Jormas: Tänään juhlitaan kotimaani sadan vuoden itsenäisyyttä ja jo monta päivää on mielessä pyörinyt kirjoittaa jotain Suomesta ennen Suomea.
Oiva aihe nimenomaan täksi päiväksi löytyy Topeliuksen runosta vuodelta 1853. Sen synnystä on ainakin kaksi tarinaa, jotka hieman ajatellen liittyvät molemmat itsenäisyyteen.
Kokonaisen kansan, ihmisen ja pienen linnun, jonka ajatteleminen saa yhä uudelleen kyyneleet silmiini.
Sylvian joululaulun Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa, Italiassa.
Runo kertoo etelän ihmeistä, kuten sypresseistä ja Etnasta, mutta myös ihmisen itsekkyydestä, koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.
Toinen tarina kertoo Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä sekä verrattaisiin Suomea sirkuttajaan ja Venäjää häkkiin.
Joka tapauksessa Topelius oli aktiivinen ja sydämeltään luonnonsuojelija ja Suomen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen perustajajäsen.
Ilman tunnetta ei mielestäni voi luoda Sylvian joululaulua eikä Varpusta jouluaamuna, joka sekin on Topeliuksen käsialaa. Ja ehkä niiden ymmärtämiseen laillani tarvitaan samaa tunnetta.
1. "Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?
2. Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!
3. Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti