Oikeastaan on aika vaikea saattaa itseään tai joutua niin pienelle paikalle vuoteen omanakaan, etteikö joka päivälle voisi löytyä uutta, jos aivoissa on elämää. Voi ihmetellä huoneen siistijän uusia kenkiä, pesumoppia tai hoitohenkilökunnan kiireitä. Kotivuoteessa voi katsella kärpäsen lentoa, kuunnella hyttysen ininää tai mietttiä hämähäkin verkon punontaa ja siihen sotkeutunutta, ateriaksi pian joutuvaa pienen pientä öttiäistä.
Oma elämäni on yhä isollaan, vaikken ole tehnyt 15 vuoden osa- ja kokoaikaisella leppoistamisjaksolla kuin minimaalisen vähän, jos sitäkään. Mutta silti teen ja olen tarpeellinen, joskaan en korvaamaton. Kun jaan yläviitosia thaikotikulmieni ja -kaupungin lapsille sekä muutaman kymmenen bahtin leluja, olen lapsille tärkeä ja merkityksellinen. Sen näen heidän silmistään ja ilmeistään, sillä elekieli on yhteinen ympäri maailmaa.
Silloin tällöin mieleen palaa lapsuudenkoti äitini helmoissa tai isäni lahkeissa piilokysymyksineen: "Mulla ei ole mitään tekemistä?" Jos en saanut tyydyttävää vastausta, siirryin valittamaan joutenoloa Jeri koiralle, Mirri tai Tepsu kissalle, jotka vastasivat yninällä sekä kehräämällä ja kääntymällä selälleen tai muuten odottamaan rapsutusta.
Kissojen vapautta en ole koskaan ihmetellyt, mutta senkin edestä sisäkissoja kaukana thaikissan vapaudesta sekä Suomen koirien kahleita. Ihmisjärjellä ajattelen vielä ahtaampaa olevan 50 vuotinen elämä kuvan auto- ja moottoripyöräpesulan papukaijalla. Sen häkin vieressä istun aina pesun ajan ja juttelen sille vapaudesta. Ehkä se ymmärtää sen mikä on sille tärkeää.
Minut saa surulliseksi vuosi vuodelta enemmän ihmisten eläimiin kohdistama, vapauden riistävä itsekkyys. Usein silloin muistan myös kuopiolaisen Minna Canthin, jonka patsas on tai oli Jyväskylän Kirkkopuistossakin. Näkikö hän sanoessaan ihmisen lisäksi myös vangitun linnun, joka ei pääse enää koskaan taivaalle: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti