Elämää on mukava elää

Bangkokin oikein mukava reissu on takana ilman pienintäkään vastoinkäymistä. Vaikka juna keikkui Phatthalungiin palatessa yhdessä vaiheessa siihen malliin, että heräsin, kun olin pudota yläpetistä käytävälle. Täysinäinen joukkoliikenneväline oli puolisen tuntia myöhässä, vaikka minuutilleen aikataulun mukaan lähdettiinkin.

Silti ehdimme oikeaan aikaan tutulle thaiaamiaiselle  Breakfastplaceemme. Siellä ihmettelin, kun Tata selitti innokkaasti reissusta ja väki purskahti hersyvään nauruun ilmiselvästi jostain minuun liittyvästä. Tätä tivasin ja kävi ilmi, että Morakot kertoi väelle minun kantaneen kaulassa 1000 kilometriä kuvan kulkijakoirien lahjontapussia. Ja saman matkan takaisin, kun kohdalle ei sattunut Big Cityssä ainuttakaan irtokoiraa 🐕.

Huomaan pitäväni vuosi vuodelta ja reissu reissulta yhä enemmän Phatthalungista. Vaikka rakastan myös synnyin- ja nykyisin tällä hetkellä vain kesäkotimaatani.

Se on tullut selväksi, että väkijoukoissa en viihdy. Olisikin kammotus asua minkä tahansa kaupungin ytimessä, vaikka pidän lapsista ja senioreista. Mutta pidän lisäksi kaikesta luonnosta kasveineen ja eläimineen. Tosin on ollut aika jolloin kuvittelin ja haaveilin asuvani Helsingin Forumissa tai Jyväskylän Väinönkeskuksessa. Olisin vaan laskeutunut alas kodistani aamutossut jalassa johonkin kauppakeskuksen kahvilaan aamupuurolle.

Nykyisin asun kevään, kesän ja alkusyksyn keskellä perustamaani Jokilaakson luonnonsuojelualuetta Merikonttikodissani. Seniorielämän leppoistamiseen ja kolonaisvaltaiseen velttoiluun se on täydellinen paikka, kun ei saa juurikaan edes pajua taittaa.

Jotain saman tapaista on Morakotin omakotitalossa, vähän minunkin talvikodissani. Jonka pihapiiriin olen lahjonut ystävällisyydellä, makupaloilla ja vähän enemmälläkin naapureiden vapaat kissat ja kanat kukkoineen sekä yhden arkajalkakoiran. Hienointa minulle maassa ovatkin vapaat kotieläimet, vaikka karjan sierainten läpi talutusnaru kulkeekin.

Joka tapauksessa entistä vähemmän ymmärrän monen maan koirien ja kissojenkin kiinnipitovimmaa. Sillä muistissa on Suomen kylien koirat, jotka nauttivat vapaudesta ja palasivat koteihinsa iltaruokailun aikoihin.

Kun ajattelen Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttejä, jollakin lailla ymmärrän heitä tai ainakin ihmismieltä. Sillä monessa meistä asuu pikku Putin tai Trump, joka haluaa hallita kaikkea missä kynnet suinkin pitävät. Kevään lumen alta paljastuvista koiranpaskoista lähtien. Puhumattakaan kanssakulkijan liian pienestä tai suuresta nopeudesta ja väärällä kaistalla ajamisesta. Joku hukkaa osan legopalikoistaan siitäkin, kun ventovieras suomihemmo tai -hammotar kysyy Facebook-ryhmässä saako Pattayalla jostakin hernekeittoa tai karjalanpaistia?