Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Lea Salvador in memoriam

Jormas: Tämä on yksi elämäni vaikeimmista blogeista, mutta haluan kirjoittaa sen Lean muistoksi. Pitkäkin tästä voi tulla, vaikka kuinka lyhentelen ja oionkin, sillä aiheesta voisin kirjoittaa kirjan.

Halusin opiskella englantia chatin ja kielenkääntäjän avulla. Ja halusin tietää miksi katolisen maan köyhääkin köyhempi äiti rakastaa suunnattomasti lapsiaan, vaikka heillä ei ole kuin nälkä. Tästä kaikesta kirjoitin aiemmin monta blogia.

Kieltenopettajikseni valikoin 5 äitiä Angeles Citystä. Vain yhdellä on mies "tallessa", mutta lapsia heillä on 15. Heidät kaikki olen tavannut peltihökkelikylässä viime talvena. Kuukauden ajan kävelin edestakaisin 5 kilometrin matkan ja annoin säästyneet matkarahat äideille ja heidän lapsilleen.

Lea oli yksi heistä, josta tuli minulle hyvin läheinen. Juuri koskaan hän ei pyytänyt minulta mitään ja juuri koskaan hän ei hymyillyt. Olemukseltaan hän oli yksi kohtaamistani surullisimmista ihmisistä.

Ehkä hän sydämessään nauroi tai iloitsi kuitenkin joskus. Istuin silloin tällöin hänen kanssaan ja puhuimme mitä osasimme. Jos näin ei käynyt, laittoi hän illalla chatin ja pahoittelut, ettei ollut voinut viihdyttää minua sinä päivänä, koska oli ollut liian sairas.

Vaikka hänellä oli lapsensa ja paljonkin ihmisiä ympärillä, oli hän minulle hyvin yksinäinen ihminen.

Kerran jo Suomeen palattuani, oli hän yön aikana luikerrellut sydämeeni ja lähetin hänelle aamulla 2000 pesoa. Mitä lienee 35 euron paikkeilla. Silloin koin, että hän oli iloinen, sillä vain harvoin hän pystyi ostamaan itselleen tai lapsilleen mitään extraa.

Mutta myös itkin sydämessäni. Hän lähetti kiitosten lomassa toiveikkaan kysymyksen, että olemmeko nyt seurusteleva pari. Tiesin hänen kaipauksensa ja kyynelten kera kirjoitin, että sorry, sorry Lea, olemme vain hyviä ystäviä.

Yllättäin oma Golgatan tieni tuli Leasta. Ennen pääsiäistä sain tiedon, että hän oli kuollut alle 40-vuotiaana. Ehkä jotkut muutkin tiesivät Lean erityisasemasta sydämessäni, koska suru-uutinen tavoitti minut kaukana Suomessa ennen viereistä peltihökkeliä.

Kun tätä kirjoitan, on Lean hautajaispäivä. Naapurit ja ystävät ovat valvoneet ehkä viikon hänen ruumiinsa ympärillä ja tänään hän pääsee uskonsa mukaisesti Isänsä luokse. Ja minä itken jälleen.

Mutta itken muutakin. Viikon aikana selvitin kuka huolehtisi hänen lapsistaan. Löysin nuoremman sisaren, jonka kanssa puhuin paljonkin.

Lean lasten iät ovat 4, 6, 10 ja 14. Kun kysyin heidän huolehtimisesta, vastasi huolta kantava sisar, että hän huolehtii lapsista. Kun kysyin kuinka hän voi sen tehdä, hän lisäsi:
"i dont know because im only student and i cant give everything they need."

"En tiedä koska olen vain opiskelija ja en voi antaa kaikkea mitä he tarvitsevat."

Kun kysyin hänen ikäänsä, hän vastasi olevansa 17-vuotias.

Maailma on ihmeellinen ja välillä itsekäskin. Koen ymmärtäväni kaiken kirjoittamani, mutta koen myös, että kukaan ei ymmärrä miksi tämä sattuu minuun niin kovasti. Tai ehkä minun Jumalani ja Lea ymmärtävät siellä jossakin mistä aika ei enää ketään tavoita. Sinä Lea ja lapsesi elätte sydämessäni ikuisesti.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa. Kaunis kirjoitus.

For life kirjoitti...

Kiitos.