Suomen suven taikaa

Eilen luin Keskisuomalaisesta Tuomiojärven Lehtisaaresta artikkelin, joka palautti mieleen voimakkaita muistoja. Ne tulivat uniinikin niin vahvoina, etten yöllä herätessäni heti muistanut missä olin ennen kuin avasin silmäni. Saman lehden sivuilta anastin myös kuvityskuvani ilman lupaa. Saaren lisäksi päihdetyön ajasta ei jäljellä ole kuin muistot. Koska nuoret tai heidän käytössään päärakennus paloi poroksi vastoin ennusteita. Sillä Lehtisaaren ollessa alan miesten ja naisten käytössä ei tulipalo edes uhannut, vaikka tupaa kuten rantasaunaakin lämmitettiin puilla. Joka sekin on lähes entisellä paikalla näköjään kokonaan uusi.

Mutta emmehän me polttaneet purkutoimion saanutta omakotitaloakaan, jossa oli valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus. Vaikka olohuoneeseen lämpöä toi pystyuuni ja keittiöön hella. Pihamökissä asusti kaikille rakas Olga-mummo, jonka luokse kesäisin joskus silmän välttäessä ui saaresta ja juoksi läpi kaupungin omia aikojaan Liisan ja minun saksanpaimenkoira Biba.

Kesäisin oikeastaan asuin huvilateltassa Lehtisaaressa, jossa Liisakin vietti paljon aikaa. Eläväksi on mieleen jäänyt, kun olimme jo aloittamassa soutumatkaa mantereelle vaimoni muistaessa käsilaukun jääneen tupaan. Sitä lähdin noutamaan ja kuulin oven läpi Aroma sätkätupakan karhentamalla äänellä: "On sillä Jormalla vaan hieno vaimo". Tähän toinen, että miten niin? No, sehän kohtelee meitäkin kuin ihmisiä, vastasi Aromamies.

Tapoihini kuului oikeastaan joka kesäilta istua Lehtisaaren saunan jälkeen katoksen penkillä, nauttia ilta-auringon laskusta ja polttaa piipullinen. Kun pääsin paheesta irti, olin jo menossa diakoniajohtaja Veijo Pesosen luokse sanomaan saarisopimuksen irti. Sillä kaikesta ja varsinkin saunomisesta oli mennyt hohto, kun piipullinen ei kuulunut enää elämääni.

Ei kulunut montaakaan vuotta, kun hurahdin saman järven rannalla olevaan, entisen kaupunginjohtaja Järvisen entiseen ja vaatimattomaan Leponiemen kesäpaikkaan. Eniten siinä viehätti soutumatkan poisjäänti, sillä autolla voi ajaa pihaan saakka. Joten seurakuntanuoret saivat saarensa takaisin ja päihdetyöni jakoi sen jälkeen Leponiemen kaupungin nuorten kanssa. Heitä näkyi noin kerran vuodessa parin päivän ajan aggrekaatteineen, sillä sähköttömyys ei istunut nuorisotyöntekijöiden toimenkuvaan.

Myöhemmin tasasin Leponiemen käyttöä paikallisen A-killan kanssa, joka taitaa isännöidä sitä nykyään yksin. Sillä Katulähetyksen toimintoja on karsinut muukin kuin raha. Kolmisen vuotta sitten paikan ollessa lukittu, ajoin peltikatottoman ja takapenkittömän osa-auto Marttini huvilan viereen. Pystytin pienen, punaisen telttani terassille ja kävin saunarannassa nakuna yöuinnilla ilman saunaa. Muistelin mennyttä aikaa, joka ei koskaan enää palaa, otin osani Suomen suviyön taioista ja voin sekä nukuin hyvin.