Luonnon monimuotoisuus

Euroopassa ihminen on toiminnallaan muokannut luonnon monimuotoisuutta siitä lähtien, kun maa- ja kotieläintalous levisivät tänne yli 5 000 vuotta sitten. Maatalouden ja teollisuuden vallankumous 150 viime vuoden aikana ovat kuitenkin johtaneet maankäytön merkittäviin ja kiihtyviin muutoksiin, maatalouden tehostumiseen, kaupungistumiseen ja maankäytöstä luopumiseen. Se on vuorostaan johtanut monien sellaisten käytäntöjen (esimerkiksi maa- ja metsätalouden perinteisten menetelmien) romahdukseen, jotka ennen edistivät biologisesti monimuotoisten maisemien säilymistä.

Useammankin kerran olen keskustellut merkittävän maanomistajan kanssa, joka istuttaa vuosittain paljon kuusipuun taimia. Yksi hänen metsiensä tarkoitus tuoton lisäksi on sitoa ääntä ja pölyä. Sen vuoksi ymmärrän, että suosiossa on havupuu, joka on tiheä, samanasuinen kesät ja talvet. Kun silti kysyn muiden puulajien mahdollisuuksista, on vastaus, että hirvet ja peurat tallovat sekä syövät kaikki muut taimet. Mistä ne peurat ovat tulleet, sillä hirvet ovat Suomessa olleet yhtä kauan kuin metsätkin? 

Lisäksi yhden lajin puupelto on alttiimpi monille ei toivotuille hyönteisille ja kasvitaudeille, joista ei taas pääse eroon kuin myrkyillä. Suomessa onkin aivan liian kauan ollut kurssissa vain metsän ja viljelyspeltojen taloudellinen tuotto.

Monimuotoisuuden merkitys on noussut vasta viime vuosina uudelleen arvoonsa. On käsitetty, että jos ei mehiläisillä, ampiaisilla, kimalaisilla ja muilla pöyttäjillä ole kukkia mitä pölyttää, ei pian ole mustikoita eikä puolukoitakaan. Monilta paikoilta ovat kadonneet esimerkiksi myös lapsuuteni kottaraisparvet, joten on hyvinkin aiheellista kysyä mikä on muuttunut?

Ennen Suomessa olivat arvossa myös sekametsät. Kun piti hakea koivupuita, poimi metsuri suomenhevosen kanssa ne kuusi- ja muiden puiden joukosta.

Eilen kuuntelin sekä katselin televisiosta, että Suomen metsien tulevaisuus ilmaston muuttumisen ja lämpenemisen myötä on taas sekametsissä. Mutta ei samoilla eväillä eikä taimilla kuin ennen. Vaan nyt metsiin pitää istuttaa vieraslajipuiden taimia. Vaikka se varmasti hyväksi onkin, voi silti esittää kysymyksen mikä on muuttunut?

EU:n alueella on nyt lainsäädällöllinen vimma hävittää ihmisten itsensä muualta tuomia kasveja lupiinista piiskuun ja ruususta palsamiin jne. Osan tästä ymmärrän, mutten varsinkaan tapaa. Eniten mamukasveista on mielessä pyörinyt Jokilaaksossakin kasvava himalajan- eli jättipalsami. Toki siellä tai täällä on paljon muitakin vieraslajeja supikoirista minkkeihin. Ehkä monimuotoisuuden säilyttämisen tai palauttamisen kannalta olisi joku muu tärkeämpää, kuin laittaa sanktioiden avulla maaseudun mökin mummu ja pappa hävittämään tunkionsa takaa kurtturuusut. 

Koska Jokilaakson 7-8 hehtaarin alueesta on veden korkeudesta riippuen kolmasosa tai puolet veden vallassa, ei siinäkin hengissä pysyvän palsamin hävittäminen siemenineen ole kovinkaan helppoa. Jos on tarpeellistakaan, sillä sanana hävittäminen tappaa helposti muun visioinnin. 

Nyt olemme Suomessakin ymmärtäneet, että laiduntavat lampaat pitävät paljon palsamista. Koska kasvi ei ole myrkyllinen, sillä on pitkä historia myös hyötykasvina ihmisen ruokapöydässä. Olisikin kiintoisaa tietää mitä palsamille tehdään siellä mistä se on kotoisin. Tuskin se kokonaan on valloittanut Himalajaa tai Intiaa. 

Tällä kertaa blogini on lähes täydellisen tietämättömän raapaisu luonnon monimuotoisuuteen. Mutta asun luonnonsuojelualueen keskellä ja opin koko ajan lisää, josta myös kirjoitan. Oppimattakin käsitän, että ihmisellä on uskomaton tarve säädellä vapaata luontoa. Olisi silti hyväksi itse sekoittamalleen pakalle etsiä ja pohtia hävittämisen sijaan muitakin vaihtoehtoja.