Päihteetöntä elämää ja orastavaa raittiutta oli takana puolitoista vuotta ja oli yllätyksen aika. Varasin Vesalan Riihikirkon ja papin, joka saattoi olla Heinolan Antti. Sekä kerroin Liisalle, että nyt olisi meidän kahden juhlan paikka. Lupasit puolisokseni, kun maistissa sinua kolme vuotta sitten kosin, jos ja kun lopetan juomisen. Nyt on näytöt annettu eikä se tästä kummene, joten miten on, paikka sekä pappi ovat varatut?
Oli hieno asia, että ehdin oppia tuntemaan myös Liisan äidin. Muistan, kun kysyin myös häneltä sairaalan vuoteella pikku maistissa, että hyväksyykö hän minut Liisan puolisoksi. Elli vastasi: "En nyt, mutta ehkä joskus". Nyt ajattelin, että samat näytöt riittävät hänellekin.
Vastasin hänelle, kuten olimme Liisan kanssa asian kokeneet. Osa omasta suvustani ja kavereistani nimittäin ajatteli ja joku sanoikin, että miten sinä vammaisen vaimon otit? Olisithan sinä terveenkin saanut tai maksaako se sinulle? Se loukkasi. Ja vastaavat Liisan läheiset sanoivat, että sellainen juoppo, juo vaan rahasi. Se ei loukannut.
"Elsa hyvä. Kun emme Liisan kanssa kyenneet varmuudella valikoimaan niitä, jotka olisivat vilpittömästi tulleet juhlimaan naimisiin menoamme, emme kutsuneet ketään."
Liisa, ehkä pyörätuolin käytöstä johtuen oli Haapamäen kylän, Haapamäen talon tyttären tyttärenä suvun yhteinen holhokki, jonka parhaan tiesi suku, muttei Liisa itse milloinkaan. Yhden ainoan Elsa-tädin puhelun ansiosta muuttui kaikkien suhtautuminen meihin. Hänestä tuli tasavertainen muiden kanssa. Ehkä minustakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti