä kaikissa kolmessa kokouksessa ovat olleet kaikki Sininauhasäätiön hallituksen jäsenet, joista osa on jäävännyt itsensä liiton kokouksessa ja osa säätiön. Sen sijaan hallitusten asioiden esittelijä, johtaja Aarne Kiviniemi on ollut koko ajan läsnä kaikissa kokouksissa. Pöytäkirjoista ei näy, että muutkaan olisivat poistuneet kokouksesta. Jotain tietysti kertoo, että seuraava kokous on alkanut samalla minuutilla, kun edellinen on päättynyt.

Päätettäviä asioita on ollut muun muassa ulkopuolisten asiantuntijoiden esittämien selvitysten pohjalta päättää säätiön sääntöjen muuttamisesta tai säätiön lakkauttamisesta. Selvitysten tekijöiden valinta oli annettu Kiviniemelle, jonka vanhaa ja uutta työsuhdetta selvitys on myös koskenut.

Aiemmassa kokouksessa nimittäin Sininauhasäätiön hallitus oli kutsunut Kiviniemen Sininauhaliitosta erotettavan Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi, vaikka sääntömuutosta ei edes oltu hyväksytty Patentti- ja rekisterihallituksessa. Asian merkillisyyttä lisää, että toimitusjohtajan tehtävää ei laitettu julkisesti eikä muutenkaan haettavaksi. Pöytäkirjojen mukaan Kiviniemi on ollut kaikissa kokouksessa koko ajan läsnä, vaikka käsiteltävät asiat koskettivat suuressa määrin hänen henkilökohtaisia etujaan ja työsuhdettaan. Käsitykseni mukaan Kiviniemi olisi ollut jäävi osallistumaan ylipäätään sääntömuutosasian käsittelyyn ja olemaan kokouksissa silloin läsnä.

Mutta ei tässä kaikki. Koska Sininauhasäätiön ja -liiton hallituksissa on ollut yhtenä vaihtoehtona Sininauhasäätiön lakkauttaminen, olisivat oletettavasti kaikki jäsenjärjestöjen mandaatilla hallituksessa istuvat olleet jäävejä käsittelemään asiaa. En ole vielä selvittänyt, onko kyseessä lainvastaisuus, mutta vähintäänkin se on hyvän hallintotavan vastaista. Kysymys on kaksisuuntaisen jääviyden lisäksi oman, jäsenjärjestön edunvalvonnasta, sillä voimassa olleiden sääntöjen mukaan säätiön lakkauttaessa toimintansa, sen omaisuus olisi mennyt Sininauhaliitolle. Josta osan muodostaa mainituissa hallituksissa istuvat jäsenjärjestöt. Asia olisi pitänyt päättää Sininauhaliiton kokouksessa.

Vaikka tämä viimeinen osio ei suoranaisesti liity säätiön sääntöjen muuttamiseen, kuuluu se osaan, jossa olen käsitellyt Sininauhan omaisuuden myymistä. On nimittäin tullut ilmi, että Kiviniemi on perustellut omaisuuden myymistä sillä, että jätin jälkeeni konkurssikypsän säätiön ja tämän pelastajaksi hän on lähes messiaan tavoin ilmoittanut itsensä. Mutta hänen väittämänsä on valhe, jonka voin halutessani näyttää toteen. Yhtenäkään toimitusjohtajavuotenani Sininauhasäätiö ei tuottanut tappiota, vaan tase näytti yhtä vuotta lukuun ottamatta useiden kymmenien tuhansien eurojen voittoa.

Jälkeeni johtajaksi tuli Lehtelä, jona aikana sama tahti jatkui. Sen jälkeen tuli Taiveaho, sitten Järvinen ja viimein Kiviniemi, joka teki jo säätiön puheenjohtajana taloudellisesti hyvin raskaita virheitä hyväksyessään muun muassa Ruusulankadun urakkatarjoukset ilman niihin sisältyviä asbestitöitä. Muitakin suuria virheitä Kiviniemen tieten teki Ruusulankadun rakentamisessa myös Sininauhasäätiön kiinteistöpäällikkö. Aivan oma lukunsa on Sininauhasäätiön toiminta kohteen rakentamisen aikaisessa ohjausryhmässä ja työmaakokouksissa. Ruusulankadun huonosti hoidettu rakentaminen on suurin yksittäinen syy talouden huonoon kehitykseen.

Sininauhasäätiön talouden tilassa ei korviini kuulunut huomautettavaa sen viiden vuoden aikana, jolloin toimin säätiön erityistehtävissä toimitusjohtajakauteni jälkeen. Säätiö pysyi pinnalla jälkeeni Lehtelän, Taiveahon ja Järvisen ajan, mutta ei ilman merkittävää omaisuuden myyntiä enää Kiviniemen aikana.

Voi olla, että syyllistyn siihen joskus itsekin, mutta jo pelkkä yritys oman aseman parantamiseksi muita painamalla on jotain, joka kertoo monipuolisesta alamittaisuudesta ja jota en hyväksy. Erityisen tuomittavaa se on silloin, jos jakaa muille tietoa, joka ei pidä paikkaansa. Sitä vastoin ymmärrän tässä valossa miksi nykyisten ja entisten luottamushenkilöiden on ollut hyvin vaikea puhua saati kysyä minulta määrätyistä Sininauhasäätiön asioista.

Olen ikäni kritisoinut ihmisiä, jotka arvostelevat tehtyä ja tekemätöntä, mutta heillä ei ole koskaan esittää mitään tilalle. Samoin olen tehnyt niiden kanssa, jotka haluavat kalifin alas, mutta ei ole mitään senkään tilalle. Sen sijaan arvostan määrättyyn rajaan rehdein keinoin eteenpäin pyrkiviä, jotka haluavat kalifiksi kalifin paikalle. Joten seuraavassa aiheeseen liittyvässä blogissani, on minun aika esittää mitä mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Voi pyhä ramadan

päivis: Jostain syystä vastaan on taas tullut asioita, joiden ansiosta - tai johdosta - on tullut mietittyä erilaisten kulttuurien tapoja. Lähinnä ajattelemisen aihetta aiheuttaneet tavat ovat liittyneet uskontoihin. Muutama päivä sitten kirjoitin naisten päähuivien käytöstä.

Tänään vähän parahtelin ääneen, kun kuuntelin ennen töihin lähtöä Ylen kanavalla selvitystä, miten kirkkonummelaisessa vastaanottokeskuksessa valmistaudutaan muslimien pyhään kuukauteen, ramadaniin. Ramadan alkaa huomenna. Silloin valoisan aikana ei saa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa. Lapset ja sairaat on vapautettu tästä säännöstä.

Kirkkonummen vastaanottokeskuksen 330 miehestä 150 aloittaa ramadanin vieton. Asiaan on paikan päällä valmistauduttu huolella, sillä joukossa on 26 eri etnisen ryhmän edustajaa. Sen sijaan, että keskuksen henkilökunta antaisi miesten hoitaa itse syömisensä ja juomisensa aikataulutuksen pimeän aikana, he ovat päättäneet hoivata miesjoukkoa kuin pikkulapsia.

Loikoilukin voi käydä raskaaksi, jos ei ole muuta tekemistä kuin ruoan odotus.
Kuva on Kiasmasta, eikä liity Kirkkonummen vastaanottokeskukseen. 

Tunnetusti meillä Suomessa kesäyö ei ole pimeä eikä aina edes hämärä. Tämän ongelman pohjoisessa oleskelevat muslimit kiertävät noudattamalla oman kotimaansa mukaisia ramadanin aikatauluja. Etelässä pimeä tuleekin jo alkuillasta. Kuulostaa oikeastaan helpolta, mutta ainakin Kirkkonummella on viikkojen ajan touhukkaasti valmistauduttu siihen, että henkilökunta tietää, millä kellon lyömällä kukakin voi aloittaa syömisen.

Vaikka Ylen jutussa viitattiin jopa 20-21 tunnin paastoon, veikkaan, että useimmat ramadanin viettäjät voivat syödä iltakuuden ja aamukuuden välisenä aikana. Sepä ei lopulta eroa kauheasti siitä, että esimerkiksi minä syön työpäivinä aamupalan klo seitsemän aikoihin ja illalla 12 tunnin päästä juon iltakahvit jonkun suolaisen tai makean kanssa. Ja siinä välissä syön lounaan ja ehkä jonkun välipalan. Erona on vain se, että en syö yöllä ja kun syön päivällä, saatan välillä nuohata siitä, että olen taas sortunut syömään liikaa.

Maahanmuuttovirasto ei Ylen jutun mukaan ole antanut  muuta ohjetta kuin, että paastomahdollisuus pitää järjestää ja ruokaa pitää olla saatavilla myös yöllä. Ei luulisi olevan kohtuuttoman suuri vaatimus, mutta suomalaisella tehokkuudella varustetut sosiaalipuolen ihmiset pelaavat tietysti varman päälle. Uskottelevat siis itselleen, että aikuiset ihmiset eivät osaa itse pitää huolta siitä, milloin voi syödä ja milloin ei.

Tästä tosin muistuu mieleeni joskus kauan aikaa sitten kuulemani juttu siitä, miten pankkialalle saatiin sovittua lounastauot. Silloin huoli oli hoikistuvista pankkineideistä, jotka eivät työpäivänsä kuluessa malttaneet syödä. Tai ehkä he halusivat säästää pennosensa johonkin tarpeellisempaan. Ratkaisuksi tähän keksittiin, että työaikaan kuului lounastauko ja sen lisäksi ilmainen ruoka. Voi olla, että vuodet ovat kullanneet muiston ja ruoan ilmaisuus on mielikuvituksen tuotetta. Mutta olen itsekin joskus päässyt käymään pankin omassa lounasravintolassa. Hyvän sopimuksen olivat pankkialalle tehneet. Lieneekö enää voimassa?

Oliko sukuni kantaisä Petter Hällström mamu?

jormas: "Helsingborgilaisen lautturisuvun jälkeläinen Petter Hällström (1702-1781) saapui ison vihan jälkeen vuoden 1721 tienoilla Suomeen ruotsalaisen upseerin sotilaspalvelijana. Isännän virkatalo oli Pohjanmaalla Vöyrissä. Sodassa ja venäläismiehityksessä pahoin kärsinyt maakunta tarjosi yritteliäälle nuorelle miehelle mahdollisuudet menestyä.

Vuonna 1730 Petter haki Pohjanmaan maaherralta oikeutta toimia pitäjänräätälinä Ilmajoella, “jonka rahvasta hän oli jo pitkän ajan käsityöllään palvellut”. Petter oli lähtenyt etsimään omaa itsenäistä toimeentuloaan sen jälkeen, kun hänen isäntänsä oli määrätty muuttamaan uuteen virkataloon v. 1724. Ilman tuon ajan käsityöläisiltä vaadittavaa ammatillista kouluttautumista Petter sai pitäjänräätälin oikeudet. Muutenkin hänen elämänsä sujui toisin kuin aikakauteen kuuluvat sääty-yhteiskunnan normit olisivat edellyttäneet.

V. 1726 hän solmi Kauhajoella avioliiton Kuortaneen kappalaisen Simon Ariinin tyttären Elisabetin (1702-1788) kanssa, joka oli paennut Haapaniemen pappilasta venäläistä sotaväkeä Kauhajoen Knuuttilan taloon. ja v. 1741 Petterin onnistui kohota tilattomien joukosta tilalliseksi. Hänestä tuli talon isäntä, sillä hän osti Ilmajoen Palonkylästä Jussilan talon, jonka isännyyttä hän hoiti vuoteen 1774 saakka.

Petter Hällström saavutti arvostetun aseman pitäjän talollisten keskuudessa ja hänelle uskottiin myös monia keskeisiä talonpoikien luottamustoimia. Hänestä tuli kantaisä laajalle pohjalaiselle talonpoikais- ja säätyläissuvulle."

Kuvan sormuksen olen teettänyt. Alkunsa se sai kultasormuksesta, jonka isäni ensimmäinen vaimo lähetti puolisolleen Ihannolle, isälleni joulu- ja syntymäpäivälahjaksi rintamalle 24.12.1944. Vuosikymmenten saatossa sormuksesta oli murtunut musta kivi ja saatu lahja päätyi piirongin laatikon pohjalle sekä unohtui sinne. Vanhempieni kuoltua, löysin sen jäämistöstä, kuten heidän vihkisormuksensakin. Sulatutin ne mainittuun sormukseen, upotutin siihen sukumme vaakunan ja liitin symbolisesti isän yhteen "ikuisiksi ajoiksi" vaimojensa Ainon ja Annikin kanssa. Viisikymmentä vuotta isän saaman sormuslahjan jälkeen annoin teettämäni sormuksen itselleni syntymäpäivälahjaksi 16.5.1994.

Mutta oliko kantaisäni maahanmuuttaja tai peräti mamu, sillä vaikka jälkimmäinen onkin lyhennys maahanmuuttaja-sanasta, on sillä eri kaiku? Se on monen kielenkäytössä halventava ellei peräti haukkumasana. Mutta mitä tarvitaan ansaitakseen moisen leiman itselleen? Käytetäänkö sitä esimerkiksi koskaan Ruotsin, Viron tai Tanskan kantaväestöstä, jos heistä joku kantaisäni ja -äitini lailla muuttaa Suomeen? Jos kantaisäni ja -äitini olivat mamuja, milloin sukuni lakkasi olemasta sitä, sillä en ole koskaan kuullut minua tai edes suvustani ketään sanottavan maahanmuuttajaksi?

Jos identtisestä tilanteesta Suomeen muuttaa kaksi afrikkalaista, joista toinen on vaalea- ja toinen tummaihoinen, niin saavatko he molemmat yhtä helposti otsaansa mamuleiman?

Näin taitaa olla myös silloin, jos Ruotsista muuttaa Suomeen tummaihoinen, jonka isovanhemmat ovat syntyneet vaikkapa Somaliassa. Mutta jos Suomeen muuttaa Ruotsista valkoihoinen, jonka isovanhemmat ovat syntyneet Saksassa, niin häntä ei taideta koskaan kutsua mamuksi.

Entäpä Suomessa syntyneet, joiden ihonväri on tumma? Kuinka monta sukupolvea pitää heidän suvun asua ja olla Suomessa, jotta he pääsevät mamun tai mamun lapsen leimasta?

Varmin tae päästä eroon lähestulkoon rasistisista asenteista, on mennä itseensä, kiertää maailmaa ja ajatella omilla aivoilla. Se auttaa kasvamaan ihmisenä, ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta ja jopa pääsemään eroon suuresta osasta meissä jokaisessa piilevästä pikkurasistista tai syrjijästä. Tätä perustelen sitten, jos joku sitä minulta kysyy.

Alkukesä ei ole kummallisempi kuin ennenkään

päivis: Kirjoitin lähes tasan kaksi vuotta sitten blogin, joka osoittaa vääräksi ajatuksen, että vain tänä keväänä ja nyt kesäkuun alussa luonto olisi poikkeuksellisesti etuajassa. Kirjoitin silloin, että luonto näyttää elävän jo hetkeä, jota tavallisesti elettäisiin joskus juhannuksen tienoilla. En silloin ollut epäilykseni kanssa yksin. Radiossa joku totesi, samoin kuin itse pelkäsin, että kesä päättyy aikaisemmin, koska eihän se tosiaan voi kestää loputtomiin. Kukat kukkivat aikansa.

En tiedä, minkä verran nyt ollaan etuajassa, mutta kaksi vuotta sitten, kuten nytkin, muun muassa sireenit ja lupiinit kukkivat jo toukokuussa. Kieloista en tainnut silloin kirjoittaa, mutta ainakin nyt nekin ovat jo täydessä kukassa.

Kaksi vuotta sitten pikkulammen rantaan ilmestyi
kuin tyhjästä puskallinen keltaisia kukkia.

Myös sorsaäidillä oli ensimmäinen poikue jo toukokuun puolella. Sen aikaisuudesta en osaa sanoa. Pikkulammessa näimme tämän vuoden toukokuussa 11 sorsanpoikasta. Siitä voisi päätellä, että vielä sorsa ehtii tehdä toisenkin poikueen, ellei sitten syksykin aikaistu.

Kahden vuoden takaiseen verrattuna tämä kevät on erilainen. Kun nyt on ollut jopa monta hellepäivää, kaksi vuotta sitten lämpimin päivä oli vasta kesäkuun alussa. Luonto siis heräsi silloin etuajassa eloon vaikka sää ei sen kummemmin sitä suosinutkaan. Vain pikkulammen veden tilanne on silloin ollut selkeästi toisenlainen. Kun nyt veden lämpö on edelleen alle 15 astetta, kaksi vuotta sitten lähdeperäisessä lammessa lämpömittari näytti 20 astetta. Vain jokilammessa olemme nyt toistaiseksi nähneet parin kymmenen asteen lukemia.

En muista, olenko kaksi vuotta sitten kirjoittanut syksyn säästä. Jos olen, silloin olisi pitänyt ottaa kantaa siihen, onko kesä kestänyt vähintään elokuun loppuun saakka. Vai olisiko käynyt niin, että syksykin on alkanut ennen aikojaan. Veikkaan, ettei niin käynyt, enkä usko, että niin kävisi tänäkään vuonna.

Merikonttielämää

jormas: Merikontit ovat kuuluneet kiinteänä osana elämäämme monen vuoden ajan. Mutta varsinkin 3-4 viimeistä vuotta, kun teimme ja teetimme niistä kotimme, jossa olemme asuneet kohta kolme vuotta. Jos sen kokemuksen perusteella aloittaisimme nyt uuden rakentamisen, joka näyttäisi ulospäin merikontilta, emme ehkä muuttaisi muuta kuin ovien ja ikkunoiden päällä olevat teräslipat hieman pitemmiksi.

Mutta suunnitelmissa on ollut jo pitkään tehdä yhdestä 45ft-pallet-wide-high-cube kontista Sinkkukoti, joka eristettäisiin ulkopuolelta ja julkisivuiksi tulisi esimerkiksi lehtikuusirimoitus. Siitä tulisi oiva, reippaan 30 m2:n aidosti siirrettävä koti. Toki yksi Sinkkukotikin on tehty. Se on Järvenpään kaupungin vuokrataloyhtiön, Järvenpään Mestariasuntojen käytössä ja omistuksessa.

Rahoitusta jatkolle olemme etsineet monesta suunnasta ja valoa sen suhteen on olemassa. Samoin on tekijöiden ja tekopaikan laita. Niitä olemme kartoittaneet aina Thaimaasta Sortavalaan ja Latviasta Viroon. Suomea unohtamatta. Pitäisi saada löysät pois ja hinnat kohdalleen. Kokemuksesta tiedän, että konttikotiasunnot olisi oiva työllistämiskohde esimerkiksi kuntouttavaan työn eri muotoihin.

Testaamme myös koko ajan erilaisia mahdollisuuksia, tapoja ja vaihtoehtoja. Tällä hetkellä Jokilaakson pihassamme on kaksi käytettyä pw-konttia. Pallet wide tarkoittaa hieman toisenlaista konttirakennetta, joka tuo muutaman sentin sisämittoihin lisää leveyttä. Samojen, käytettyjen konttien seinien ulkopinnoissa kokeilemme maalin kestävyyttä, joka on ruiskutettu suoraan teippausten ja vanhan, osin ruosteisenkin maalipinnan päälle.

Näihin kontteihin teemme myös erilliset katot, jotka mahdollistavat kontin katon eristämisen ulkopuolelta. Katoksi laitamme 10 senttimetrin poimutuksella taitettua kattopeltiä, jolla katetaan ilman tukia myös 4 metrin etäisyydellä toisistaan olevien konttien väli. Se soveltuisi varastoksi tai vaikkapa autokatokseksi. Katosta tehdään kokonaan erillinen kokonaisuus, joka voidaan helposti myös ottaa pois. Ensi kevät kertoo kuinka 4 metrin väli ilman kattotukia kestää lumen painon. Katokseen tulee myös näköä ja suojaa antavat metrin lipat molempiin päihin.

Yhteen seinään on tarkoitus laittaa mahdollisesti koko ulkoseinän mittainen, kankainen kuva/ulkomainos, jonka aiomme teettää itse otetusta valokuvasta. Jos ratkaisu osoittautuu toimivaksi, antaa se aivan uusia mahdollisuuksia ulkonäölle.

Nämäkin kontit on laitettu paikoilleen Merikonttikotimme (Duokoti) tapaan ilman mitään pohjatöitä betonipalkkien päälle. Merikonttikotiimme verrattuna niitä on nyt kaksi päällekkäin ja molempien konttien alla on omansa. Duokodin alla on nimittäin vain yhdet, yhtenäiset palkit, jotka eivät myöskään ole aivan konttien päissä, kuten varastokonteissa, joina aiomme nyt kokeiltavia kontteja toistaiseksi käyttää.

Kun lähdimme kehittämään nimenomaan merikonteista tehtyjä asuntoja ja koteja, oli yksi merkittävä kannustin saada käytetyille merikonteille mielekästä uudelleen käyttöä. Duokotimme on tehty uusista, yhden tai kaksi merimatkaa tehneistä konteista, jolloin käytetyn kontin soveltuvuuden kokeilu jää pois. Kontti rähjääntyy reissussa ja käytetyn kontin pinta ei useinkaan kelpaa julkisivuksi monellekaan asuntotontille tai alueelle. Eikä se Hyvinkään asuntomessuilta saadun kokemuksen perusteella tunnu juuri kelpaavan kuntien kaavoittajille ja muillekaan teknisen puolen viranomaisille, vaikka kontti olisi uusikin.

Mutta toisinkin voisi olla. MTV 3:lla on pyörinyt ohjelma Suomen kaunein koti. Ehkä osin Hyvinkään Asuntomessuilla meiltä saadun lisäpotkun ansiosta Helinä Heltsu Hukkanen rakensi perheineen Hartolaan neljästä, 20 jalkaisesta kontista kesäasunnon. Viime maanantain ohjelmajaksossa se esiteltiin yhtenä kilpailuun osallistuvista kodeista. Se voitti jaksonsa ja valittiin jatkoon. Helinän eloa, oloa ja menoa on mukava seurata muutenkin. Helinän ja hänen perheensä tyylillä tehty koti vahvistaa myös sen, että konteissa voi asua joku muukin, kuin Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä.  Josta siitäkin löytyy keltaisen linkin takaa perin nostalginen tuokio. Marko Haaviston kappale kannattaa katsoa ja kuunnella ajatuksella parikin kertaa. Ensin venäjäksi dubattuna ja perään englanninkielisellä tekstillä.

Sinällään merikonttikoti-asiaan liittyy mielenkiintoinen ja arvostukseni saava polku. Perussuomalaiset ovat tehneet tai ovat tekemässä Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa valtuustoaloitteet, että konttikoteja alettaisiin tekemään myös pääkaupunkiseudun asunnottomuuden poistamiseksi.

Ongelmalliset päähuivit

päivis: Ihminen on omituinen otus. Ongelma pitää tehdä asiasta kuin asiasta. Yksi suuri ongelma, joka näyttää liittyvän varsinkin nykyaikaan, on naisten päähuivi.

Kansallispuvun päähine
ei taida häiritä ketään.

Kun olin lapsi ja vähän vanhempikin, mummot käyttivät huiveja. Huivi oli sidottu tiukasti kiinni leuan alta. 1950- ja 1960-luvullakin nuoret naiset käyttivät huivia samaan tapaan kuin Brigitte Bardot. Se oli muodikasta. Mummojen huivit sen sijaan liittyvät paremminkin totuttuun tapaan. Ammoisina aikoina neidot saattoivat kulkea pää paljaana, mutta avioiduttuaan he alkoivat käyttää päähinettä.

Minullakin on joissakin vanhoissa mustavalkoisissa valokuvissa päässäni huivi. Ehkä olen silloin leikkinyt isoa tyttöä, vaikka huivi oli sidottu päähän samalla tavalla kuin mummoilla. Joskus vähän vanhempana tyttönä olen myös käärinyt huivin päähäni Brigitte-tyylillä. Toimii varsinkin kylmällä säällä.

Nyt ei huivia laiteta päähän suurin surminkaan. Sehän kuuluu muslimeille!

Musliminaisten huiveista on tullut ongelma, kun muslimit ovat levittäytyneet länsimaisesti pukeutuviin maihin. Tänään Hesarissa uutisoitiin Belgiassa annetuista potkuista naiselle, joka päätti alkaa käyttää huivia uskonnollisista syistä. Turvallisuusfirman palveluksessa ollut aulaemäntä ei firman ohjeiden mukaisesti muutaman ensimmäisen työvuotensa aikana käyttänyt päähuivia, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Ja sai potkut. Euroopan unionin tuomioistuimeltakin potkuille on näytetty vihreää valoa.

Minulla oli tuttu muslimikulttuurissa kasvanut nainen. Tiedän, ettei ole helppo asia luopua huivin käytöstä. Ehkä se on muslimille sama asia kuin jos aikuiselta naiselta kiellettäisiin rintaliivien käyttö.

Minua huivi ei ärsytä. Ei ainakaan kohtuuttoman paljon. Joskus ne ovat jopa hyvännäköisiä. Mutta punaista näen, jos vastaan tulee täysin hunnutettu nainen, jolta juuri ja juuri näkyvät silmät tai joskus nekin ovat verkon peitossa. Niiden näkemiseen en totu, enkä haluakaan tottua. Työnantajan ongelmaksi nuo naiset tuskin koskaan tulevat. Olen joskus seurannut hotellin aamupalalla miten vaikeaa täysin itsensä hunnulla peittäneen naisen on syödä. Sama on varmasti palkkatyön tekemisen laita. Ei onnistu.

Downsiftaus on suomeksi leppuuttamien

jormas: Isä teki pitkän päivätyön armeijan leivissä, johon osana kuului vierailut itäisessä naapurimaassa pyssyn kanssa useaan otteeseen. Kun hän aikoinaan jäi Puolustuslaitokselta eläkkeelle, olisi hän voinut jäädä palkkatyöelämästä vallan pois. Mutta tätä ei isäni Ihanto malttanut tehdä, vaan meni Amer-Tupakalle varastomieheksi. Vain lyhyen aikaa hän ehti nauttia eläkepäivistä. Tosin nekin päivät täyttyivät kaiken maailman tekemisistä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Isäni taival päättyi Kiljavan sairaalassa tapahtunutta hieman oikoen viime sanoinaan: "Olisin minä toivonut eläkepäivieni olevat hieman toisenlaisten. Koittakaa pärjätä." Ja kuoli pois.

Silloin päätin, että en kulje samaa väylää, vaikka läheltä pitikin, sillä huomasin yks kaks makaavani Meilahden sairaalan sydänvalvomossa infarktin saaneena. Mutta selvisin siitä eikä mennyt kauaakaan, kun jäin viideksi vuodeksi osa-aikaeläkeelle. Rytmi oli kuusi viikkoa työtä ja kuusi vapaata.

Olisikohan ollut Pattayan auringon alla, Siaminlahden rannalla, kun pohdin tulevaisuutta. Kaksi asiaa oli varmaa. Toinen oli, että ansiotaso oli pudonnut neljänneksen. Mutta vaikka kuinka yritin ajatella kielteisesti, en voinut sille mitään, että kooin saaneeni elämänlaatua vähintään neljännes lisää. Silloin pohdin, että mikä voima oli saanut minut vuosikymmenet paiskimaan kohtalaisen pyöreitä vuorokausia palkkapussin eteen, vaikka en ole koskaan rahaa rakastanutkaan. Siihen minulla ei ole vastausta vieläkään.

jormas downsiftaa-leppuuttaa päätä, varpaita ja kaikkea siltä väliltä

Joka tapauksessa itselleni antamani lupauksen mukaisesti jäin kokoaikaeläkkeelle heti kun se oli mahdollista. Tätä en ole katunut kertaakaan. Ehkä yksi suurimmista haasteista osa-aikaeläkkeellä ollessani oli opetella tulemaan toimeen puolta pienemmällä euromäärällä.

Päätökseeni nimittäin kuului, että kun jään työelämästä pois, niin mitään en tee enää rahan vuoksi. Se onkin saanut muutaman hauskan tilanteen, sillä matkan varrella on jokunen pyytänytn jotain palvelusta tai apua projektiinsa sanoilla, että en pyydä ilmaiseksi. Tähän olen todennut, että sehän passaa, mutta millä ajattelit maksaa, sillä minulle ei käy maksuvälineeksi raha ollenkaan?

Toukokuun torstain Hesarista luin kolme tarinaa "Mitä tapahtui downsiftaukselle?" -otsikon alta. Hyviä juttuja kaikki, mutta jokaisesta löysin enemmän tai vähemmän uuden oravanpyörän ainekset. Itselleni leppuuttaminen tarkoittaa pysyvästi rahakeskeisestä oravanpyörästä hyppäämistä jonnekin, missä raha ohjaa elämää melkoisen vähän. Toki ymmärrän myös muista kuin rahalla pyörivistä oravanpyöristä. Minusta downsiftaus ei ole välivuoden pitämistä ja voimien keräämistä, että voi hypätä takaisin entisiin ympyröihin lepovuoden jälkeen entistäkin suuremmalla vauhdilla.