Hienohelma hepsankeikka

jormas: Olen kärkäs kirjoittamaan ja kärkäs ottamaan kantaa sosiaalisessa mediassa. Mutta vain asioihin, joista mielestäni tiedän jotain tai joista haluan ottaa selvää. Mutta ennen kaikkea, kykenen muuttamaan mielipiteitäni ja myös sanomaan sen. Jotkut sanovat sitä takinkääntämiseksi. Onkin hyvä, jos takki tuntuu olevan oikein päin, on päällä kumpi puoli tahansa.

Tässä jokunen aika sitten tiesin jo kirjoittaessani, että tästä ei hyvää seuraa, kun otin kantaa suomalaisesta köyhyydestä valittavien keskusteluun sanomalla, että Suomessa ei kukaan nälkään kuole, jos käyttää esimerkiksi viime käden toimeentulotukensa siihen mihin se on tarkoitettu.

Keskusteluun osallistui myös "hienohelma hepsankeikka", joka sanoi, että en tiedä asioista mitään ja näen ne aivan liian kapeasti. Etten ymmärrä kuinka lapsen jalka kasvaa ja kuinka lenkkarit hajoavat, kun kiipeilee puissa. Tämän jälkeen en malttanut pitää enää kynääni penaalissa ja vastasin Sadulle näin:

"Se on varmasti totta Satu, että en tiedä sitä mitä sinä. Mutta olen nähnyt afrikkalaisnaisen, jonka lapsi kuolee äidin syliin ja nälkään imiessään tyhjää rintaa. Olen nähnyt, kun intialainen isä vääntää pieneltä lapselta raajan poikki, koska silloin lapsen kanssa on helpompi kerjätä. Ja olen nähnyt afrikkalaisen perheen neuvottelut, että kuka lapsista, tyttö tai poika myydään rikkaalle valkolaiselle, jotta muu perhe ei kuole nälkään.

Ja olen nähnyt myös etuoikeutetun perheen Kolumbian Bokotan slummissa. Jossa vanhemmat asuvat kahden lapsensa ja mumminsa kanssa 5 x 5 metrin huoneessa. Jossa yhdessä nurkassa rakastetaan ja tehdään lisää lapsia, toisessa nurkassa käydään tarpeilla ja peseydytään, kolmannessa nurkassa tehdään ruokaa ja neljännessä nurkassa on etuoikeutetun perheen tehdas. Siinä on kaksi jalalla poljettavaa ompelukonetta, jossa tehdään Niken piraattitossuja. Eikä minusta ollut edes sanomaan 6 ja 7 seitsemän vuotiaille lapsille, kun he illat koulun jälkeen haistelivat kontaktiliimaa pohjia liimatessaan, että missä ovat hengityssuojaimet.

Koko perheelle oli kunnia-asia tehdä vaimolleni tossut tuliaisiksi Suomeen. Ne ovat niin arvokkaat, että niillä ei raaski edes kävellä. Joten kyllä vaan, minulla ei ole miehenä äidin omakohtaista kokemusta. Ehkä on jotain sen tilalla. Kokemuksia aivan aidosta, suomalaisestakin kurjuudesta, josta ehkä siitäkin kirjoitan joskus."

Lopputulos oli, että hienohelma keräsi palstalta kimpsunsa ja kampsunsa sekä mielipiteensä ja siirtyi antoisemmille hiekkalaatikoille valittamaan lenkkareiden kuntoa ja kokoja.

Yllä olevasta kirjoitusta pohtiessaan voi myös tuumailla, että jos kerrotut esimerkit ovat totta, niin miten on kurjuuden laita täällä Suomessa. Mistä meillä oikeasti olisi syytä kaiken krääsän ja aineellisen yltäkylläisyyden keskellä valittaa. Maassa jossa yhdessä Lanttilan kirpputorikokonaisuudessa on turhaa tavaraa enemmän kuin yksikään ihminen ehtisi elämänsä aikana kuluttaa.

Luulen, että oikea valituksen aihe ei ole leivän päällä olevan juustoviipaleen ohuuskaan eikä aiemmin jonkun toisen jalassa olleet, kirpputorilta ostetut lenkkarit. Vaan jos isä ja äiti ylipäätään ovat enää yhdessä iltoja lastensa kanssa, niin kuinka usein illat ja viikonloput ovat maustettu päihteillä tai kuinka turvallinen koti on.