Väärien valintojen asiantuntija * 337

Pienistä hyvän mielen hetkistä on helppo jatkaa muistoihin. Voi pohtia onko elämälläni ollut muille merkitystä ja olenko ollut onnen hetkien tuojana joillekin. Luulen, että pysyvää onnea en ole pystynyt antamaan kenellekään. En siltikään, vaikka muistan äitini sanoneen usein kuinka hän rakastaa kaikkia, kolmea lastaan. Sen sijaan en muista, että hän olisi juuri puhunut rakkaudesta isääni, puolisoonsa. Vastaavasti en muista myöskään isän koskaan puhuneen rakkaudestaan keneenkään, ei vaimoonsa eikä lapsiinsa.

Luulen, että mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän toin mukanani murhetta vanhemmilleni. Toki tuotin iloakin, vaikka raittiuttani aikuisena ei isäni nähnyt koskaan. Luulen meidän lasten olleen vanhempieni syvimmän elämäntarkoituksen. Olen tästä kaikesta hyvin kiitollinen ja usein onnellinenkin, vaikka heidän, kuten siskonikin haudalla välillä itken kaipauksesta.

Uskon myös, että molemmat puolisoni olivat aikansa onnellisia kanssani, kuten myös minä heidän kanssaan. Niitäkin aikoja muistelen aika ajoin kaihomielellä, sillä pysyvää onnea he eivät kanssani löytäneet, kuten en minäkään heidän kanssaan. Vaikka aika kultaa muistoja, avioliittoni olivat tositarkoituksella tehtyjä, vuosia kestäneitä yrityksiä elää onnellisena jonkun rinnalla kunnes kuolema meidät erottaa.

Ehkä yksi elämäni merkityksellisimmistä valinnoista oli vuodet adoptiopoikani Markon kanssa. Siitäkin huolimatta, että hän ei ole puhunut minulle pitkiin aikoihin juuri mitään. Joskus ja itse asiassa aika usein on vaikea käsittää itseään ja varsinkaan muita, kun huomaa, että kaiken antaminen ei riitä. Vaikka joskus pohdin niinkin, että voikohan kaiken antaminen olla liikaa.

Minulla on muutamia muitakin henkilöitä, joiden elämään olen jättänyt pysyvän jäljen, joka seuraa matkassa loppuun saakka. Ehkä merkittävin aika on tekemisilläni asunnottomuuden vähentämiseksi. Monisatapäinen joukko on saanut avullani elämäänsä tekemistä, muuta sisältöä ja asunnot, joihin on voinut perustaa ja rakentaa mieleisensä kodin. Oma lukunsa olivat silloin työtoverini ja muut vastuunkantajat, jotka leivän lisäksi saivat taipaleelleen paljon muutakin evästä. Sillä tiellä olen kokenut monia hyviä hetkiä, vaikka pysyvä, loppuun saakka kantava onneni lymyää yhä piilossa ja odottaa vuoroaan sekä löytämistäni. Tähän saakka kaikessa kokemassani, merkityksellisessä onnessa on ollut surumieliset kehykset. Ne kaikki yhdessä ovat silti tehneet elämästäni hyvän ja elämisen arvoisen.