Mä oon mikä oon, en tahdo muuksi tulla...

Minulla kesti ¾ vuosisataa hyväksyä omat kasvoni sellaisina kuin ne olivat lapsena tai ajan kanssa muokkaantuneet. Ehkä eniten inhosin äidiltä perittyä lättänenää. Varsinaisia ulkoisia arpia päässä ei ole. On vain mustat rannut vasemman korvan lehdessä, jotka sain lentäessäni kännivuosina ulos pikku Fiatin tuulilasista. Nekin hyväksyin vasta jokunen kuukausi sitten, kun kuulolaitteiden myyjä sanoi luulleensa niitä tatuoinniksi. Itsehän en ole oikeastaan koko korvalehteä käytävineen koskaan nähnyt ja ehkä maininta oli vain kohteliaisuus. Se oli kuitenkin hyväksi minulle. 

Viikko sitten asensin älylaitteeseeni Telegram viestittelyohjelman, kun yksi uusi tuttavuus Italiasta sitä pyysi, pyytäen myös kuvaani. Otin pikaisen selfien, jonka lähetin ja jota iltasella vuoteessa Morakotin vieressä pysähdyin ajatuksella katsomaan. 

Ehkä ensi kerran elämässä hyväksyin kasvoni sellaisena kuin ne ovat. Vuosikymmenet olivat tehneet ne mielestäni jotenkin valmiiksi. Joihin ajan patina, elämän ilot ja murheet sekä ikä uurteineen olivat tuoneet kypsyyttä ja vanhan miehen viisautta, jonka käsitän mahdollisesti vain itse.

Katsoessa ottamaani kuvaa ajattelin, että toiset ihmiset näyttävät aina erilaisilta kuin olen ja niin näyttäisin minäkin, jos voisin nähdä itseni muiden silmin. 

Thaimaan maaseudulla olen havainnut lapsille leluja jakaessa, ettei ole oikein sopivaa sanoa poikalasta kauniiksi (beautiful), vaan mieluummin komeaksi (handsom). Mikä sitten lienee oikea adjektiivi Thaimaassa, jos haluaa sanoi jotain varsin yleisistä ladyboyden ulkonäöistä.

Viime yön hiljaisuudessa ulkoa tulevia luonnoneläinten ääniä kuunnellessa ajattelin taas kerran outouttani. Kun mieleen palasi lapsuus, jolloin en kyennyt hyväksymään itseäni päältä enkä sisältä sellaisena kuin olen. Kuinka paljon halusinkaan olla kuten muut. En hyväksynyt edes suku- enkä etunimiä. Vain juodessa olin jotain. Ehkä onneton itsetuntoni oli merkittävin syy alkiholisoitumiseen. 

Juomisen lopetin yli 40 vuotta sitten ja jatkoin takamatkalta keskeneräiseksi jäänyttä aikuiseksi kasvamista sekä aloitin tutkimusmatkan minuuteen. Ymmärsin olevani mitätön kuin lumihiutale, mutta myös yhtä ainutlaatuinen. Tänään en löydä yhtään ihmistä, jonka kaltainen tahtoisin olla, vaikka joskus ajattelenkin rikkaiden maallista mammonaa.

On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi.