Viimeisenä jaettiin pieni, viisi senttimetriä korkea alumiininen, mutta kullanvärinen pokaali, johon oli kaiverrettu "JUMBO". Sen minä voitin. Kotona yritin vakuutella vanhemmilleni, että sain sen, koska olin aika hyvä. Myöhemmin käsitin, että silloin äitini ja isäni säälivät minua sekä mahdollisesti kokivat myötätuntoakin. Ehkä aikuisilla seuran aktiiveilla oli hauskaa, kun he olivat keksineet jakaa huonoimmalle osallistujalle palkinnon. Minua se loukkasi syvästi. Enää sen jälkeen en juuri osallistunut Koskenmäen Kisailijoiden enkä Tuusulan Voima-Veikkojen toimintaan.
Mieleeni muistuu kyllä muutama onnistunutkin kilpailusuoritus. Onnistunut olen "Toivon tuojana" ja koulujen liikennekilpailuissa, joissa kierrettiin polkupyörillä lenkki ympäri kylää. Välille oli sijoitettu erilaisia liikenteeseen liittyviä tehtäviä ja kysymyksiä. Niissä pärjäsin aina ja kerran myöhemminkin, sillä osallistuin Wartburg henkilöautollani Liisan ja Markon kanssa Jyväskylän Perhe-ajoon. Saatoimme jopa voittaa sen.
Luulen, ettei kilpailujen syvin ydin ole kilpailemisessa eikä voittamisessa, vaan onnistuminen ja kokemus, että on menestynyt jossakin. Itse en ole ollut monessakaan asiassa hyvä. Sen sijaan varsinkin yhteis- eli sen ajan oppikoulussa olin koulun villein ja valovoimaisin tuntien sekä muiden häiritsijä. Mutta kuinka pieni ja arka poika olin sisimmässäni, sitä ei moni, jos kukaan koskaan nähnyt.
Halusin kulkea omia polkujani ja olla yhtä aikaa hyväksytty. Kun en juuri missään toisten arvostamassa pärjännyt, itsensä löytäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen sellaisena kuin olen, on ollut vaikeaa. En tiedä kokevatko muutkin olevansa pohjimmiltaan yksin itsensä kanssa, mutta näin on ollut aina laitani. Siitäkin huolimatta, että elämässä on ollut paljon rakkautta, ovat suurimmat kipeydet ja surutkin olleet siellä.
Vanhemmiltani sekä molemmilta vaimoiltani olen saanut paljon, mutta pojaltani Markolta eniten sitä mitä en ole toivonut. On kipeää käsittää vuosikymmeniä kaikkensa antaneena, ettei se riitä. Tämän kuukauden viimeisenä päivänä menen oikeuteen kuulemaan onko sopivaa edes yrittää mennä tapaamaan häntä rakentamalleni kesähuvilalle, jos hän ei ole itse paikalla.
Kauan, kauan aikaa sitten tuntui pahalta epäonnistua, vaikka en edes yrittänyt parastani. Nyt, elämän ehtoossa tuntuu vähintään yhtä pahalta kokea epäonnistuneensa Markon isänä, kun parhaansa yrittäminenkään ei riitä. Siinä upeana lohtuna on tuntea silti sydämessään, että Markon molemmille äideille, siskolleni ja vaimolleni taivaanrannan tuolla puolen se riitti ja riittää iäti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti