Olen vältellyt puuttumista Sininauhasäätiön asioihin, jonka ensimmäinen toimitusjohtaja olin. Tänään kuitenkin silmiini sattunut Hesarin juttu aiheutti poikkeuksen ja juutuin taas kerran muistelemaan menneisyyttä. Vaikkei jutussa töölöläisten huolenkannosta asiavirheitä yksipuolisuuden lisäksi ollutkaan, ymmärrän murheet kotikulmien rauhattomuudesta. Siitä tiedotusvälineet ovatkin kirjottaneet ahkerasti, kuten tämänkin linkin takana.
Totta jutussa on varsinkin se, että jos asutamme samaan paikkaan samantapaisesti heikoilla olevia, voi päihteiden ja huumeiden käyttö aiheuttaa ongelmia. Tätä välttääksemme olin aikoinaan tekemässä Jyväskylään teollisuusalueelle yli 50-paikkaisen Ensiaskeleen, jonka tekemisestä ja olemisesta ei korviini ole kuulunut 20 vuoden aikana sen aiheuttamista ongelmista.
Tästä viisastuneena ostimme Töölöstä Ruusulankadun kiinteistön, sillä sen ympäristössä elää ja asuu paljon muitakin. Siitähän poru nousi jo ennen kuin ensimmäinenkään oli saanut mahdollisuutta uuteen elämään. Lähistön asukkaiden tiedotustilaisuudessa tai sanoisinko kapinakokouksessa sain huomata huolen lisäksi syvän suvaitsemattomuuden.
Jos pahoinpitelystä tai peräti tappamisesta olisi selvinnyt tuomioitta, olisi se kiivaampien toimesta ollut osani. Kuitenkaan ainuttakaan ehdotusta ei siihen tullut minne tämän tapauksen asunottomat tulisi sijoittaa, kun oikeus oli linjannut, että sinne minne muutkin. Hajasijoittaminen ei purrut sekään, sillä lupasin, että juuri niin monella henkilöllä pienemmämme Kujankattia kuin asuinkerrostalot ottavat asukkaisi Sininauhasäätiön osoittamia asunnottomia. Yhtään tarjousta ei tullut.
Onkin kuvaristikkoa parempi pohdittava, että kun oikeuslaitos ei ole antanut jollekin porttikieltoa avoimeen yhteiskuntaan, vaan hän kulkee vapaana joukossamme, niin jossainhan hänenkin on voitava elää ja asua. Missä se sitten olisi muiden joukossa? Töölöläistenkin vaihtoehdoton krittiikki on jostain vähintään yhtä syvältä kuin sen sanojakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti