Mutta kyllä onneni rakentuu myös yhteydestä toisiin ihmisiin. Sukulaisiin, ystäviin, kavereihin, lapsiin, rakkaisiin elämänkumppaneihini, mutta myös ventovietaisiin. Ja kaikkeen elävään, jossa olen mukana. Ehkä onnellisimmillani olen yksin ja eläinten kanssa. Silti tiedän mitä minulta puuttuu. Minulta puuttuu se mikä minulla on ollut. Elämänkumppanin rakkaus, jonka kanssa voisin jakaa iloni, suruni, onneni ja onnettomuuteni.
Koirat ja miksei kissatkin ovat olleet onneni palasissa aivan oma lukunsa. Minulla on ollut aina eläimiä ja niiden uskollisuudessa olen ihmetellyt varsinkin koiria. Vuosikymmenten aikana moni niistä on kuollut käsivarsilleni kulkien sitä ennen koko elämänsä rinnallani uskollisesti. Hyväksyen minut juuri sellaisena repaleisena ihmisenä kuin olen. Kun koirani ovat katsoneet minua viimeisen kerran ennen kuin painavat silmänsä ikiuneen, ne kertovat, että vielä ja varsinkin silloin luottavansa minuun yhä täydellisesti.
Onneeni kuuluu siis myös syvää surua enkä voikaan muistella koiriani juuri ilman kyyneliä. Ajattelen, että niin on hyvä ja niin on kohdallani tarkoitettu. Mutta eläinrakkaus ei koskaan korvaa rakkautta ihmiseen, vaikka moni täyttääkin kaipuun aukkoa eläimellä.
Ehkä onneni perusta rakentuu kuitenkin elämänhalulle, itseni ja elämän hyväksymiselle sellaisena kuin olen ja elämäni on. Joskus ajattelen ja yritän hyväksyä, että minut on tarkoitettu tällaiseksi, joka en koskaan voi tai osaa kokea pysyvää, täydellistä onnea tai onnellisuutta. Onneni on ollut pieninä palasina pitkin eloni polkua, josta tässä ajassa suurin osa on kuljettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti