Tänään on 13. Sydäninfarktini vuosipäivä. Merkkipäiviä tulee siis piruntusina täyteen. Pirunkin olemassa oloon uskon, mutten helvettiin, kuten sitä ihmiset toisilleen kauppaavat. Varsinkin tämän ajan fariseukset, jotka kulkevat mielestään muita ylempänä mustanpuhuva raamattu kainalossaan.
Mutta niistä aasinsilloista piti kirjoittaman. Päivälleen 13 vuotta sitten oli vaellukseni tässä muodossa päättyä, kun sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Se oli yksi syy Merikonttikotimme syntyyn Tuusulan Jokilaaksoon, sillä en halunnut jatkaa Sininauhasäätiön operatiivisena johtajana. En halunnut kuolla sorvin ääreen, vaikka rakastinkin työtäni.
Halusin pois oravanpyörästä. Toisella tai ensimmäisellä eläkejaksolla asuin 5 viikkoa Kolumbian Bokotassa katulasten kanssa. Siellä tutustuin myös jo silloin lähes nuoreen mieheen, tämän kirjoituksen Mauricioon. Sekin oli Sydäninfarktin vuosipäivä.
Sinne lastenkotiin hän silloin jäi, kun läksin Suomeen. Jonkun vuoden kuluttua halusin Merikottikotimme kosteiden pintojen laatoittajaksi naisen, sillä kokemuksesta tiesin heidän olevan työssään miestä parempia.
Laatoittajan löysin, joka tarvitsi itselleen apumiehen tehtävään. Ja kuinka ollakaan, vuosien tauon jälkeen törmäsin Suomessa Mauricioon. Hänet pestasin laastia sekoittamaan ja kantamaan laattoja.
Ja taas tänään, vuosien kuluttua, niin ikään Sydäninfarktini vuosipäivänä nettiposti toi minulle Koti Katulapselle yhdistyksen jäsenlähden. Siinä nyt jo nuoresta miehestä uloskasvanut laatoittajan apulaiseni kertoo kuulumisiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti