Kun mikään ei ole tarpeeksi

Jossakin laulussa sanotaan, että "huominenkin tulee, jos ei ajattele eilistä". Sitä yöllä pohdin, kun mietin suuria pienen ihmisen pieneltä paikalta. Sillä Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon jäsen miljardööri Elon Musk kirjoitti suorasanaisesti lauantaina X:ssä kannattavansa Yhdysvaltain eroa Yhdistyneistä kansakunnista eli YK:sta ja sotilasliitto Natosta. Ajattelen, että nykyisten big bossien valtaväylillä vauhtisokein silmin saattaa huominen ennennäkemättömän monelta jäädä näkemättä, jos nimenomaan ei ajattele eilistä.

Viimeksi maailma on ollut tulessa toisessa maailmansodassa, jossa järjenvalo löytyi vasta pakon edessä, kun jenkit pudottivat atomipommit Japaniin surmaten mielettömän määrän soppaan syytöntä tavallista kansaa. Nyt sama maa tahtoo Panavan kanavan ja Tanskalta Grönlannin vaikka aseiden avulla.

Jälkijunaan ei jää Venäjän Putinkaan, joka haluasi pyyhkäistä Ukrainan maailmankartalta tai omaan taskuunsa ja palauttaa vähintään Neuvostoliiton rajat. Jos näin käy, silloin ei paljoa paina vaakakupissa Suomen suuriruhtinaskuntakaan.

Kun isot maat alkavat jakaa itsenäisten valtioiden rikkauksia itselleen, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella samalle kupille haluaa myös vähintään kaksi yhteisen pallomme väkirikkainta maata, Kiina ja Intia. Siinä jaossa Eurooppa vain tuumailee kuinka pysyä tästä vallanjaosta erossa mahdollisimman pienin vaurioin. 

Vaikka jossittelusta vain harvoin on suurta hyötyä, voi joskus olla silti hyväksi jossitella ja katsoa eiliseen. Oli nimittäin pienestä kiinni, ettei maailmankirjoja kirjoitettu aivan uudella lailla, jos jenkkien sijaan ydinaseen olisikin saanut käsiinsä Saksan Aadolf Hitler.

Vaikka ymmärränkin, että Ukrainan kansa taistelee olemassaolostaan ja itsenäisyydestään, en usko asialle olleen hyväksi Volodymyr Zelenskyin päreiden polttaminen Trumpin edessä Valkoisessa talossa maailman sitä katsellessa. Vaikka saikin molemminpuolisen kunnioituksen puutteen vuoksi alamittaista kohtelua.

Että ymmärtäisin isoista asioista edes jotain, teen niihin sen kokoiset viitekehykset, että käsitän. Kerran rakensimme Jyväskylässä pari, kolme pienkerrostaloa, johon tarvitsimme roppakaupalla lainarahaa. Kiersin Jyväskylän Kauppakadun tuntumassa kaikki viisi pankkiryhmää läpi väärällä tavalla ja ennen kaikkea asenteella voimieni tunnossa. Yksikään rahoittaja ei ollut valmis antamaan kolikkoakaan lähes  varattomalle Jyväskylän Katulähetykselle.

Oli tullut aika katsoa peiliin. Silti en lähtenyt pois. Vaan menin itseeni ja kiersin samat pankinjohtajat läpi uudella, nöyrällä asenteella. Hattu kourassa käytöstäni hieman anteeksikin pyydellen. Uutena eväänä pyyntöön oli, että saisimmeko rahoituksen, jos muutkin pankit lähtevät mukaan ja kaupunki takaa lainat? Kaikki tekivät myönteisen päätöksen ja puuttui vain kaupungin takaus.

Niinpä lampsin kaupungintalolle apulaiskaupunginjohtaja Ahti Vielman luokse, jolle esitin asiani. Tähän hän, että ei sinulla sitten tullut mieleen kysyä ensin kaupungin kantaa? Tähän minä, että tuli kyllä, mutta ajattelin, että siinä järjestyksessä ei tarvitsisi mennä pankkeihin lainkaan. Tähän Ahti sanoi sen olevan kyllä totta, sillä kaupungilla ei ole tapana taata tällaisia hankkeita. Sanoin ymmärtäväni sen ja senkin, ettei kaupungilla ole myöskään tapana jättää puoltasataa kaupunkilaista kadulle. Saimme takaukset ja Kuokkalan Takalaittomaan valmistui monta kotia.

Ajattelen, että ilman Yhdysvaltojen tukea saattaa Ukrainalle ja sen jälkeen monelle muullekin maalle käydä köpelösti. Sanasota Yhdysvaltain presidentin kanssa ei auta aseavun saannissa, vaikka kohtelu ei parasta mahdollista Valkoisessa talossa ollutkaan. Ehkä Ukrainan presidentinkin pitäisi katsoa laillani peilistä, niellä ylpeytensä ja ymmärtää, että eripuralla jenkkien kanssa ei sotaa voiteta, mutta saatetaan hävitä.