Ja suurin kaikista on rakkaus...

Viiden aikaan ennen auringonnousua mennessäni avokeittiöömme lääkekaapiksi muuttamalleni vanhalle jääkaapille, ajattelin sen palvelevan edelleen elintärkeässä tehtävässä. Sillä jos ei sen sisältöä ole muualla sen tyhjentyessä, lähtee minulta henki. Aamua oli toivottamassa myös naapureiden, tällä kertaa seitsemän eri väristä ja kokoista kissaa. Hekin vatsan täytettä naukumalla ja jalkaan puskemalla pyytäen. 

Eilisen blogini päätin lauseisiin: "On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi."

Olen ajatellut ja monelle sanonutkin heidän kysellessä kuinka ja millä kielellä Morakotin kanssa kommunikoin, että Googlen kääntäjän avulla saa asiat hoidettua, mutta ei sillä kyllä syvällisiä puhuta. Saatoin olla väärässä, sillä uusi italia- tai maltalainen nettiystävä lieni lukenut kääntäjän avulla blogini ja lähetti suomennetun italiankielisen kysymyksen: "Olisiko poika, joka olit, iloinen siitä miehestä, joksi sinusta on tullut?"

Se meni suoraan sydämeeni sen aralle osastolle, sillä olen kadottanut yhteyden minulle tärkeimpään ihmiseen. Eikä auta, vaikka muokkaisin kristinuskon ehkä tunnetuinta anteeksipyyntöä "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät" ja pyytäisin kaikilta, joita olen ymmärtämättömyyksissäni loukannut, että "antakaa minulle anteeksi, sillä en tiedä miten tai edes keitä kaikkia olen loukannut".

Palaan vielä eteläeurooppalaisen etäystäväni esittämään kysymykseen pienestä pojasta. Joskus vanhempieni haudalla kyselen kuinka monta iloa, mutta myös surua ja pettymystä mahdoinkaan teille tuottaa? Sillä päihteillä sekä laittomuuksilla höystetyssä reippaassa vuosikymmenessä ja kouluja käymättömyydessä ei juuri ilon aiheita vanhemmilleni ollut. Silti tiedän, että he antoivat kaiken anteeksi ja rakastivat minua juuri sellaisena kuin olin sekä olen tänään ja huomenna.

Mä oon mikä oon, en tahdo muuksi tulla...

Minulla kesti ¾ vuosisataa hyväksyä omat kasvoni sellaisina kuin ne olivat lapsena tai ajan kanssa muokkaantuneet. Ehkä eniten inhosin äidiltä perittyä lättänenää. Varsinaisia ulkoisia arpia päässä ei ole. On vain mustat rannut vasemman korvan lehdessä, jotka sain lentäessäni kännivuosina ulos pikku Fiatin tuulilasista. Nekin hyväksyin vasta jokunen kuukausi sitten, kun kuulolaitteiden myyjä sanoi luulleensa niitä tatuoinniksi. Itsehän en ole oikeastaan koko korvalehteä käytävineen koskaan nähnyt ja ehkä maininta oli vain kohteliaisuus. Se oli kuitenkin hyväksi minulle. 

Viikko sitten asensin älylaitteeseeni Telegram viestittelyohjelman, kun yksi uusi tuttavuus Italiasta sitä pyysi, pyytäen myös kuvaani. Otin pikaisen selfien, jonka lähetin ja jota iltasella vuoteessa Morakotin vieressä pysähdyin ajatuksella katsomaan. 

Ehkä ensi kerran elämässä hyväksyin kasvoni sellaisena kuin ne ovat. Vuosikymmenet olivat tehneet ne mielestäni jotenkin valmiiksi. Joihin ajan patina, elämän ilot ja murheet sekä ikä uurteineen olivat tuoneet kypsyyttä ja vanhan miehen viisautta, jonka käsitän mahdollisesti vain itse.

Katsoessa ottamaani kuvaa ajattelin, että toiset ihmiset näyttävät aina erilaisilta kuin olen ja niin näyttäisin minäkin, jos voisin nähdä itseni muiden silmin. 

Thaimaan maaseudulla olen havainnut lapsille leluja jakaessa, ettei ole oikein sopivaa sanoa poikalasta kauniiksi (beautiful), vaan mieluummin komeaksi (handsom). Mikä sitten lienee oikea adjektiivi Thaimaassa, jos haluaa sanoi jotain varsin yleisistä ladyboyden ulkonäöistä.

Viime yön hiljaisuudessa ulkoa tulevia luonnoneläinten ääniä kuunnellessa ajattelin taas kerran outouttani. Kun mieleen palasi lapsuus, jolloin en kyennyt hyväksymään itseäni päältä enkä sisältä sellaisena kuin olen. Kuinka paljon halusinkaan olla kuten muut. En hyväksynyt edes suku- enkä etunimiä. Vain juodessa olin jotain. Ehkä onneton itsetuntoni oli merkittävin syy alkiholisoitumiseen. 

Juomisen lopetin yli 40 vuotta sitten ja jatkoin takamatkalta keskeneräiseksi jäänyttä aikuiseksi kasvamista sekä aloitin tutkimusmatkan minuuteen. Ymmärsin olevani mitätön kuin lumihiutale, mutta myös yhtä ainutlaatuinen. Tänään en löydä yhtään ihmistä, jonka kaltainen tahtoisin olla, vaikka joskus ajattelenkin rikkaiden maallista mammonaa.

On jotenkin hyvin rakasta ja sisintä hivelevää ajatella, että syntymäni molemmin puolin olin kahdelle ihmiselle, äidilleni ja isälleni esikoisena maailman tärkein asia. Ehkä lähelle sitä olin myös pojalleni hänen tullessa perheeni jäseneksi.