Nimitys "Pappa-Tunturi" lienee syntynyt 1960- tai 1970-luvulla, jolloin nuorille suunnattiin putkirunkoisia "Sport-malleja" ja levyrunkoinen malli leimautui vanhojen miesten ajokiksi. Vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoittunut vanhoihin mopoihin kohdistunut innostus toi Pappa-Tunturin jälleen suuren yleisön tietoisuuteen ja nosti sen eräänlaiseen kulttimaineeseen.
Jostain näistä ajoista tähän päivään ja Thaimaahan ovat matkanneet myös silloiset nuoret miehet. Heistä joku yrittää pitää vähän seniori-seniilinäkin hengissä teini-ikään henkisesti juuttunutta, sisällään uinuvaa ja mopoilevaa nuorta miestä. Oli nuoruuden ajopeli sitten Solifer, Tunturi tai joku muu. Itselläni se oli Sport, jossa oli HMW:n 50-kuutioinen moottori. Kuten mopedissa pitää maksimissaan koolta olla tai sitten sähkösellainen. Ehkä omani oli Pyrkijä, vaikkei missään niin lukenutkaan.
Mukava termi ja kivi tiukkapipon liikavarvastossuun onkin moottorikolmipyörä, sillä eiväthän ne sivuvaunullisia mopoja tosiaankaan ole. Vaikka sohinkin miekkoineni ja peitsineni Don Quijoten lailla mopoilevia tuulimyllyjä vastaan, pidän valitsemani linjan menneiden aikojen aitona mopopoikana. Joka iän myötä ja monien muiden kanssa siirtyi moottoripyöriin. Olivat ne sitten minkä kokoisia tahansa.
Nuoruuteni mopedisti oli aito lajinsa edustaja, vaikka voissa paistaisi. Jo kevytmoottoripyörän saati isomman nimittäminen mopoksi oli silloin ja on yhä loukkaus. Vaikka jääräpäiden ääripää ei tätä kykene käsittämään saati hyväksymään, voisi hän ottaa thaimaalaisista moottoripyöristä joitakin valokuvia. Ja kiertää mielensä virkistykseksi Suomen kesässä Tunturi mopedien kokoontumisajoissa kyselemässä ovatko nämä mopoja?
Mutta provosoivatkin sanat ovat vain sanoja ja jutut juttuja, sillä arvostan suomalaisjäärien peräänantamattomuutta. Jotka väärän tiedon vaalimisen ja jakamisen avulla sekä aikaa uhmaten pitävät nuoruuudestaan kiinni kaksin käsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti