Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Aloittamisrajoitteinen

jormas: Olen ollut kohta viikon Jokilaaksossa yksin, kun Päivis huitelee Keski-Suomessa Niilo-koiran kanssa. Ja voin todella sanoa tällä hetkellä, että olen aloittamisrajoitteinen, sillä joka päivä en ole käytännössä päässyt edes vuoteesta ylös. Toki siihen vaikuttaa moni asia, joista kerron myöhemmin. Mielessä on nimittäin ehkä elämäni vaikein blogi, joka tosin haalistuu päivä päivältä. Sillä määrätyt asiat haluan kirjoittaa ja kirjoitankin tunteella. Usein itken, kun kirjoitan, sillä jokainen sana vie palasen sydämestäni maailman tuuliin. Tunteella tehdystä olen myös saanut parhaat palautteet, joten saattaa olla, että niistä saa jotain murusia joku muukin,

Viikon ajan olen pohtinut, että voiko elämästä saada kohmelon tai kunnon krapulan. Yön hiljaisuudessa olen pohtinut sitäkin miltä mahtanee tuntua silloin, kun joku saa etuoikeuden lähteä sateenkaaren tuolle puolen, Taivaanrannan ylisille "elämästä kylliksi saaneena". Vaikka tutuissa ja sukulaisissanikin on niitä, jotka ovat päättäneet vaelluksensa oman käden kautta, olen käsityksessä, että elämästä kylliksi saaneella ei tarkoiteta tätä. Mutta ehkä tämän ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa matematiikkaa tai jotain muuta mitä minulla ei ole.

Itse en koe olevani elämäni vaiheessa, jossa voisin sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kaikkea muuta, vaikka tiedänkin mitä on kuoleman läheisyys. Tiedän olleeni sitä lähellä jonkun kerran ja niitäkin, joista en mitään tiedä, on varmasti ollut. Ehkä elävin muisto aiheesta on, kun olin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Kuinka ympärillä häärivä Päivis välitti ja rakasti minua. Se oli ja on edelleen ainut tiedostamani syy, joka piti minut tässä elämässä. En voinut enkä halunnut jättää häntä. Tunsin Päiviksen rakkauden jokaisessa vaivaisessa luussani.

Muistan myös vihkipappimme Aarne Kiviniemen, joka kävi luonani ja kysyi: "Oletko Jorma kokenut täällä Jumalan läheisyyttä?" Ja katsoi minua, kuten virkansa puolesta papin kuuluukin. Olipa rumasti sanottu, mutta olkoon, sillä kuormaa on välillemme tullut sen verran, että näin koen tänään. Joka tapauksessa vastasin hänelle: "Ei Aarne, en ole kokenut Jumalaa täällä, mutta Päiviksen olen". Pappini vaikeni, mutta näin sen koin silloin ja näin sen koen nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Jumala lymyilee jossakin ja harvoin huomaan hänen kosketuksensa ja välittämisensä. Ehkä olen kylmä, paatunut ja kova.

Monesti olen elämäni aikana kysynyt itseltäni, että milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. En tiedä vieläkään, ja vaikka nyt olenkin aloittamisrajoitteinen, olen aina aloittanut alusta, kun My Way, minun tieni on päättynyt umpikujaan. Toki tiedän, että puskea voisin yhä valitsemaani väylää, mutta en sitä tee, sillä haluaisin elämäni viimeisten vuosien olevan muutakin kuin sisäistä ikävää ja surua. Toki ymmärrän senkin, että ehkä se on osani. Vielä en sitä hyväksy. Ehkä en koskaan.

Ei kommentteja: