Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Vahtikoiran kanssa Laukaassa

päivis: Hiljaiselo on ehkä sopivin sana kuvaamaan kulunutta viikkoani Laukaassa. Kaksi kertaa olen ajanut Jyväskylään ja tänään menen "taas". Pari kertaa olen jutellut naapurin koirienomistajan kanssa ja pari kertaa puhelimessa niitä näitä. Siinäpä ne kohtaamiset ovatkin. Muutamaa kassahenkilöiden kanssa lausuttua sanaa ei lasketa mukaan.

Viihdyn yleensä ihan hyvin itsekseni. Yksinolo kun on aika tavalla eri asia kuin yksinäisyys. Ymmärrän kuitenkin hyvin niitä ihmisiä, jotka hankkivat koiran kaverikseen yksinäisyyttä torjuakseen. On mukava, kun yksin ollessa voi jutella koiralle. Minulla ainakin on usein paljon asioita, jotka on mukava kertoa jollekin. Niilo näkyy yrittävän kuunnella kovasti. Eri asia on, minkä verran se puhettani ymmärtää. Tunnetiloissa se ainakin jäkyy olevan samalla aaltopituudella.

Viime yönä Niilo osoitti olevansa myös oiva vahtikoira. Siitä huolimatta, että sen vahtitaidoista on tullut ajateltua ja usein sanottuakin jotain ihan muuta. Heräsin kahden jälkeen kun Niilo tuijotti ulos ikkunasta. Siirsin tänne tullessani nojatuolin ikkunan eteen niin, että sen on hyvä katsella ulos. Nyt se tosiaan tuijotti ja päästeli pieniä, murahduksilta kuulostavia ääniä. En ensin reagoinut niihin muuta kuin harmistuneena, kun jouduin heräämään kesken unien.

Kun tuijottelu ja pienet murahdukset vain jatkuivat, oli pakko mennä katsomaan, mitä se mukama näki ulkona. No olihan siellä. Tumma farmariauto oli pysäköity lähelle postilaatikoita. Menin toiseen huoneeseen nähdäkseni enemmän ja huomasin, että pihallamme seisoi nainen. Mietin, että mikähän rähinä alkaa, kun menen avaamaan oven kysyäkseni, että mitä nainen mahtaa etsiskellä. Yleensä Niilo nostaa aina kunnon metelin, jos se tietää jonkun olevan pihalla tai oven takana.

Mutta vahtikoira-Niilo yllätti ja pysyi tyynenä, kun kävin öisen keskustelun ovella. Nainen kertoi olevansa vastarannan asukas. Kuuleman mukaan heidän nelilapsinen perheensä on nyt jo kahtena yönä herännyt kauheaan musiikkiin, joka kuuluu jostain meidän niememme suunnalta. En varmaan ollut ihan hereillä, mutta mieleen jäi, että nainen olisi kertonut jonkun soittavan tauotta jotain Karjala-kappaletta.

Meidän yhdeksän paritalon tienoo oli kuitenkin ainakin tuolla hetkellä hiiren hiljainen. Nainen jatkoi ihmettelyään, että mistä ääni sitten mahtaa tulla. Ja enkö tosiaan ole kuullut mitään. No en tosiaan.

Olin totaalisesti hetkessä luopunut ensiajatuksesta, että naisen käyntiin olisi liittynyt jotain hämäräpuuhia. Siksi ehkä eläydyinkin niin sujuvasti hänen tilanteeseensa. Neljän lapsen äiti, joka jälkikasvuineen herää jo toistamiseen johonkin tolkuttomaan humppaan tai vastaavaan. Äidiltä menee lopulta hermot - helppo uskoa - ja hän lähtee yöllä (onneksi sentään kesäyöt ovat valoisia) ajamaan kilometrikaupalla vastarannalle paljastaakseen metelin lähteen ja varsinkin sen aiheuttajan. Hän nimenomaan mainitsi, että halusi löytää metelöijät kertoakseen, että tällainen ei vetele.

Sen sijaan, että löytää musiikin huudattajat, hän tuleekin hiljaistakin hiljaisemmalle niemelle, jossa kohtaa naisen, joka vakuuttaa, ettei ainakaan itse ole kuullut pihaustakaan. Ja kun koirankaan mielestä ei ole ollut mitään haukkumisen arvoista häiriötä.

Mahdoin olla masentava öinen keskustelukumppani. En varmaan saa koskaan tietää, tuliko naiselle myöhemmin mieleen, että jäinköhän miettimään, oliko kävijä sittenkään ihan tolkuissaan. Kaikkihan me olemme varmaan joskus tavanneet ihmisiä, jotka kertovat kuulevansa ääniä, joita kukaan muu ei kuule. No tietysti ne neljä lasta kuulivat, mutta saattaisinko ajatella niinkin, että onkohan niitä lapsiakaan olemassa.

Ei kommentteja: