Yhteiskunta olemme me

jormas: Aikoinaan olin kunnallispolitiikassa mukana reippaan vuosikymmenen. Kipusin paikallisen politiikan portaita niin korkealle kuin se oikeastaan on pienen ryhmän edustajana mahdollista. Silloin se hiveli silloin tällöin itsessä jotakin sellaista, jonka olemassa olosta en välittäisi. Oli rotevaa nimitäin joskus sanoa ja myös kokea olevansa kunnanvaltuutettu, -hallituksen tai jonkun lautakunnan jäsen. Puhuin ja tiedostin, että sen ei pitäisi olla näin. Vaan pitäisi ymmärtää, että luottamuspaikka ei ole itsetarkoitus, vaan ainoastaan yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta ja työkalu viedä eteenpäin asioita, joita pitää muille tai itselle tärkeänä.

Järjestäytyneen yhteiskunnan omasta kyvystä kantaa vastuuta

kansan yhteisestä omaisuudesta voidaan olla montaakin mieltä

Viime kuntavaaleissa olin ehdolla pitkän tauon jälkeen. Tällä kertaa synnyin- ja kotikuntani Tuusulan kuntavaltuutetuksi. Vaikka teinkin tosissani töitä ja laitoin myös rahaa itseni myymiseksi kuntalaisille, ei äänisaalis kantanut valtuustoon saakka. Reipas puolisataa kuntalaista oli kuitenkin sitä mieltä, että olin koko kattauksen paras vaihtoehto. Sen he ilmaisivat äänestämällä minua.

Ote vaaleihin oli nyt toinen, sillä halusin, en niinkään valtuutetuksi, vaan edistämään asioita, joita pidän kunnan ja kuntalaisten kannalta tärkeinä. Kun pöly ja lievä pettymys olivat painuneet taka-alalle, oli inventaarion aika. Äänimääräni oli Tuusulan vihreistä miehistä paras, jonka avulla olen pyrkimässä kuntakehítyslautakuntaan tämän illan valtuuston kokouksessa. Olen innoissani ja mielessä on paljon asioita, joita haluan edistää. Niistä kirjoitan varmasti monta kertaa, on työkalu niiden edistämiseksi kyseinen lautakunta tai ei.

Koko elämäni olen halunnut kulkea omia polkujani. Kuten varmasti moni muukin. Se on mielenkiintoinen tapa elää. Olla ikään kuin elämän koelentäjä ja lentää uusia reittejä tai talloa polkuja sinne missä niitä ei ole. Mutta se on myös yksinäistä tekemistä ja elämää, sillä niillä väylillä ei ole vastaantulijoita. Ja harvoin rinnalla kulkijoitakaan.

Ihminen lieneekin valmis kokemaan valtaisan määrän tuttua, turvallista tuskaa ennen kuin on valmis ottamaan yhdenkin askeleen tuntemattomaan. Tämä näkyy niinkin, että ei oikeastaan ole olemassa ainuttakaan asiaa, josta olisimme kaikki samaa mieltä. Ehkä se on mahdotontakin, sillä elämän oleellisen sisältö voi jollakin oman tiensä kulkijalla olla olla eri mieltä muiden kanssa. Tämän ihmisille suon, vaikka se aina silloin tällöin on monen ihmisen hyvinvoinnin jarru. Joka näkyy esimerkiksi demokratiaan kuuluvissa valitusprosesseissa.

Niin pieneksi en usko maailmani koskaan käyvän, että minulla ei olisi tilaa "nyplätä pitsiä" jossakin nurkassa haluamallani tavalla. Ja jos en siihen joskus enää pysty. on jäljellä mielikuvitus, jonka uskon säilyvän ihmisellä niin kauan kuin aivoissa yksikin solu etsii toista.