Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Rakastan elämää

Jormas: Kun aikoinaan vihkipappimme luoma turvattomuus Sininauhasäätiön puheenjohtajana laittoi Päiviksen ja minut pakkaamaan reppumme kodistamme, luomastani Pessi ja Illusiasta, päätin, etten enää koskaan rakastu yhteenkään paikkaan.

Vaan ajattelin, että tästä eteenpäin kaiken kannan mukanani. Vanhuuden unelmani oli, että kun sen aika tulee, laahustan Pessin käytäviä niiden joukossa, jotka olivat vaimoni ja poikani lisäksi tärkeimmät elmässäni. Siellä asuvat alan naiset ja miehet.

Mutta moni asia on mennyt elämässäni toisin. Osin itse ja osin muut ovat karkoittaneet tai karkoittuneet ympäriltäni. Olen siitä kovin pahoillani. Itseni lisäksi luissaan vain Isä ylhäällä tietää, että annoin kaikkeni.

Mutta se ei riittänyt. Nyt minulla on Jokilaakso ja osin itse valitsemani yksinäisyys. Olo on joskus haikea, mutta olen myös onnellinen. Rakastan tätä paikkaa ja kaikkea elämää täällä, sillä täällä on paljon hyvää henkeä, jota ei tiukka- eikä löysäpipoinen kristitty ymmärrä.

Täällä on myös äitini ja isäni henki. Usein muistan isän lauantai-iltana, Koskenkorvapullon juoneena rakentamansa talon rappusille.  Yrmeä katse itään suunnattuna nyrkki pystyssä: "Tätä ei perkele ryssä vie". Jota äiti keittiön jakkaralla, ikkunaruudun takana pelonsekaisesti siunaili.

Jokaisella kasvilla ja jokaisella eläimellä on Jokilaaksossa sielu. Jo pitkään olen opettanut myös  osaomistuskoira Niilolle erilaisuuden hyväksyntää.

Se ihmettelee kanssani pää kallellaan vaskikäärmettä, että mikä tuo on ja miksi se on paljon isompi kuin jo tutut kastemadot ja viitasammakot? Mutta se tietää, että poltan käämini, jos se on millekään eläimelle paha. Että vain koirapuistossa saa rähjätä.

Niilo näkee ja kokee kuinka mielestään sen suukkojen ansiosta ikkunaan lentänyt lintu virkoaa ja lentää omille teilleen. Monena aamuna sen jälkeenkin se juoksee tarkistamaan, että tässä se oli. Viimein se uskoo, että pienilintu ei tule enää koskaan takaisin siihen paikkaan.

Aamuisin ja iltaisin kuljemme rantapolkua Niilon katiskalle. Monet hauet ja lahnat ovat kokeneet sen kostean kirsun kosketuksen. Yhdessä vapautamme kalat ja Niilo tuijottaa pitkään laiturin reunalta veteen ja ihmettelee, että minne kala katosi.

69 vuotta, siis koko elämäni olen tehnyt kompromisseja naisten vuoksi ja kanssa. Ensin kolmekymmentä vuotta äitini ja isäni avioliitossa ja sen jälkeen omissa liitoissani. Heistä vain yksi oli sydämeni valittu, suuri rakkauteni. Se oli päivis. Häntäkään en pystynyt rakastamaan riittävästi. Se on elämäni suurimpia murheita.

Seuraavaksi täytän 70, jos Luoja suo. Ajattelen, että silloin olen aikuisen oikeasti aikuinen. Tällä hetkellä ensimmäisen kerran elämässäni en jaa elämääni kenenkään ihmisen vuoksi. On itsekkyyteni aika, joka ei ole keneltäkään pois.

Elämäni ainoat kompromissit teen nyt Niilon vuoksi ja kanssa. Joka tarpeineen ilmoittaa milloin syödään, juodaan ja mennään lenkille.

Vaikka tämä ei ehkä muiden mielestä totta olekaan, koen eläväni vasta nyt itselleni. Ja rukoilen, että Isä olisi laskenut minun päivieni määrän kauas tulevaisuuteen ja antaisi mahdollusuuden aloittaa taas kerran alusta.


Ei kommentteja: