Mistä muusta oli viime vuoteni rakennettu

Aiemmat elämän myrskyt saivat aikaan, että jouduin luopumaan Matkakodistamme kahdestakin syystä. Kerron toisen. Auto oli niin suuri, että se vaati kuorma-auton ajokortin, jota olin uusimassa täyttäessäni 70. Näön vuoksi selvisin rimaa hipoen, josta päättelin kahden vuoden kuluttua käyvän köpelösti. Köpelöisti oli käynyt siksikin, kun ratin takana istumassa ei ollut enää Jokilaakson nuorekasta Päivistä. Vaan hän vei Muumimamma-lusikan uuden keittiönsä laatikkoon asumaan jättäen Muumipapan Merikonttikotiin yksin.

Me myimme kosteusvaurioiseksi paljastuneen Matkakotimme ja Jokilaaksoon jäi pieni Smart, jonka perään suunnittelemaani peräkärryyn keräsin entisiä ja uusia retkeilytarpeita kemiallisesta WC:stä kaasuhellaan ja käsisuihkusta vesiastiaan.

Viimeiseksi jätin takapenkittömän ja kangaskattoisen avoauton vetokoukun asentamisen. Kun menin Koukkupajalle, sain pettymykseksi kuulla, että Smartini on juuri se malli, johon ei tyyppikatsastuksen vuoksi saa minkäänlaista vetokoukkua 😭.

Kävi vielä niin, että talousveden hakuun, lumenauraukseen, roskien ja polttopuiden keräämiseen sekä huvitukseen hankkimastani mönkijästä ei mikään verstas osannut tai halunnut poistaa nopeudenrajoitinta, olisi siitä ollut retkiajoneuvoksi vain alle 60 kilometrin nopeudella. Minusta taas ei ollut siihen ja rakas, lähes viimeinen jäljellä ollut harrastukseni oli kokonaan vaakalaudalla.

Niine mietteineni lähdin puolitoista vuotta sitten yhtä matkaa Jokilaakson joutsenten ja muiden muuttolintujen kanssa kaukomaille etelän lämpöön. Siellä kuukausitolkulla päivä- ja yökaudet visioin etupäässä sosiaalisessa mediassa, keksisinkö kohtuullisen vaatimattomalle rahamassilleni sopivaa tapaa jatkaa automatkailuharrastusta. Tai jotain korvaavaa, joka sytyttäisi kotimaan matkamieleni johonkin aivan uuteen.

Ykskaks Thaimaan yössä alkoi elää ajatus, että ehkä löytyy yöpymiseen sopiva farmariauto ja sen myyjä, joka ottaisi pienen avoautoni vaihdossa. Viimein netistä tuli vastaan harmaarouva Avensis Oulun Kamuxilta, jonne myös kelpasi siedettävällä hinnalla Smartini Tuusulasta lumikinosten takaa.

Sen esille kaivamiseen tarvittiin Päivistä, Tuusmotoria ja Johannisbergin kartanon isäntää aurauskalustoineen. Ja niin osa-autoni matkasi maailmalle sanoen minulle henkisesti tuhansien kilometrin päähän "so long Jormas". Vastaavasti Hyrylän Kamuxin pihaan toimitettiin Toyota Avensis odottamaan kevättä ja minua Suomeen.

Ainutlaatuista sen ikäiseksi oli suht vähäinen, ajettu kilometrimäärä eikä se myyjän mukaan odota minua maksamatta. Joten ostin sen näkemättä, nettiin kirjoitetun mainostekstin ja kuvien perusteella.

Tietysti jännitti, sillä olin sijoittanut hankkeeseen käytännössä kaikki joutilaat rahani. Voinkin sanoa tietäväni miltä tuntuu ostaa tietoisesti "sika säkissä". Kun Päivis haki minut lentokentältä ja vei Kamuxin pihaan, huomasin ikämiehenkin vatsassa voivan olla perhosia.

17 vuotta vanha, noin 150 000 kilometriä ajettu hopeanharmaa, vanha rouva oli hienompi kuin unelmissani. Viime vuonna ehkä viimeinen loppuelämäni puitteista oli loksahtanut uudelleen paikalleen.