Muodolliset pätevyydet

Jormas: Kohta neljäkymmentä vuotta sitten lopetin pääni sekoittamisen keinotekoisesti kemiallisilla aineilla. Mitään kaduttavaa ei ole ollut eikä tullut, sillä se oli tapani etsiä itseäni ja myös löytää. Suositeltava tapa muillekin,  jos onnistumisprosentti ei olisi niin huono.

Oma lisävaikeuteni oli olematon itsetunto, jos ei ollenkaan. Niistä mistä kärsin eniten, ne ovat nyt arvokkain henkinen pääomani, sillä koskaan en ole kokenut olevani kuten muut.

Kun lopetin päihteiden käytön, olin noin 30-vuotias. Mistään mikä on tai oli oikein, en tiennyt mitään. Mutta yhdestä väärästä tavasta elää tiesin paljon ja olin saanut myös  tarpeekseni. Se oli ja on yhä viina. Tosin nykyisin tiedän myös viinattomuudesta aika tavalla.

Alkuaikoina halusin sosiaalityöntekijäksi tai diakoniksi tekemään sitä mistä tiesin eniten. Päihdetyöntekijäksi. En halunnut koulutusta siksi, että olisin parempi työssä, vaan siksi, että olisin kuten muutkin tekijät. Kunnes oivalsin, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Ja itse olen vaihtoehto muodollisesti pätevällä puurtajalle.

Se kantoi sosiaalineuvoksen arvoon saakka, jota en lainkaan alussa hyväksynyt. Mutta myöhemmin kyllä, kun oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Mutta muodollista pätevyyttä se ei tuo, joten en kelpaa vaatimattomimmankaan tukiasumisyksikön yövalvojan työpariksi, jos tekemistäni on tarkoitus myydä yhteiskunnalle.

Merkillistä sanon minä. En kelpaa päihdetyöhön, mutta ravintolaan viinamyyjäksi kylläkin. Kuten elintarvikekauppaan ja luulenpa, että Alkoonkin.

Onkin hassua, että tältä osin ongelman aiheuttajaksi ei tarvitse pätevöityä, mutta jälkien korjaajaksi ei riitä sosiaalineuvos eikä mikään muukaan kenttäkokemus.