Väärien valintojen asiantuntija * 164

Reissasin edelleen Keski-Suomen ja Helsingin väliä ehkä viikoittain. Sillä kyllä Kalliomäki oli toinen kotini, vaikkei enää asiaa makuuhuoneeseen ollutkaan. Niinpä siirryin öiksi Markon huoneen parvelle, sillä hän oli paljon muualla ja nousemassa omille siivilleen. Syystä tai toisesta sieltä siirryin kotini oven ulkopuolelle, toimiston parvelle ja viimein en enää juuri käynyt Kalliomäessä.

Yksi ensimmäisiä tehtäviäni Hämeentiellä oli, kun huomasin, että muutaman Samaria rf:n omistaman tukiasunnon asukkaat eivät käyttäneet Karvisen päiväkeskuksen palveluita, eivät saunaa, eivät pyykkitupaa, eivätkä mitään muutakaan. 

Kun tätä heiltä kyselin, menivät otsat synkkiin kurttuihin ja viesti oli, että emme ole sinne tervetulleita. Tätä pyörittelin aikani ja päätin käydä jokaisen vääryyttä kokeneen luona henkilökohtaisesti pyytämässä  Sininauhasäätiön puolesta anteeksi kaikkea, minkä he ovat kokeneet loukkaavaksi.

Karvisen saunassa ja kylpyhuoneessa parannettiin nämäkin haavat lopullisesti ja paljon muuta. Samaan kylpypaikkaan ja mukanani usein kulkevaan pesuharjaan liittyy myös yksi tarina maailman muuttumisesta. Kun kerran olin menossa löylyhuoneeseen, huomasin pukuhuoneen koukussa roikkuneen harjani ottaneen jalat allaan. Se sai tunteeni kuohumaan, sillä en voinut sietää, jos Helsingin kotini seinän takana liikkuu varkaita, joille kelpaa mikä vaan ja mistä vaan.

Jäi pesut sillä kertaa väliin ja siirryin penkomaan nauhoittavan kameravalvonnan materiaalia. Ja kas, ennen pitkää sieltä löytyi talon asukas Raipe, joka käveli kotiaan kohti pesuvälineeni kylpytakkinsa taskussa. Lompsuttelin miehen oven taakse pää punaisena: "Miksi nyysit harjani?" Tähän syyllinen viattoman näköisenä: "Sorry Jormas, en tiennyt kenen se oli."

Tästä puhuttiin myöhemmin talon kokouksessakin. Ajasta vuonna yks ja kaks, milloin mökin ovea vasten laitettiin luuta merkiksi, jos ketään ei ollut kotona. Nyt näköjään maailma makaa Topi Katissakin niin, että perusteltu syy varkauteen on, kun ei tiedä kenen tavara on.

Koska omaankin elämääni on mahtunut pitkä siivu, jolloin myös itselleni kelpasi muiden omaisuus, ei minusta ollut Raipen tai kenenkään muunkaan rosvon tuomitsijaksi. Se ei silti estänyt puhumasta toisten ihmisten kunnioittamisesta, johon olisi hyvä kuulua myös heidän omaisuutensa. Sillä hyvä omatunto on paras päänalunen.