Väärässä olemisen myöntämisen vaikeus

Eilisessä kirjoituksessa toistin pyyntöni, että joku antaisi aiheen mistä kirjoittaisin. Olinkin hyvilläni, kun Risto Huttunen Jyväskylästä tarttui siihen ja lähetti oheisen kuvankaappauksen ehdotuksen. Se laittoi pitkästä aikaa perusteellisemmin pohtimaan missä kaikessa olen ollut elämäni aikana väärässä. Siitä kyllä pitäisi kirjoittaa toinenkin blogi.

Virheiden myöntäminen itselle ja muille ovat kaksi eri asiaa. Sitä ei tee helpommaksi, että joskus voimme olla täysin eri mieltä ja silti olemme molemmat oikeassa tai väärässä. Janne Siilin mainitsemaa unhoittamista en ymmärtänyt. Tosin, kun nyt oikein pinnistin, saattoi Jannekin kerran kirjoittaa. Kiitos siis myös siitä. 

Sen verran on taipaleella takkiin tarttunut ihmisten uskoista ja uskonnoista, että "tosikristittynä" pitävän on vaikeaa, ellei mahdotontakin myöntää, että johonkin muuhun uskovat olisivat yhtä oikeassa tai väärässä kuin kristityt. Heillä ja monilla on omat, vuosituhansien saatossa muokkautuneet, ihmisten kirjoittamat ja valitsemat pyhät kirjat ja kirjoitukset. Tässä joukossa erimielisenä saa hyvin helposti väärässä olemisen, harhaoppisen ja vääräuskoisen leiman.

Henkilökohtaisen uskoni suurin vääristäjä on ollut ihminen itse, joka ihmisten kirjoituksiin uskoen livauttaa kieleltään hyvin liukkaasti ainoana totuutena, että "olet Jorma väärässä, sillä niin tai näin on kirjoitettu." Uskon asiat, kuten politiikkakin ovat jotain sellaista, missä olemme oikeassa uskomme ja uskomustemme mukaan. Joissa olen tasan yhtä oikeassa ja väärässä kuten kaikki muutkin, joten se siitä tällä erää. 

Ehkä eniten elämääni ja varsinkin sen pituuteen vaikuttanut väärässä oleminen on itseni esittelyssäkin maininta "väärien valintojen asiantuntija". Elämäni tärkein asia oli nimittäin 15 vuoden ajan alkoholi, joka lopuksi täytti jokaisen tyhjän kolon. Kuljin viinipullojeni kanssa pitkin metsiä ja puistoja sanoen kuolemalta pelastamalleni Biba-saksanpaimenkoiralle, että eräänä päivänä kuljen samoja polkuja kanssasi selvinpäin. Sillä käsitin, että vain siinä tapauksessa, että haluan ennenaikaiseen hautaan, olen oikeassa. Muuten olen totaalisen väärässä. Siitä päätöksestä on tänään, marraskuun viimeinen viikonloppu päivälleen 43 vuotta. Samalla lunastin myös uskolliselle koirallemme antamani lupauksen. 

Yhtä suuri väärässä olemisen oivallus oli tupakoinnin lopettaminen kaksi vuotta myöhemmin. Ehkä vaikeimpia väärässä olemisen myöntämisiä ovat kaksi kiville karahtanutta ja avioeroihin päätynyttä avioliittoani. Joissa eripuran ollessa vereslihalla, oli helppo osoittaa toista syyttävällä sormella: "Olet väärässä!" Mutta vaikka aika ei kaikkia haavojani parannakaan, saattaa se opettaa elämään niiden kanssa.

Julkisesti en hevin osoita sormella puolisoitani, sillä tiedän olevani jotain erityistä kulmikkuuksineni, jonka kanssa toimeen tuleminen vaatii itseltä, mutta myös ystäviltä ja varsinkin puolisolta tai ylipäätään rinnalla kulkijalta paljon. Parisuhteistani en uskalla sanoa kuinka väärässä olen sekä olin vuosien ja vuosikymmenten ajan, sillä tiedän vain, että yritin parhaani.

Ehkä vuodet ovat jotain tasoittaneet, mutta ovat myös tuoneet uutta särmää, sillä hinnalla millä tahansa en myönnä olevani väärässä kuin vasta sitten, kun joku osoittaa sen tavalla, jonka itsekin ymmärrän. Kun ei ymmärrä jotain, siitä saa helposti jankuttajan maineen, sillä myöntäminen ei liene muille sen helpompaa.

Itsensä loputon ruoskiminen ei ole avuksi sekään, vaan hyväksi on analysoida myös tuttuja ja antaa tovi aikaa sillekin minkälaisilla ihmisillä on itsensä ympäröinyt. Jos joku pitää yhtä viisaana tai tyhmänä, tulen hyvin juttuun siinä seurassa. Joskus kuitenkin havaitsen päätyneeni seuraan, jossa koen olevani muita tyhmempi. Minun ei ole hyvä olla, jos havaitsen olevani aina väärässä. Ainakin heidän omasta mielestä 😖.

Joten kiitos sinulle Risto hyvästä pyynnöstä, joka laittoi minut menemään itseeni ja pysymään siellä. Vaikka välillä kirpaisikin, en lähtenyt pois ja paljon ajatuksia jäi kirjoittamatta. Ehkä jatkan aiheesta huomenna tai muulloin.