Sosiaalinen media on monessa suhteessa aivan ylivertainen. Se kerää esimerkiksi muistoja vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Siihen kategoriaan kuuluu myös Ville Komsi, jolta somen välityksellä kysyin mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ja kun jonkun päivän odottelin, niin vastasihan hän. Mitä, sitä en kerro teille. Sen sijaan kerron mitä itse hänelle sen jälkeen vastasin:
"Kiitos Ville kun vastasit. Nyt viimeksi vaimoni Linkolaa lukiessa olit mielessäni, sillä minulla on jokunen mukava muisto sinusta. Vaalimainoksesta lähtien, jossa näytit nukkuvan Isossa salissa ja alla teksti tähän tapaan, että "valitse Ville valvomaan etujasi". Muistan myös, kun asuit kampanjan aikana Keski-Suomessa joskus luonani. Ja minun piti valehdella sinulle aamulla että olen muutenkin menossa henkilöautolla Jyväskylään. Muuten ei olisi yksityisauton kyyti kelvannut. Sinussa on sitä samaa mitä arvostan Linkolassa ja Wahlroosin Nallessa. Haluatte elää, kuten puhutte. Siinä suhteessa olen sinuun verrattuna suuri floppi."
Oma vastaukseni on pysäyttänyt myöhemmin eräänkin kerran, sillä yleisesti ajatellen, ristiriitaisuus lienee yksi tyypillinen puoleni. Ja miksei olisi? Sillä kun kysyn joltakin, oletko normaali, niin sitähän useimmat meistä haluavat olla. Mutta kun sanon, että normaali on mielestäni kaikin tavoin keskiverto, niin sen jälkeen kukaan ei haluakaan enää olla normaali. Vaan jotain ainutlaatuista, omien polkujen kulkemistakin. Näin kai me kaikki.
Mutta on minullakin periaatteita. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten lopetin päihteiden käytön ja kaksi vuotta myöhemmin tupakoinnin. Sillä haluan kokea kaiken minulle tapahtuvan aidosti pää kirkkaana. Eikä siihen silloin sovi varsinkaan kemiallisesti edes yrittää muuttaa omaa todellisuutta toiseksi.
Myös luotettavana pidän itseäni. En edes muista, että olisin joskus syönyt sanani. Ja uskollinenkin olen, joten onhan siinä periaatteille pohjaa.
Eläimet ja elämän suojeleminen kaikessa muodossa on nykyisen sydämeni tärkeimpiä asioita. Vaikka petrattavaa siinäkin on, sillä kerran istuin metsässä samalla tuulenkaadolla miehen kanssa, joka jutteli käsivarrellaan lounastavalle naarushyttyselle. Että koittaisit katsella muita ravinnonlähteitä tulevalle jälkikasvulleen. Oma käteni sen liiskaa lähes joka kerta. Mutta ei aina, joten tulevaisuuden osalta vannomatta paras.
Eläimen kuolemaa suren paljon enemmän kuin ihmistä milloinkaan tai konsanaan. Tosin ehkä surukin on toisenlaista. Kuten ihmis- ja eläinrakkauskin. Vaikka en hevin ihmiseen väkivaltaisesti kajoakaan, niin eläinrääkkäys on jotain sellaista, joka on syvässä ristiriidassa sen kanssa miten käsitän ihmisyyden parhaimmillaan. Tässäkään asiassa en vanno enkä uhkaile varsinkaan julkisesti.
Ehkä taidan siis olla enemmän periaatteissa kiinni kuin flopeissa, sillä onhan niitä muitakin. Kunhan jotakin tähän raapaisin.
Vaikka tiedänkin, että elämääni kantava ohjenuora mahtuu seuraavaan virkkeeseen: 'Valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys ja liukuva omatunto, ovat omia polkuja kulkevan tieni suunnan näyttäjiä."
Tästä löytää jokainen itsensä sen jälkeen, kun tekee rehellisen diagnoosin itsestään peilin ääressä tai yksin tähtitaivaan alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti